Seksihullut vanhempani

Lapsuudesta ja nuoruudesta on muistoja, jotka saavat häpeän punan kohoamaan poskille vielä tänäkin päivänä. Sitten on niitä muistoja häpeästä, jotka iän ja kokemuksen karttuessa ovat muuttuneet hauskoiksi kokemuksiksi. Tässäpä yksi sellainen.

Ala-asteella minulla oli hyvä ystävä nimeltä Riku. Riku oli perheensä ainoa lapsi. Teimme Rikun kanssa kaikenlaista, mitä sen ikäiset pojat yleensä tekivät: vaihdoimme postimerkkejä, kuuntelimme Eloa ja Abbaa, keräsimme perhosia yms. Aika ajoin kävimme toistemme luona yökylässä. Se oli hauskaa vaihtelua ja koska asuimme vain n. kolmensadan metrin päässä toisistamme, ei vanhemmilla ollut tähän mitään vastaansanomista.

Eräällä kerralla oli minun vuoro olla yötä Rikun luona. Illalla soitimme Rikun huoneessa Elvistä ja lueskelimme sarjakuvia. Ei nimittäin ollut internettiä ja tv:ssäkin vain kaksi kanavaa. Sinä iltana kaverini vaikutti jotenkin salamyhkäiselle. Rikulla oli jotain jännittävää kerrottavaa, ja viimein hän paljasti sen minulle.

Riku oli kuullut, miten lapsia tehdään. Olin pakahtua uteliaisuudesta. En ollut koskaan ajatellut koko asiaa. Tottakai olin nähnyt äidin pyöreän mahan, kun hän odotti pikkuveljeä, mutten tiennyt, miten veljeni oli sinne joutunut. Uskontotunneillakin kerrottiin neitsyt Mariasta, joten seksi oli täysin tuntematon käsite meikäläiselle.

Riku piti minulle luennon, miten isän se menee äidin sinne ja sitten syntyy lapsi. Tämän kerrottuaan hän virnisti ja sanoi:

- Meidän äiti ja isä on harrastaneet seksiä yhden kerran, mutta teidän äiti ja isä kaksi kertaa!

Uutinen ja sitä seurannut oivallut olivat musertavia. Minun vanhempani olivat seksihulluja! Siitä todisteena olimme minä ja veljeni. Sen sijaan Rikun vanhemmat olivat olleet silleen vain kerran, mikä tuntui paljon normaalimmalta. Mikä häpeä! Riku ei maininnut asiasta sen koommin mutta muistan sen häpeän, mitä tunsin vanhempieni takia. Nukuin yöni huonosti, enkä halunnut enää jälkeenpäin puhua koko asiasta mitään. Toipuminen vanhempien seksihurjastelusta vei aikansa.

Elävissä kuvissa

Ensimmäinen elokuvissa käynti kokemus on jostain 70-luvun alkupuolelta. Asuimme pienessä kaupungissa, jossa ei ollut elokuvateatteria. Kaarihallille saapui kiertävä elokuvayrittäjä, joka mainosti jotain Tarzan -leffaa. Sinne oli päästävä.

Isä heitti minut, pikkuveljeni ja lapsenlikka Seijan autolla elokuviin. Kaarihallilla oli karut puitteet. Puulattia, muutama kymmenen irtotuolia riviin järjestettyinä ja liikuteltava valkokangas. Elokuvaprojektori oli iso ja piti rutisevaa ääntä. Kun esityksen aloitus ajankohta tuli, me istuimme edelleen kolmestaan salissa + projektorinhoitaja. Mies tuumasi, ettei hän näytä leffaa näin vähäiselle yleisölle. Minulla ja pikkuveljellä oli jo itku kurkussa, mutta onneksi Seija oli topakka ja komensi miehen hoitamaan hommansa. Ja niinpä me nähtiin kolmestaan, miten Tarzan pisti viidakossa asiat järjestykseen.

Ensimmäinen elokuva, jonka näin varsinaisessa teatterissa, oli Kolmannen asteen yhteys. Kävimme katsomassa sen vartavasten 50 km päässä toisessa kaupungissa. Kokemus oli järisyttävä. Pitkän aikaa uskoin, että ufoja on olemassa, ja opettelin soittamaan leffan ufo-tunnarin nokkahuilulla. Siinä minä sitten soittelin omakotitalon takapihalla syksy pimeässä "tyy-tii-tyy tu-tyy" ja tuijotin taivaalle. Mutta ketään ei saapunut.

Kun pikkukaupunkiimme viimein avattiin leffateatteri 70-luvun lopulla, olin kavereitteni kanssa ensimmäisenä paikalla. Avajaisissa näytettiin vähemmän tuore Elvis -pätkä "Blue Hawaiji". Minä ja kaverini asetuimme salin keskivaiheelle ja nostimme jalat reteästi edessä olevan penkin selkänojalle. Tästä seurasi, että juuri ennen esityksen alkua poke tuli paikalle ja hätisti meidät rangaistukseksi teatterin perimmäiseen nurkkaan. Katselunautintoa haittasi etäisyyden lisäksi tolppa, joka oli pahasti peräpenkkien edessä.

Kasarin alussa, vielä reilusti alaikäisenä, kävimme kavereiden kanssa katsomassa kaikki kauhu- ja toimintaleffat, mitä paikkakunnalla esitettiin. Oli Kissaihmisiä, Ihmissusi Lontoossa, The Thing - Se jostakin, Pako New Yorkista jne. Hauskuus loppui, kun joku aikuinen kirjoitti  paikallislehteen, että teatteri päästi alaikäiset kiellettyihin elokuviin. Siitä eteenpäin lipunmyyjä tivasi aina papereita, eikä meillä niitä tietenkään ollut.

Armeijan ikimuistoinen elokuvakokemus sattui itsenäisyyspäivälle. Rauni Mollbergin versio Tuntemattomasta Sotilaasta oli juuri ilmestynyt, ja se esitettiin meille kasarmin leffateatterissa. Kun rainaa oli näytetty puolitoista tuntia, sali pimeni ja projektori hiljeni. Sitten kaijuttimesta tuli kuulutus: "Tuntemattoman Sotilaan loppukelat ovat jääneet VR:n junavaunuun ja seilaavat tällä hetkellä jossain päin Suomea. Poistukaa kasarmeille. Hyvää itsenäisyyspäivää!"

Jostain syystä nuo kokemukset ovat olleet paljon väkevämpiä kuin yksikään erikoistehoste tai 3D, minkä olen nähnyt myöhemmin.

Toipilas

Muistan, kuinka pikkupoikana kuumetaudit veivät aina ihan sekaisin. Kun kuume kohosi yli 39 asteen, kaikki äänet voimistuivat, liikkeet nopeutuivat ja peitto tuntui lyijyn raskaalle. Niinpä kun viisivuotiaana olin taas kunnon nuhakuumeessa, äiti ryntäsi uskomatonta vauhtia huoneeseeni, mittasi kuumeen ja huusi, että en saa nousta sängystä, hän tuo kuumaa juomaa. Ja peitto ahdisti, kuin olisi tiilikasan alla maannut.

Kun sitten kuume vähän hellitti, olisin mielelläni lähtenyt pois sängystä. Äiti kuitenkin kielsi ja sanoi, että influenssan seurauksena voi tulla jälkitauti. No, enhän minä tietenkään sellaista halunnut. Niinpä makasin kiltisti sängyssä ja luin Aku Ankan taskukirjoja. Taisi olla siihen aikaan ilmestynyt numerot 10-15 tai jotain.

Iltapäivällä äiti sitten tuli ja ilmoitti, että nyt syömään. Minua vähän pelotti ja sanoin sen äidille. Entäs jos tulee jälkitauti? Äiti rauhoitteli, että voin minä keittiössä käydä syömässä. Tulen sitten vain takaisin sänkyyn lepäämään. Äiti meni edeltä ja minä jäin sängynreunalle istumaan ja pohtimaan tilannetta.

Kun viimein sain rohkeuteni kerättyä, nousin sängystä ja astelin keittiöön. Joka askelmalla vilkuilin olkani yli, tapahtuiko mitään. Mutta lattiaan ei ilmestynyt mitään. Ei ensimmäistäkään jalanjälkeä. Huokaisin helpotuksesta, kun en saanut sitä pelättyä jälkitautia.

Crash test dummies

Ajelin aamulla ajatuksissani töihin pitkin rännikatua, kun yhtäkkiä kulman takaa oikealta tuli toinen pyöräilijä suoraan eteeni. Jarrut pohjaan, jyrkkä kurvaus vasempaan ja pam, pyörät yhteen. Onneksi törmäys tapahtui hiljaisella vauhdilla. Pyörät osuivat toisiinsa kyljettäin, eikä kukaan kaatunut tai loukkaantunut. Toivotettiin toisillemme parempaa päivänjatkoa.

Päivällä pohdin tapahtunutta ja tein mielessäni virtuaalisia törmäystestejä eri kohteille. Tulin tällaisiin tuloksiin:

Polkupyöräilijä - jalankulkija: Kohtuullisen tasainen törmäyspari. Huonossa lykyssä jalankulkijalle voi käydä todella pahasti ja pyöräilijä voi kaatua kovassa vauhdissa ja loukata itsensä. Jalankulkija jää himpun verran altavastaajaksi.

Polkupyöräilijä - autoilija: Tässä puntit on totaalisesti autoilijan puolella. Ainoa mahdollisuus autoilijan loukkaantumiselle on, jos pyöräilijä paiskautuu tuulilasin läpi hänen syliinsä ja auto heittelehtii tapahtuman johdosta ojaan.

Polkupyöräilijä - juna: Tässä vielä selkeämpi pari. Junan jäljiltä pyöräilijästä ei jää jäljelle kuin soittokello, jos sitäkään. Edes raiteilla oleva pyörä ei voi suistaa junaa kiskoiltaan.

Polkupyöräilijä - karhu: Tämä on vähän kimurantimpi. Teoriassa, kovalla vauhdilla alamäessä pyöräilijä voi vahingoittaa karhua kohtalaisen paljon. Karhu saattaisi tästä vain raivostua ja repiä pyöräilijän kappaleiksi. Hiljaisemmalla vauhdilla törmäys karhuun lienee pehmoinen, mutta sen jälkeen onkin kyyti kylmempää.

Polkupyöräilijä - astronautti: Luultavasti kummallekaan ei kävisi kuinkaan. Painottomassa tilassa törmääminen pistää molemmat vain jatkamaan matkaa kimpoamisen voimasta, eikä sen pahempia vahinkoja sattuisi. Astronautti on paremmin tottunut painottomuuteen, joten polkupyöräilijälle tämä kohtaaminen olisi outo ja häkellyttävä.

Polkupyöräilijä - Pisan kalteva torni: Pyöräilijän törmätessä torniin saattaisi torni kaatua, mikäli se olisi jo valmiiksi kallistunut siihen vihonviimeiseen pisteeseen. Jos ei, lopputulos on sama kuin ajaisi pyörällä seinään.

Polkupyöräilijä - euribor-korot: Koska korkotaso on matala, ajaisi pyöräilijä euriborin yli tuntien tuskin havaittavaa töyssyä. Euriborillekaan tämä ei tekisi sanottavaa vahinkoa, koska maailmantalous on vahingoittanut korkotasoa jo aikaisemmin.

Polkupyöräilijä - Mustanaamio: Vaikka Mustanaamio onkin kova jätkä, ei hänkään selviäisi vahingoittumatta tästä kohtaamisesta. Lopputuloksena saattaisi olla katkenneita kylkiluita sekä pääkallomerkki pyöräilijän leukaperässä.

Polkupyöräilijä - Muumi: Kovalla vauhdilla törmääminen Muumiin aiheuttaisi suurta vahinkoa. Pyöräilijä kokisi tilanteen traumatisoivana, koska hän on vahingoittanut lapsuuden idoliaan. Muumille kolaroinnista seuraisi sisäisiä vammoja, jotka johtaisivat leikkauksiin ja avanteen tekemiseen ulostamista varten. Vihdoinkin.

You’re in the army now

Kävin armeijan 80-luvulla ja taistelin kahdeksan kuukautta Mikkelin Karkialammen rintamalla. Siihen aikaa armeijankäynti oli kunnia-asia, olihan jokaisen ukki ollut rintamalla sodan aikana. Oppitunneilla puhuttiin, että vihollinen tulee idästä ja opetettiin, miten ydinpommin räjähtäessä piiloudutaan maastossa kiven taakse, vedetään sadeviitta päälle suojaksi ja paineaallon mentyä kopistellaan havulla radioaktiivinen tomu pois ja jatketaan taistelua.

Alokasaikana oli joka päivä taisteluharjoituksia metsässä. Yleensä meille jaettiin korvatulpat, mutta eräällä kerralla alikersantti totesi että: ”Koetetaan nyt pärjätä ilman”. Taisteluparini T.Appaja (nimi muutettu) ei ollut kasarmin terävin kynä, joten ennen rynnäkköä pyysin, että hän pitää kunnon välin turvallisuussyistä. Jotenkin tämä pyyntö muuttui hänen mielessään niin, että hyökkäyshetkellä lähdimme juoksemaan melkein kylki kyljessä ja kaveri ampui sarjan puolen metrin päässä vasemmasta korvastani. Äkillinen vihlaiseva kipu ja kuulo meni kertalaakista. Viikon ajan kuuntelin aamulla ensimmäisenä, onko kuulo tullut takaisin. Pikkuhiljaa se palautui, muttei koskaan ennalleen. Koska olin ollut vasta vähän aikaa armeijassa, en uskaltanut käydä lääkärillä.

Myöhemmin opin luistamaan tehtävistä, kuten kaikki muutkin. Esimerkiksi silloin, kun meidän kasarmilla oli vatsatautiepidemia. Koska kyseisenä päivänä oli tiedossa koko päivän kestävä marssiharjoitus, päätin kokeilla onneani ja menin aamulla lääkärin vastaanotolle. Ennen vuoroani nieleskelin valtavasti ilmaa, niin että vatsa oli aivan pinkeänä. Kun lääkäri kuunteli vatsaa stetoskoopilla, hän totesi: ”Onpa vilkkaat suolistoäänet!” ja määräsi minut vuodeosastolle kahdeksi päiväksi karanteeniin. Katselin huoneen sälekaihtimien välistä, kuinka kaverit marssivat sairaalan ohi harjoituksiin.

Käytin samaa kikkaa myös myöhemmin, kun olimme viikon sotaharjoituksella metsässä. Lääkäri määräsi ”vilkkaitten suolistoäänien” johdosta vapautuksen ulkopalveluksesta. Koska olimme metsässä tämä tarkoitti sitä, että minun piti olla sisällä teltassa pari päivää. Niinpä kun hälytys tuli ja kaverit ryntäsivät teltasta ulos taistelemaan, minä jäin sisälle kipinämikoksi. Ulkona oli kova pakkanen, joten kaminaa piti lämmittää jatkuvasti. Muutaman tunnin päästä heräsin kiroiluun, kun joukkue palasi teltalle ja huomasi, että kamina oli kylmänä ja meikäläinen kuorsasi pelkkä nenänpää untuvamakuupussista pilkottaen.

Armeijassa tilanne teki varkaan. Eräällä harjoituskeikalla olin ylittämässä metsäojaa, kun kaaduin ja rynnäkkökiväärin piippu osui takaraivooni. Isku ei ollut kova, mutta lento oli hurjan näköinen. Joukkueenjohtaja kysyi huolissaan sattuiko, ja minä siihen välittömästi että päähän koskee ja vähän etova olo. Harjoitukset olivat siltä päivältä minun osalta ohi ja varuskunnassa lääkäri antoi vielä pari päivää huilia mahdollisen aivotärähdyksen varalta.

Parin päivän jälkeen menin uudestaan valittamaan päänsärkyä. Keskustelun jälkeen lääkäri tuli siihen tulokseen, että tarvitsen silmälasit. Päänsärky johtui varmaan huonontuneesta näkökyvystä. Sain lähetteen optikolle ja taas oli yksi armeijapäivä kuitattu. Kaupungilla optikko tutki, pohti ja sanoi viimein, että ei minun näössä mitään vikaa ole. Silloin kerroin rehellisesti, että tarvitsen jonkin todistuksen, ettei käynti ollut turha. Muuten edessä olisi varmuudella jälkiseuraamuksia. Optikko kirjoitti minulle saatekirjeen, jossa luki: ”Tarvitsee ehkä joskus tulevaisuudessa lähilukulaseja”.

Lähtötarkastuksessa tuli sitten ilmi, että vasemman korvan kuulo oli heikentynyt dramaattisesti tulotarkastukseen verrattuna. Jouduin jatkotutkimuksiin joissa todettiin, että korvasta oli tuhoutunut äänialueita, eikä mitään ollut tehtävissä. Loput kaksi viikkoa kävelin harjoituksissa reppu selässä ja kuulosuojaimet korvilla statuksella ”Vapautettu ammunnoista rauhan ajaksi”.

Tarina ei pääty vielä tähän. Kolme vuotta myöhemmin sain kertausharjoituskutsun. Silloinen työkaverini sai kutsun samoihin harjoituksiin, joten olimme innolla lähdössä viikoksi pois työelämän kiireistä. Muistin vapautukseni ja soitin esikuntaa. Yrmeän kuuloinen majuri vastasi ja kerroin hänelle asiani.

-        Olen kiväärikompanjan jääkäri ja minut on vapautettu kuulovamman takia ammunnoista rauhan ajaksi. Minkälaisia tehtäviä minulle tulee tässä kertausharjoituksessa?

-        Oletteko olleet kirjurina?

-        En koskaan.

-        Siinä tapauksessa palauttakaa ne kertausharjoituspaperit meille. Ei me täällä B-miehiä kaivata.

Jäätelöaddikti

Kyllä, myönnetään. Olen jäätelöaddikti. Syön jäätelöä kesähelteellä, syksyn sateilla, talvipakkasessa ja keväthankiaisilla. Syön jäätelöä ennen ruokaa, ruuan jälkeen ja joskus ruuan sijaan. Minulle kelpaa tötteröt, puikot, boksit, kakut, jälkiruuat what ever. Jos jäätelö olisi keksitty vasta tällä vuosisadalla, olisin syvällä lirissä.

Kuvitellaanpa skenaario, että joku hämärämies Etelä-Amerikassa keksii viidakkolaboratoriossa uuden nautintoaineen. Tätä salaperäistä, kylmää herkkua aletaan salakuljettaa ympäri maailmaa. Ensin se leviää Pohjois-Amerikkaan, josta vaihto-oppilaat tuovat sen Eurooppaan. Keski-Euroopassa matkustavat ja reilaavat suomalaiset saavat kosketuksen jäätelöön Amsterdamin syntisissä jäätelöbaareissa. Pian joku päättää salakuljettaa sitä Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Oulu ja Pohjois-Suomi ovat koukussa.

Kun jäätelö viimein saavuttaa Kuopion, on siitä hälisty iltapäivälehtien lööpeissä jo kuukausia. Ensimmäiset suupalat nautitaan tietenkin torin liepeillä, kongeissa ja yksityisasunnoissa. Sitten kuvaan astun minä. Baari-illan jälkeen notkun nakkikioskilla, kun joku tulee tarjoamaan vaniljatuuttia. Edullisesti, ihan vain kokeeksi. Mikäpäs siinä, ajattelen ja lipaiset jäätelöä. Ja sitten se onkin menoa.

Hankin oman jäätelödiilerin, joka tuo minulle viikkoannoksen jäätelöautolla. Kun tämä ei riitä, tilaan lisää netin kautta. Yhä syvenevässä kierteessä poliisi ja tulliviranomaiset löytävät ovelleni ja I'm busted. Koska olen ensikertalainen, enkä ole myynyt jäätelöä eteenpäin (En varmasti! Kaiken syön itse), saan ehdonalaista ja passituksen AJS-ryhmään (Anonyymit Jäätelön Syöjät). Ja vaikka tämä tarina päättyykin onnellisesti ja pääsen irti jäätelöstä, tiedä olevani aina addikti.

No niin, jokohan tuo lakritsajäätelöboksi olisi pehmentynyt tarpeeksi tätä juttua kirjoittaessani. On aika ottaa lusikka kauniiseen käteen.

Don't worry, be happy (ei mitään hätää)

Tänä aamuna tuli vähän kiirus. Heräsin, käytin koiran ulkona, sitten suihkuun, hiusten föönaus ja keittiöön lasi kädessä jääkaapille hakemaan tomaattimehua (ehkäisee kuulemma...vaivoja). Sitten ote lipsahti, lasi tipahti ja iskeytyi suoraan vasemman jalan pottuvarpaan kynteen. Siitä kimmoke seinään ja sirpaleita. Ei olisi kannattanut. En tiennyt osaavani niin monta kirosanaa, harvemmin kun tulee päästeltyä.

Varpaankynsi liekeissä, buranan vaikutusta odotellessa ajattelin, että oishan tässä voinut käydä paljon pahemminkin. Olisin voinut pudottaa varpaalle keittiöveitsen, joka olisi napsauttanut jänteen poikki. Siitä sitten ensiapuun vuotoa tyrehdyttämään ja leikkauspöydälle. Viikon päästä haava olisi tulehtunut ja vaarallinen sairaalabakteeri alkanut syömään miestä. Ensin amputoidaan nilkasta, sitten polvesta ja lopulta lääkäri olisi todennut, että tämä on todella harvinaista mutta tällä kertaa mitään ei ole tehtävissä: sinä kuolet.

Tai niinkuin keväällä, kun ostimme uuden (vanhan) auton. Päivää ennen matkalle lähtöä jarrut alkoivat reistaamaan. Oli lauantai eikä apua löytynyt mistään. Jarruputki oli ruostunut puhki, joten ajopeli piti vaihtaa vauhdissa. Onneksi saimme lainaan toisen auton ja viikon reissu meni yli odotusten. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Jarrut olisi voineet pettää Lahti-Helsinki moottoritiellä 120 km tuntivauhdissa. Autoletkassa ei mitään tehtävissä, kuolonkolari ja elämä ohi koko porukalla. 

Kun burana viimein tehosi tuumasin, että kynsi mustuu ja lähtee irti lähipäivinä, mutta eihän mulla ole oikeasti mitään hätää. Uusi kynsi kasvaa tilalle. Ei harmittanut enää yhtään, vähän vaan jomottelee.

Kun tänään lähden

Se oli sitten viimeinen työpäivä siinä firmassa. Simo oli puurtanut myyntimiehenä saman isännän alaisuudessa kahdeksan vuotta. Nyt elämässä puhalsivat uudet tuulet ja se toi tullessaan alanvaihdoksen.

Eipä sillä, johan tuo oli aikakin. Nykyinen tehtävä oli muuttunut puuduttavaksi puurtamiseksi. Alati vellovat yt-uutiset uuvuttivat, eikä asiakkailta saanut paljoakaan positiivista palautetta. Pomot hermoilivat, asiakkaat hermoilivat, työntekijät hermoilivat. Ja sama oli jatkunut jo... liian kauan.

Simon esimies Kirsi järjesti lähtijälle yllätyksen. Kakkukahvit kuuluivat tottakai asiaan, mutta ihan tällaista spektaakkelia Simo ei osannut odottaa. Kirsi kutsui koko kymmenhenkisen myyntitiimin työhuoneeseensa, piti Simolle kiitospuheen ja toivotteli hyvää jatkoa valitsemallaan uralla. Sitten oli vuorossa ohjelmanumero, jonka oli tarkoitus herkistää lähtijä asianmukaiseen tunnelmaan.

- Tässä olisi teille tämmöiset laulun sanat, jotka minä tulostin tätä tilaisuutta varten. Laittakaapa kiertämään, että jokainen saa oman kappaleen.

Simo vilkaisi paperia. Siinä luki "Kun tänään lähden" /Suurlähettiläät. Osuva nimi biisille kieltämättä. Mitähän tästä nyt seuraisi? Kirsillä oli vastaus:

- Voisitko sinä, Simo, nyt laulaa meille tämän kappaleen? Näin niinkuin lähdön kunniaksi.

Jos Kirsin huoneessa olisi ollut lämpömittari, se olisi tipahtanut pakkasen puolelle sillä sekunnilla. Simon kolleegat koettivat pitää naaman pokerina, vaikka parille tulikin äkillinen yskänkohtaus. Simo tunsi punan nousevan kasvoille.

- En minä taida. Kun en ole laulumiehiä.
- No mutta lauloithan sinä firman karaokebileissäkin, Kirsi maanitteli. Niin, kolmen promillen humalassa, Simo ajatteli mielessään mutta ääneen hän sanoi: - En minä nyt.
- Kuunnellaan tämä kappale kuitenkin yhdessä.

Kirsi otti älykännykkänsä, painoi ruutua ja pienestä kaijuttimesta alkoi kuulua musiikkia. Kappale kesti 3 minuuttia 48 sekuntia, mutta huoneessa olevista aika tuntui kolmelle vuodelle. Viimein häkellyttävän korni tilanne oli ohi ja Simo kiitteli Kirsiä kaikesta. Kivaa oli ollut ja mukavat muistot jäivät. Hymyillään kun tavataan.

Ihmeellinen on työelämä.

Ei työ miestä pahenna

Nyt kun eletään, taas kerran, laman kourissa ja mietitään, mitä pitää tehdä, ajattelin naulita omat teesini tämän ylipitkän lauseen jatkeeksi:

Ongelma: Työviikko on liian lyhyt. Naurettavat viisi päivää ja sen jälkeen kaksi päivää vapaata. Juuri, kun pääset kunnon työrytmiin, vapaat katkaisee viikonloppu.

Ratkaisu: 12 päiväinen työviikko. Eli tehdään joka toinen viikonloppu töitä, jolloin hyvä työputki ja flow-tila kestää kokonaiset kaksi viikkoa. Näin työläinen ei ehdi korkata sitä perjantain saunakaljaa kuin kerran kuussa, eli myös alkoholinkulutus vähenee.

Ongelma: Työpäivä on liian vapaamuotoinen. Duunari voi itse tehdä siitä mieleisensä, ilman että pomo tietää, mitä hän todellisuudessa tekee.

Ratkaisu: Jatkuva valvonta. Kameroita joka nurkkaan. Työpisteille, tupakkapaikoille, parkkipaikoille ja wc-tiloihin. Palkataan vähintään yksi henkilö tarkkailemaan ja raportoimaan pomolle jokaisesta rikkeestä ja laiskottelusta. Näin toimitaan Pohjois-Koreassa ja tulokset ovat kaikkien nähtävillä.

Ongelma: Työpäivä on vain kahdeksantuntinen. Aasiassa jopa lapset tekevät pidempää työpäivää kuin me aikuiset täällä Suomessa.

Ratkaisu: Siirrytään kymmentuntiseen työpäivään. Edelleen työläiselle jää yli puolet vuorokaudesta, neljätoista tuntia, aikaa nukkua, hoitaa lapsia, tavata sukulaisia, harrastaa, siivota ja remontoida.

Mutta ei tämä lista ole pelkästään joustoja työläisille, vaan yhtälailla odotan vastaantuloa työnantajapuolelta. Eli:

Ongelma: Suurin osa työntekijöistä työskentelee konttoreissa, asiakastiskeillä tai kiinteissä työpisteissä. Ongelmana päivän mitaan on inhimilliset tarpeet.

Ratkaisu: Työnantajan tulee kustantaa jokaiselle työntekijälle työsuhdetenat. Näin duunarin ei tarvitse pitää vessataukoja vaan hän voi lasketella työpisteessä housuunsa vaikka asiakaspalvelun aikana. Ai hajuhaitat? No voi hellanlettas!! Kyllä sitä ennen aikaa navetassakin paska haisi!

Ongelma: Ruokatauot katkaisevat työpäivän ja vievät jopa puoli tuntia. Ruokailun jälkeen on vaikea päästä takaisin rytmiin ja asiakastilanne on saattanut ruuhkautua työntekijän poissaoloaikana.

Ratkaisu: Työnantajan on hankittava jokaiselle työntekijälle tippapulloteline ja ravinneliuospussit. Aamulla letku juntataan duunarin käsivarteen, ranteeseen tai johonkin muuhun paikkaan, mikä ei haittaa työntekoa, ja näin työläinen jaksaa läpi koko kymmentuntisen työpäivän. Ei ruokatunteja, ei vessataukoja.

Ongelma:

Aamuisin duunarit ovat väsyneitä, eikä työt tahdo käynnistyä toivotulla tavalla. Iltapäivällä taas kotiinlähtö aiheuttaa kiihtymystä, joka saattaa viedä illalla yöunet ja kierre on valmis.

Ratkaisu: Aamuisin työnantaja jakaa työläisille piristeitä, jotka pitävä työvireen huipussa koko naurettavan lyhyen, kymmentuntisen työpäivän. Ennen kotiinlähtöä jaetaan sitten rauhoittavia, jotka uuvuttavat duunarin ja laittavat nukkumaan ajoissa.

Tuperus

Kaksikymmentä vuotta sitten kävimme Rhodoksella. Tuohon aikaan Kreikka ja Turkki olivat vielä virallisesti sotatilassa Kyproksen miehityksen johdosta, mutta rajoja oli hieman raotettu. Niinpä Rhodokselta järjestettiin päiväretkiä Turkin puolelle. Matka taittui reilussa tunnissa katamariinilla ja oli hullun halpa. Tärkeintä oli, että passiin ei ilmestynyt Turkin leimaa. Se olisi aiheuttanut hankaluuksia paluumatkalla Rhodoksen lentokentällä.

Matkaopas ohjeisti meitä ennen Marmarikselle menoa. Kaikkialla piti tinkiä, koska se on maan tapa. Jos myyjä sanoi 100 markkaa, heitä vastatarjous, joka on korkeintaan puolet pyyntihinnasta. Ja sitten neuvottele, kunnes kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Tuumasta toimeen. Tarkoitus oli ostaa tuliaiseksi nahkatakki. Kiersimme basaaria, mutta mieleistä ei meinannut löytyä. Yhdestä liikkeestä lensimme ulos, kun innostuin tinkimään vähän liikaa. Myyjä juoksi perässäni basaarikujalle ja huusi ilmeisesti ainoat kaksi sanaa, jotka hän osasi suomeksi: "Hullu ukko! Hullu ukko!". Samaa tilannetta oli vaikea kuvitella Kuopio Carlsonin miestenvaateosastolle.

Sitten tulimme liikkeeseen, jossa myyjä puhui yllättävän hyvää suomea. Hän esitteli tummaa nahkatakkia, sovitteli sitä minun päälle, kasteli rinnusta ja hankasi näyttääkseen, että väri ei irtoa. Poltti vielä sytkärinliekillä hihoja: "Aito nahka, ei keino". Uskoinhan minä.

Oli tinkimisen aika. Myyjä sanoi takin hinnaksi viisisataa markkaa. Pudistin päätäni: ei tule kauppoja. "Mikä hinta sinä halua?". Kaveri ojensi minulle taskulaskimensa, jossa oli 500,00. Painoin erasea ja laitoin tilalle 100,00. Ojensin laskimen takaisin myyjälle.

Kun myyjä näki hintapyyntöni, hänen silmänsä rävähtivät selälleen ja leuka loksahti auki. Sitten hän katsoi minua pitkään suoraan silmiin ja osoitti otsaansa: "Lukkeeko minula tuosa tuperus?" "Anteeksi?" "Lukkeeko minula tuosa tuperus?" Viimein tajusin, mitä myyjä kysyi: "Ei lue. Ei lue typerystä". Mies kääntyi kokovartalopeiliin päin, nosti vielä varmuudeksi otsatukkaansa ylös niin, että koko otsa näkyi ja totesi rauhallisesti peilikuvalleen: "Niin, ei lue".

Takin hinnaksi tuli loppujen lopuksi 300 markkaa. Molemmat olivat tyytyväisiä. Myyjä kysyi, onko meillä nälkä. Hänen veljellään oli ruokapaikka aivan lähellä. Mikäpäs siinä. Kun syönnin jälkeen ruokapaikan pitäjä kysyi, olemmeko jo ostaneet kultaa ja että hänen siskollaan oli kultasepänliike lähellä, kieltäydyimme kohteliaasti ja irtosimme tämän suvun bisneskartellista paluumatkalle Rhodokselle.

Poliisin vanha tuttu

80-luvulla, ennen nettiä, tietokoneita ja kännyköitä, asiat hoidettiin toisella tavalla. Tässä yksi esimerkkitapaus, kun jouduin poliisin takaa-ajamaksi.

Täytin 18 ja sain ajokortin. Sehän tarkoitti sitä, että aina piti olla baanalla kun vain auto porukoilta liikeni. Jälleen kerran kruisailtiin isän hiacella elokuisessa illassa. Kopissa oli minun lisäksi kaksi kaveria ja pakettiauton takana vielä pari muuta. Siinä sitten ajeltiin, luukutettiin c-kasettisoittimesta Popedaa ja jauhettiin...tarinoita.

Pimeässä, erään mutkan jälkeen kaverini Kake huomasi, että poliisit näyttivät pysähtymismerkkiä tien toisella puolella. Ajoin muutaman satametriä ja pysähdyin tien pientareelle. Sivupeilistä näin mutkassa parkissa olevan poliisiauton, mutta mitään ei tapahtunut. "Ei ne tainneet meitä tarkoittaa", totesin ja jatkoimme matkaa.

Yhden risteyksen ja muutaman kilometrin jälkeen takana välkkyi sininen vilkku ja poliisin vou-vou-vou -äänimerkki. Taisivat sitten tarkoittaa meitä. Pysähdyin uudestaan tienpientareelle ja jäin odottamaan konstaapelia.

"Minkäs helvetin takia sinä lähdit ajamaan karkuun?"
"En ajanut karkuun. En vain rupatellessa huomannut teidän merkkiä".
"Tuleppas tuonne autoon".

Istahdin ensimmäisen kerran poliisi-saabin takapenkille ja kieltämättä vähän pelotti. Konstaapeli istui kuskin paikalle ja hänen vieressä oleva virkaveli pyysi minulta ajokorttia. Kaivelin taskujani tuloksetta.

"Lompakko on jäänyt kotiin. Ajokortti on siellä".
"Sano nimesi ja henkilötunnus".

Poliisi otti yhteyttä päämajaan tai jonnekin radiopuhelimella ja pyysi tarkistamaan tietoni. Vastaus tuli pian. "Kaveri on juuri saanut kortin, ei aikaisempia rikkeitä". Olimme hiacen takana parkissa, joten poliisiauton valot näyttivät suoraan autoni perään. Siihen aikaa ajokortin saaneella oli pakollisena 80-lätkä takalasissa.

"Sulla ei ole kasikympin lätkää".

Jos aikaisemmin oli kylmä hiki, niin nyt alkoi jo kuumottamaan.

"Tuo on isän auto. On varmaan ottanut lätkän pois päivällä. En muistanut katsoa kun lähdin ajamaan".
"Mennäänpäs vielä käymään sun autolla".

Kun konstaapeli avasi pakettiauton takaoven, sisältä paljastui kaksi kaveria, jotka yrittivät lymyillä ikkunoiden alapuolella. Tilanne vaikutti jo lähes täydelliseltä. Tästä heilahtaisi putkaa, linnaa, vankeutta tai ainakin viisi vuotta sähkötuolia.

"Sulla on täällä ylimääräisiä matkustajia! Mitäs näille tehdään?"
" Tulkaa pois kaverit. Joudutte kävelemään".

Palasimme autolle ja pelkääjän paikalla istuva poliisi alkoi jo kirjoittamaan sakkolappua, kun toinen otti tilanteen haltuun.

" Nyt me tehdään niin, että ajelet kotiin, haet ajokortin ja kasikympin lätkän, etkä enää kuljettele ylimääräisiä pakettiauton perällä".
"Joo" totesin heikolla äänellä.
"Mitä mitä helvettiä?!" virkaveli älähti ja tuntui räjähtävän pystyyn.
"Nooh, poika ottaa tästä nyt opikseen ja saa vakavan suullisen varoituksen. Näin ei enää käy".

Kävelin takaisin autolle tämän joviaalimman konstaapelin kanssa ja vaihdoimme parit sanat matkalla. Äidilläni oli kioski, ja poliisi tunsi meidän perheen hyvin. Muutaman kerran olivat joutuneet hakemaan asiakkaita kioskin kongista ja siitä hyvästä saivat alennusta grillituotteista.

"Älä jumalauta enää aja tuolla tavalla karkuun, kun näet pysähtymismerkin. Tuo uusi virkaintoinen kaveri meinasi ampua sun autosta renkaan".
"Se oli vahinko".
"Sano isälles terveisiä".

Kilo nauloja

Nuorena miehenä olin pari kesää töissä rautakaupassa. Oikein semmosessa vanhanajan kylämyymälässä, josta löytyi kaikkea. Myymälänhoitajan motto olikin, että se mitä meiltä ei löydy, sitä ei tarvita.

Eräs kanta-asiakkaista oli papparainen, joka tuli Tunturimopollaan kerran viikossa ostamaan jotain pientä tavaraa. Miehen tunnisti helposti siitä, että hänellä oli kypärä väärinpäin päässä. Avokypärän kaulaosa oli miehen kasvoilla ja etuosa kaulassa.

Eräänä kesäisenä hellepäivänä kannoin takapihan lastaussillalle neljänkymmenenkilon sementtisäkkejä, kun yksi säkeistä repesi ja hajosi syliini. Ei auttanut muu kuin hakea harja ja rueta lakaisemaan. Kun olin saanut suurimman osan sementtijauhosta roskikseen, lakaisin vielä lastaussillan puhtaaksi. Tilanne korjattu.

Hetken päästä samainen kypärä väärinpäin -pappa tuli myymälään naama raivosta punaisena. Hän marssi suoraan tiskille ja huusi: - Kuka helvetti on sotkenut minun moponi?!?!? Lähdin hänen kanssaan takapihalle ja koko tragedia paljastui. Papan mopo oli parkattuna lastaussillan alle, ja minä olin lakaissut pari kiloa sementtijauhoa suoraan mopon päälle. Mopon piti olla kirkkaan punainen, nyt se oli vaalean harmaa. Pahoittelin ja pesin ajopelin puhtaaksi.

Sinä kesänä saimme lavallisen Kiinassa tehtyjä vasaroita. Vasarat laitettiin asiaan kuuluvasti koriin näkyvälle paikalle ja hintalappu päälle: "Osta vasara kesämökille 2 mk ". Kiinnostuneita oli, mutta kun vasarassa luki made in China, ei kauppa tahtonut käydä. Kokeilimme toista hinnoittelupolitiikkaa. Nyt tarjouskoriin laitettiin kyltti: "Osta kaksi vasaraa kesämökille, yhteensä VAIN 5mk". Vasarasta tuli myyntimenestys ja ne menivät alle viikossa.

Siihen aikaan ei vielä tunnettu hoitoonohjausta eikä työntekijöiden henkeä haisteltu aamuisin. Meilläkin oli rakennustarvikemyyjänä keski-ikäinen, alkoholisoitunut sinkkumies Kisse, joka oli armoitettu työmies, jos vain ei ollut krapulassa. Satuin olemaan paikalla, kun hänellä oli vähän huonompi päivä eräänä heinäkuisena maanantaina.

Myymälään tuli helsinkiläinen eläkeläispariskunta, joilla oli kesämökki jossain lähikunnassa. Asiakkaat olivat vailla kaikenlaista timpuritavaraa, mm. teräsnauloja. Kisse keräsi teräsnauloja tärisevin käsin ja hikoili silminnähden tuskissaan. Kun naulat oli laskettu, hän ilmoitti asiakkaille hinnan: 
-Se on kymmenen markkaa.

Pariskunnan rouva kukkahatussaan päästi ällistyneen huudahduksen ja tokasi Kisselle: 
- Hirveä hinta! Hesan Rakeessa nuo naulat olisivat maksaneet viisi markkaa!

Kissellä napsahti jotain päässä. Mitään sanomatta hän otti paperipussin, jossa naulat olivat, rutisteli sen kiihkeästi niin pieneksi mytyksi kuin mahdollista ja laukaisi koko nyytin roskikseen. Mökkiläiset olivat silminnähden kauhuissaan.

- Se heitti ne tuonne roskikseen, rouva parahti miehelleen uskomatta silmiään.
- Niin teki. Lähdetään.

Pariskunta riensi pois ja jätti ostokset tiskille. He eivät koskaan palanneet rautakauppaan.

Pieni biologi

Minusta piti tulla biologi tai arkeologi, mutta valmistuinkin Yo-merkonomiksi. Pettynyt? Enpä juuri. Elämä kuljetti omia uriaan ja tähän on tultu. Eikä minusta niin kummoista biologia olisi tullutkaan.

Ensimmäiset muistikuvat eläimistä on hiekkalaatikolta, kun nelivuotiaana ihmettelin leppäkerttuja. Ja niitä oli sinä kesänä paljon. Keräsin leppiksiä kaverin kanssa lasipurkkiin, mutta päästin ne lopulta vapaaksi luontoon.

Samana kesänä meille tuli hamsteri, joka oli aikamoinen veijari. Kerran se karkasi emmekä löytäneet sitä mistään, vaikka isä ja äiti kolusivat kerrostalokolmion kaikki nurkat. Viimein hamsteri keksittiin keittiökaapiston alimmaisen laatikon alta olevasta tyhjästä tilasta. Se oli tehnyt talouspaperista ja omasta ulosteesta tötterömäisen pesän. Suloista. Toisella kerralla hamsteri karkasi lopullisesti. Ovikello soi ja oven takana oli talonmies, joka roikotti lemmikkiämme hännästä. "Onko tämä teidän? Löytyi tuolta piha-asfaltilta". Hamsteri oli hypännyt parvekkeen sadevesipoistoputken kautta kuolemaan.

Kun muutimme kaupungista maalle, sisäinen biologini heräsi kukoistukseen. Kaikkialla oli perhosia, oravia, jäniksiä, lintuja, kaloja ja sisiliskoja. Ennen kaikkea sisiliskoja. Onnistuin pyydystämään yhden mansikkapellolta ja tein sille muoviämpäriin terraarion. Lisko järkyttyi niin, ettei liikkunut kahteen päivään. Ei, vaikka kannoin sen eteen hämähäkkejä, kärpäsiä ja muuta pientä snäksiä. Se vain nakotti paikallaan kuin muovinen lelu, kylki hieman hengityksestä kohoillen. Viimein laskin liskon takaisin pellon reunalle ja sillä hetkellä, kun sisilisko tajusi olevansa ulkona, se livahti salamannopeasti karkuun.

Mummon kesämökin lähellä oli koski. Kosken viereen oli kaivettu pieni puro, jossa virta oli maltillisempaa ja kalanpoikasilla helpompi reitti uida vastavirtaan. Tuosta purosta löytyi loppukesänä nahkiaisia. Satuimme velipojan kanssa paikalle juuri, kun iso nahkiaisparvi kulki puroa yläjuoksulle. Mitäkö teimme? Välittömästi takaisin kesämökille hakemaan muoviämpärit ja sitten paljain käsin pyytämään nahkiaisia. Ei syömis-, vaan tutkimistarkoituksessa.

Kun ämpäreissä uiskenteli noin kolmisenkymmentä lötköä, palasimme mökille ja teimme järvenrantaan akvaarion. Suomeksi sanottuna kaivoimme rantahiekkaan kuopan, täytimme sen vedellä ja nahkiaiset sekaan. Vesi oli sameaa ja likaista, mutta nahkiaiset liikehtivät siellä ihan rivakasti. Seuraavana aamuna kaikki kolmekymmentä kelluivat kuolleena, vatsa pinnalla. Hapeton vesi teki niistä lopun.

Semmoiset olivat ensiaskeleeni biologin uralla. Ehkä maailma ei menettänyt minussa sillä saralla mitään. Moni laji olisi meikäläisen käsittelyssä ehtinyt jo kuolla sukupuuttoon.

Olisinpa karhu

Syksy on kesäihmiselle pahinta aikaa. Ei auringonpaistetta, ei yötöntä yötä ja lämpimiä järvivesiä. Ei terasseja, hellepäiviä eikä kesäjuhlia. Pimeyttä, sadetta, kylmyyttä ja vielä kerran pimeyttä.

Katselin telkkarista dokumenttia karhuista. Kadehdittavaa touhua. Miksi me ihmiset emme voi elää luonnon kiertokulun mukaan? Miksi me painitaan biologista kelloa vastaan ja tehdään asioita luonnottomiin aikoihin? Ja sitten ihmetellään, että minkähän takia väsyttää, kun takana on neljä tuntia yöunta ja aamiaiseksi juotu vesilasi, ettei vain pääse lihavuus iskemään.

Minä päätin hypätä luontoäidin kelkkaan ja pois tästä oravan... ihmisenpyörästä. Ilmoitin työpaikalla, että pidän lokakuun jälkeen viisi kuukautta palkatonta vapaata. Seuraavan kerran ilmestyn toimistolle sitten huhtikuussa, kun kevät koittaa.

Valmistauminen alkoi jo elokuun lopulla, kun menin metsään poimimaan marjoja ja sieniä. Sen sijaan, että olisin pakastanut ne, tein niistä joka ilta ruokaa ja vedin puolukkaa, mustikkaa ja sienimuhennosta niin paljon kuin napa kestää. Tähän liitin mahdollisimman vähän liikunnan ja löhöilyn. Ruokavalioon lisätyllä muulla ravinnolla onnistuin kasvattamaan painoani kymmenen kiloa kahden kuukauden aikana.

Koko syksyn kasvatin myös partaa, hiuksia, rintakarvoja, kainalokarvoja ja... kaikenlaisia karvoja. Annoin niiden vain vapaasti rehottaa. Paksu karvoitus takaa lämmön pysymisen kehossa pitkinä talviöinä.

Lokakuun viimeisellä viikolla nautin reilusti koivunmahlaa ja hunajaa. En käynyt koko viikolla vessassa, joten hanuriini kehittyi talvenkestävä pihkatappi. Viikonloppuna rakensin makkariin peitoista, tyynyistä ja patjasta pesän. Viimein, kun aika koitti, ryömin sisään pesäluolaan ja laitoin silmät kiinni.

Pari kuukautta vierähti mukavasti, kunnes eräänä tammikuisena torstaina huoltomies tuli omilla avaimilla sisään säätämään vesipatteria. Paha virhe. Heräsin ääniin makuuhuoneessa ja ryntäsin raivoissani esiin pesästä. Huusin, karjuin ja möykkäsin. Puolustin pesää raivoisasti. Huoltomies säikähti niin, että jätti työkalut niille sijoilleen ja pakeni sukkasillaan pihalle. Hän kuulemma muutti paikkakunnalta pian tapahtuneen jälkeen.

Lopun talven sainkin nukkua rauhassa. Sanomalehden jakeluseisautus ja "ei mainoksia" -tarra ulko-ovessa pitivät huolen siitä, ettei eteinen tursunnut keräyspaperia kun astuin huhtikuussa ulos haistelemaan kevätilmaa. Olin hikinen, karvainen ja haiseva, mutta kaksikymmentä kiloa laihempi kuin syksyllä ennen talviunia. Hyvin levänneenä kävin suihkussa, siistiydyin ja painelin nälkäisenä lounasravintolan seisovanpöydän ääreen. Tästä tulisi hyvä vuosi.

Karaokekuningas

Tämä sattui parikymmentä vuotta sitten, kun oli silloisen työnantajani edustajapäivillä Savonlinnassa. Järjestetyn päiväohjelman jälkeen illanvietto oli vapaa, joten päätettiin hotellihuonekaverini Jukan kanssa ottaa huoneessa parit oluet. Mitään sen kummallisempaa ei ollut suunnitelmissa.

Kun Jukka tuli kauppareissulta hotelliin, hän ensitöikseen ilmoitti minulle, että alakerrassa on karaoke. Minä kysyin "Kuka?" Karaoke oli siihen aikaan niin uutta ja ihmeellistä, etten ollut kuullut moisesta. Eipähän siinä, mennään katsomaan.

Meininki näytti hauskalta ja ihmiset osasivat jopa laulaa. Muutaman biisin jälkeen itselläkin heräsi kiinnostus kokeilla. Kerranhan täällä eletään enkä ollut paikkakuntalainen, joten mahdollinen itsensä munaaminen ei kantautuisi kavereiden korviin.

Sitten tuli kohtalon hetki. Minun vuoro oli astua lavalle. Kappaleeksi olin valinnut Bryan Adamsin "Run to You". Olin kova Adams-fani ja kappale oli yksi lemppareistani. Biisiä valitessani olin vain unohtanut yhden asian. Minun pitäisi osata myös laulaa se.

Alku menee matalalta, joten sen klaarasin suhkoht kunnialla. Mutta kun kertsiä lähestyttiin, piti kiekua aina vain korkeammalta, kunnes kertosäkeessä "Run to You" kuulosti äänenmurroksesta kärsivät teinipojan hätähuudolta. Loppubiisin vedin naama punaisena räp-tyyliin ja poistuin ilman aplodeja takavasemmalle. Yhtä kauheaa ei ollut kuin silloin, kun viisaudenhammasta poistettiin.

Tämän jälkeen meni vuosia, ennen kuin uskaltauduin uudestaan lavalle. Kotikaraoke auttoi harjoittelussa ja yleisön pyynnöstä huolimatta olen vetänyt biisin tai pari, aina kun tilaisuus on tullut. Tuon alun jälkeen olisi luullut, että karaokehalut on haudattu iäksi. Luultavasti muutamalle paikalla olleelle kuulijalle kävikin näin. Olen pahoillani.

Omo-info

- Omo-info hyvää päivää.
- Päivää. Nyt on piru merrassa. Olen hukannut sukkani. Mitä minun pitäisi tehdä?
- Sukat täytyy tietenkin kuolettaa. Saisinko nimenne ja sukan koon.
- Petteri Toropainen. 42.
- Ja koska viimeksi olette käyttäneet sukkia?
- Varmaan tuossa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ravintolasta tullessa. Aamulla niitä ei löytynyt mistään. Näkyykö teillä siellä, onko niitä käytetty?
- Sitä me emme valitettavasti täältä näe. Mutta koska viimeksi olette pesseet sukkanne?
- Tuossa viikko sitten.
- No silloin tuskin on vaaraa, että kukaan laittaisi ne jalkaansa. Joka tapauksessa tämän ilmoituksen jälkeen vastuu siirtyy teiltä pois ja jos joku sattuisi laittamaan sukkanne pesulan koneeseen, automaatti imaisee ne talteen.
- Koska saan uudet sukat näiden kadonneiden tilalle?
- Nyt joudutte hilpattelemaan paljain jaloin noin viikon. Lähetämme sukat postitse suoraan kotiosoitteeseen. Turvallisuussyistä saatte ensin vasemman jalan sukan. Oikean jalan sukka tulee erillispostituksena päivän-parin viiveellä.
- Mitä jos minä nyt kuitenkin satun löytämään ne vanhat sukat?
- Valitettavasti kuoletuksen jälkeen niitä ei enää voi ottaa käyttöön. Jos löydätte ne, pyydän teitä saksimaan sukat kahtia ja laittamaan roskikseen. Niin, uusien sukkienne koko tulee myös muuttumaan.
- Eikö sitä vanhaa kokoa voi millään käyttää?
- Ei. Turvallisuussyistä pesukoneemme arpoo teille uuden sukkakoon. Kiitos soitosta ja hyvää päivänjatkoa.

Minä ja Bruce Willis

Muistan kun näin Brucen ensimmäisen kerran, kolmekymmentä vuotta sitten. Hän tuli töihin Sybil Shephardin etsivätoimistoon ja ihmettelin, mitä tuollainen ADHD -tapaus tekee täällä. Mutta Bruce olikin yllättävän fiksu ja taitava vaikka epäilinkin, että hänellä oli sutinaa Sybilin kanssa.

Seuraavan kerran kun näin Brucea, hän deittaili Kim Basingerin kanssa. Nätti tyttö, kieltämättä, mutta aivan liikaa viinaan menevä ja holtiton. Ajattelin silloin, että tuosta ei voi tulla Brucelle mitään muuta kuin harmia. Kerroin tämän myös hyvälle tutulleni Harjolan Laurille. Lauri lupasi tehdä asialle jotain.

Pari vuotta myöhemmin otin lennon Los Angelesiin ja tapasin Brucen Nagatomi Plazalla firman bileissä. Siitähän vasta helvetti pääsi irti ja lopulta Bruce pelasti koko pilvenpiirtäjällisen panttivankeja ja tappoi pahat kundit. Minä ja Lauri, jenkeissä Renny Harlin vaan, seurattiin tapahtumia pihalla huuli pyöreänä.

Hämmästykseni oli suuri, kun Renny ilmoitti myöhemmin, että hänellä ja Brucella oli yhteinen projekti vireillä ja pyysi minua mukaan. Sanoin Rennylle, että teidän hommissa ei hyvä heilu ja toivotin "good luck". Loput saikin lukea sitten lehdestä. Helvetinmoinen hässäkkähän siitä syntyi Washington D.C:n lentokentällä ja vielä joulun alla.

Sitten kuluikin vuosia etten kuullut Brucesta mitään. Hän joutui välillä kaidalle polulle ja vaihtoi nimeä. Hudson Hawk oli kuulemma varkaista parhain, tiedä sitten häntä. Onneksi kaveri ryhdistäytyi ja jätti hämärähommat ajoissa.

Naisten kanssa Brucella ei ollut koskaan onnea ja varsinkin kolmiodraama Meryl Streepin ja Goldie Hawnin kanssa oli viedä häneltä hengen. Kuolema olisi ehkä pukenut häntä, mutta vielä ei ollut Brucen aika muuttua iättömäksi ikoniksi. Sen sijaan hän otti hanskat käteen ja hakkasi nyrkkeilymatsissa vastustajan hengiltä. Jälkeenpäin sain kuulla, että samalla reissulla Bruce meinasi menettää neitsyytensä miehen kanssa. Läheltä piti, mutta ei kuitenkaan.

Näiden vaiheiden jälkeen tapasin vihdoin Brucen Suomessa ja baarikierroksella eksyimme Nylon Beatin konserttiin. Jotain tapahtui, kun Bruce kuuli Jonnan ja Erinin laulavan "12 apinaa". Aivan kuin hän olisi irronnut todellisuudesta. Hän höpötti tulleensa tänne tulevaisuudesta, mutta se taisi olla vain jallukola joka puhui Brucen suulla.

Bruce kuitenkin rauhoittui ja vaihtoi totaalisesti alaa: hän ryhtyi kotiopettajaksi. Viimeksi, kun juttelimme puhelimessa, huolestuin uudestaan. Bruce sanoi, että hänen avioliittonsa on karilla. Ainoa, mikä piti hänet järjissään, oli opetustyö. "Mutta kun se helvetin kakara näkee kuolleita ihmisiä. KOKO AJAN!"

Toisella puolella tiskiä

Meistä jokainen lienee (tai suurin osa) on asioinut joskus Alkossa. Minä olin yhden kesän kesäpoikana Alkon "kaljatiskissä". Tämä tapahtui niihin aikoihin, kun itsepalvelualkot alkoivat yleistymään ja palvelualkot häviämään katukuvasta. Olin siis palvelualkossa, josta alkoholia myytiin asiakkaille tiskin takaa. Pakko alustaa vähän, koska näitä myymälöitä ei ole enää olemassa.

Oli kummallista, kuinka vanhemmat ihmiset tulivat myymälään juhlallisesti hattu kourassa ostoksille. Kaksikymppisellä pojan jolpilla ei ole missään muussa ammatissa niin paljon valtaa. Minulla oli valta päättää, kenelle myyn ja kenelle en. Käytin tosin sitä valtaa harkitusti, vähän niin kuin joviaali kuningas.

Alkossa puhuttiin aivan omaa kieltä. Kun asiakas pyysi "saanko kumarruksen" tiesin, että hän tarkoittaa Koskenkorvaa. Ai miksikö? Koskenkorvakorit sijaitsivat tiskin alla myyjän edessä, joten pulloa ottaessa piti aina kumartaa asiakkaalle. Juomaa ostettiin lääkkeeksi, appiukolle, tuliaisiksi, naapurille, häihin, firman juhliin mutta aniharvoin itselle. Tämä oli kummallista.

Huumori oli karua ja karskia. Kun asiakas kysäisi reteästi että "saisko jotain halpaa, joka menee päähän", tarjosin hänelle muovikassia. Seurasi vaivautunut hetki kun asiakas ei ymmärtänyt. Huuli ei osunut eikä uponnut. Sitten myin hänelle pullon Koskenkorvaa.

Kaikkein asiantuntevimmat ja asiallisimmat asiakkaat olivat alanmiehet. He tulivat tiskille tukka vedellä kammattuna, ryhti nurkan takana korjattuna ja naama vakavana. Kun alanmies tilasi "pari pientä pulloa soppaa ja ison aperiitan", hän maksoi tasarahalla. Tasaraha saattoi sisältää pari ryppyistä seteliä, kolikoita ja palautuspullon. Ei nimittäin ollut pullonpalautusautomaatteja. Kaikki piti ottaa vastaan tiskin yli hanskat kädessä ja aromi oli sanoinkuvaamaton.

Eräänä kesäisenä hellepäivänä paikallisen likööritehtaan rekka tuli lastaussillalle ja menin vastaan ottamaan tavaraa. Kuskina oli samanlainen kesäreiska kuin minä ja liikkeet olivat liukkaat. Kun kaveri työnsi lavallista sisälle, kärry tökkäsi kynnykseen ja koko lasti kaatui lattialle. Kymmeniä hajonneita pulloja mansikkalikööriä. Kun sotku oli siivottu, palasin myymälään ja jatkoin töitä. Sisälle astui rouvashenkilö, selkeästi lomalla, ja jäi tuoksuttelemaan ilmaa. "Ihana tuoksu, mikä tämä on?" "Mansikkalikööriä". "Niinkö? Minäpä otan pullollisen sitä. Tai laitappa samalla kaksi!" Sinä päivänä lyötiin mansikkaliköörin myyntiennätys.

Enää ei ole palvelualkoja, eikä paljon palvelua muutenkaan. Ennen oli toisin. Myyjät oli rautaa ja viina Koskenkorvaa.