Mies katsoi Uneton Seattlessa

Menetin Uneton Seattlessa –neitsyyteni kuukausi sitten. Tiedän, aika vanhana. Ja turha siellä on tuhahdella ja huokailla, arvon naiset (ja muutama mies). Moniko teistä on nähnyt Alfred Hitchcockin alkuperäisen, mustavalkoisen Psykon? Entäpä Sam Peckinpahin Hurjan joukon? Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinin? Sitähän minäkin.

Kaikki lähti siitä kun vaimo huomasi, että televisiosta tulee Uneton Seattlessa. Kun kerroin, etten ole nähnyt leffaa aiemmin, päätimme viettää yleissivistävän kaksituntisen. En ole suuri romanttisten komedioiden ystävä, joten odotin hampaita vihlovaa imelyyttä ja kyynelmerta, jonka syytä ei miehen mieli pysty ymmärtämään. Olihan siinä sitäkin mutta leffa pääsi myös yllättämään positiivisesti huumorillaan. Eli jaksoin katsoa loppuun asti.

En tiedä, mitä naisen mielessä liikkuu elokuvan aikana mutta miehen mielenliikkeet tiedän kyllä. Referoin tähän ajatuksiani viihdepläjäyksen aikana. Tummennettu teksti on kopsattu wikipediasta. Teksti ei sisällä pelkästään juonipaljastuksia vaan koko varsinaisen juonen, alusta loppuun.

Sam Baldwin (Hanks) on hiljattain leskeksi jäänyt arkkitehti ja poikansa Jonahin (Malinger) yksinhuoltajaisä. Hän muuttaa Chicagosta Seattleen saadakseen helpotusta suruunsa, mutta saa huomata, että vaimon kuoleman jälkeen elämää ei ole helppo jatkaa eteenpäin.

Heti alussa huomasin, että eihän tämä niin vanha leffa olekaan. Odotin nimittäin tyylipuhdasta kasarirainaa. 1993 ja Seattle, todella cool yhdistelmä. Nirvana ja Pearl Jamin keikkailivat klubeissa ja Seattle sykki grungen pääkaupunkina. Vuosi leffan jälkeen Kurt Cobain riisti henkensä. Elokuva ei tietenkään sisältänyt mitään näistä vaan alku meni Hanksin roolihahmon elämäntilanteen valottamisessa.  Leskimies ja poika asuvat yhdessä tavallista isä-poika arkea. Hieman tylsää. Olisivat käyneet yhdessä Nirvanan keikalla niin olisi saatu alkuun vähän rähinää.

Jonah seuraa vierestä isänsä yksinäisyyttä, kunnes soittaa jouluaattona radion psykologiohjelmaan ja kertoo suorassa lähetyksessä sen juontajalle, että hänen isänsä tarvitsee uuden vaimon. 

Onpa nostalgista. Poika soittaa lankapuhelimella radiolähetykseen. Ihmiset lähettävät kirjeitä. Siis oikeita kirjekirjeitä postitse, ei mitään sähköpostisälää. Ja kun leffan lopussa poika päättää karata ja hyppää yksin New Yorkiin lähtevään koneeseen, ei isän auta muu kun ottaa seuraava lento ja seurata perässä. Ei ollut kännyköitä.

Tuhannet amerikkalaisnaiset kuulevat ohjelman ja kiinnostuvat sympaattiselta kuulostavasta leskimiehestä, unettomasta Seattlessa.

Naiset ihastuvat ääneen radioissa? Come on! Aika paksua. Siis oikeasti joku leskimies kertoo radiossa elämästään ja tuhannet naiset ihastuvat häneen. Pitäkäähän miehet naisistanne kiinni. Muuten voi käydä niin, että eräänä kauniina aamuna emäntä ilmoittaa parisuhteenne tulleen tiensä päähän. Hän on aamun työmatkoillaan kuunnellut autoradiota ja rakastunut toiseen mieheen. Sitten rouva pakkaa kamansa ja ratsastaa Jaajo Linnonmaan kainalossa auringonlaskuun.

Näiden naisten joukossa on Annie Reed (Ryan), joka on tahollaan kihloissa mutta ihastuu silti Samiin. Toimittajatyönsä kautta hän ottaa selville miehen taustoista ja lähettää tälle satojen muiden naisten tavoin kirjeen.

Elokuvan aikana heräsi pelko ja suoranainen kauhu Samin puolesta, kun Annie ja Becky (Rosie O’Donnell) keskustelevat Annien mahdollisuudesta tavata unelmiensa mies. Ei kai tuo Becky aio tunkea mukaan treffeille? Kaksi naista ensitreffeillä ei ole ensitreffit vaan työpaikkahaastattelu. Pahimmillaan se menee näin: Sovitaan aika ja paikka ja tavataan kaikki kolme ihastuttavassa ravintolassa. Samalla kun mies katsoo ihastustaan syvälle silmiin, tämän kaveri tenttaa uutta sulhaskokelasta. Juotko? Käytätkö päihteitä? Omistatko asunnon? Asutko yksin? Missä olet töissä? Vuositulot? Edelliset suhteet? Miksi ne päättyivät? Lopuksi ystävätär kilauttaa Asiakastieto Oy:n ja tarkistaa luottotietosi.

Jonah innostuu Anniesta, mutta Sam-isää on vaikeampi taivutella tapaamaan tätä.

Ärsyttävää, miten tuo poika laittaa kapuloita isäukon rattaisiin. Isällä alkaa olla sutinaa Victorian kanssa, mutta tämähän ei kymmenvuotiaalle herralle käy. Pitäisi olla se kirjeenvaihtotoveri Annie. Voi jessus. Sen kerran kun Sam on pääsemässä pukille pitää jälkikasvun tehdä asia vaikeaksi. Hei Jonah, ei sun isukki ole menossa naimisiin sen raivostuttavan Victorian kanssa. Iskällä ois vaan tarve tehdä aikuisten juttuja, kun edellisestä kerrasta on niin pitkä aika. Samin kohdalla aikaa on kulunut jo niin kauan, että kaveri on kuin kukissa ja mehiläisissä. Kukan mesi houkuttelee Samia puoleensa mutta eihän tämä tajua, mitä pitäisi tehdä. Siitepölyä hyvä mies. Siitepölyä.

Monien mutkien ja Jonahin myötävaikutuksen jälkeen pari kuitenkin kohtaa toisensa pilvenpiirtäjän huipulla ja rakastuu.

Mutkia tosiaan. Annien lapatossumies Walter (Bill Pullman) saa kuulla, että tuleva vaimo on rakastunut virtuaalimieheen. Ja mitä Walter tekee? Toteaa ravintolassa Annielle, että hän ei halua olla tämän onnen tiellä. Ottaapa siinä samalla urhoollisesti vastaan Annien palauttaman sormuksen ja toivottelee tälle hyvää matkaa Empire State huipulle, jonne Jonah on järjestänyt treffit isälle ja tulevalle äitipuolelle.

Ja nyt stop! Kuvaukset seis! Rajansa kaikella. Siirretäänpä tämä skenario Kuopioon. Pariskunta istuu Mustassa Lampaassa juhlistamassa kihlajaisia, kun nainen kertoo miehelle että hän on rakastunut yksinäiseen leskimieheen ja näillä on treffit Puijontornissa. Miten tilanne jatkuu? Mies vetää herneet palkoineen sieraimeen, haukkuu nuorikon ja viskaa sormuksen seinään. Nainen pakenee paikalta, rientää Puijolle ja tapaa prinssinsä tornin näköalatasanteella. Petetty mies seuraa raivoa uhkuen perässä ja loppu tulemana jompikumpi äijä tulee tornista alas ilman hissiä.

Siinäpä muuten idea leffan suomalaiseen versioon. Tarvitaan vielä nimi. Miten olisi Uneton Uudessakaupungissa? Hereillä Helsingissä? Tai savolaisittain: Valvoja Varkaudessa? Levoton Leppävirralla? Kukkuja Kuopiossa?

Maapallo mahassa

Kaveri oli ottanut tatuoinnin ja esitteli sitä meille töissä. Tatuointi oli maailmankartta, pelkillä ääriviivoilla. Se sijaitsi kyynärvarren ”sisäpuolella”. Vaikka en isommin tatskoista piittaa niin pitää tunnustaa, että se oli siisti.

Tatuoimaton iho on kohta harvinaisuus. Meikäläisen nuoruudessa tatskoja oli vain rokkareilla ja linnakundeilla. Nyt tatuoinnit ovat valtavirtaa, mutta meikäläinen taitaa jäädä valtavirran ulkopuolelle. Paitsi että tuosta kaverin kuvasta sain yhden kuningasidean.

Entäpä jos ottaisin maailmankarttatatuoinnin vatsaani? Siinä alkaa olla jo pieni maapallon aihio. Pinta-alaa on enemmän kuin kyynärvarressa, joten pelkkien manner ääriviivojen lisäksi karttaan voisi piirtää valtioiden rajat. Tämä saattaa tosin aiheuttaa ongelmia. Mihin esimerkiksi piirretään raja Krimin niemimaan kohdalla ja minkälainen tulee olemaan Syyrian ja Irakin alue tulevaisuudessa? Pitää vain lukita vastaus vuoteen 2016 ja mennä sen mukaan riippumatta siitä, miten maantiede elää ja muuttuu ajan saatossa.

Kun tässä sitten ikää ja elopainoa tulee lisää, voi tatuointia tarkentaa ja rikastuttaa. Kymmenen kilon päästä karttaan merkitään jo isommat pääkaupungit ja parinkymmenen kilon jälkeen muutkin metropolit mahtuvat vatsalle. Kun pallo kasvaa ja pyöristyy, kartta saa lisää yksityiskohtia. Jossain vaiheessa mahamaapallo pitää sisällään suurimmat vuoristot, joet ja muut pintamuodostelmat.

Tavoitteena on, että jonain päivänä karttapallostani löytyy myös Kuopio. Ja miksei myös pienemmät naapurikunnat.

Huaweita

Putosin kelkasta kymmenisen vuotta sitten. Ei hätää, ei käynyt kuinkaan. Tippuminen tapahtui pikkuhiljaa huomaamatta. Kodin elektroniikka kehittyi, uudet keksinnöt näkivät päivänvalon, teknologia meni menojaan ja minä jäin katsomaan sormi suussa sivusta. Mihin hävisivät Nokian kännykät, cd-levyt, dvd-soittimet ja isopäästöiset autot? Miksei kukaan lähetä enää tekstiviestejä tai sähköpostia? Mitä tapahtui?

Kyllä minä ennen seurasin kehitystä ja hankin uusinta viihde-elektroniikkaa aina kun rahat vain riittivät. Cd-soitin ilmestyi kotiin 80-luvulla ja Dolby Surround –kotiteatteri heti 90-luvun alussa. PC tuli taloon 1997 ja verkkopankkia aloin käyttämään vuonna 1999. Kännykkä oli niitä harvoja laitteita, joita vastaan taistelin viimeiseen asti. Taivuin vasta vuonna 2003 ja annoin kännykälle pikkusormeni. Ja niinhän siinä kävi, että se piru vei koko käden. Käsittämätöntä, miten ilman tuota kapulaa ei voi muka lähteä minnekään. Jos vaikka joku sattuisi soittamaan. Vaikka se ****n puhelinmyyjä.

Kymmenisen vuotta sitten putosin siis kelkasta. Lapset kasvoivat isoksi ja ottivat tekniikan haltuunsa. Miksi lukea käyttöohjeita tai tapella ohjelmien ja asetusten kanssa kun voi ulkoistaa hommat jälkikasvulle? Nehän oppivat nopeammin ja ottavat uudet asiat haltuun tuosta vaan. Niinpä luovutin ja taannuin. Seurasin vierestä, miten muut käyttivät Spotifyta, Whatsappia ja mitä näitä onkaan. Kosketinnäyttöpuhelimet syrjäyttivät Nokialaiset ja minä tappelen taas vastaan. Käytän edelleen Nokia C1:stä, joka ui toissakesänä merivedessä eikä ollut siitä moksiskaan. Kokeilkaapa samaan tämän päivän kiinalaisilla! Hörps vaan ja paskana koko masiina.

Mutta miten tämän jutun otsikko liittyy mihinkään? Haaveissa vainko oot mun oli Riki Sorsan Suomen Euroviisukarsinnoissa vuonna 1985 esittämä biisi. Tuli vain mieleen että päivä päivältä ihmiset erkanevat toisistaan: Räpläävät kännyköitään, naputtelevat läppäreitään ja tuijottavat tablettejaan. Inhimillinen kanssakäyminen kutistuu, kuihtuu ja kuolee pois. Avioparit lähettelevät toisilleen voicemaileja ja snapchatteja sen sijaan, että ottaisivat toisiaan kädestä kiinni ja pysähtyisivät juttelemaan livenä. Tässä käy vielä niin, että kommunikointi siirtyy täysin elektronisten laitteiden varaan. Tulevaisuudessa mies katsoo mielitiettynsä kuvaa aasialaisesta puhelimesta ja päästää savolais-kiinalaisen huokauksen: Huaweissa vainko out mun…

Salakuvaamista 1970-luvulla

Viikon kuumin uutisaihe lienee Axl Smithin salakuvaamat aktit, joissa herra harrastaa vaakamamboa 50 – 100 naisen kanssa. Varsinainen ori. Veikkaan, että Axl ei ole ainoa lajin harrastaja. Nykytekniikalla salakuvaaminen on tolkuttoman helppoa, eivätkä välineet maksa maltaita. Toista se oli meikäläisen nuoruudessa.

Kuvitellaanpa vastaava tilanne 1970-luvulle. Joka kodin videokamera keksittiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, joten salakuvaaminen olisi pitänyt suorittaa kaitafilmikameralla. Tilanne menisi jotenkin näin:

Mies ja nainen tutustuvat baarissa ja illan päätteeksi uros vie naaraan omaan lemmenpesäänsä. Valot himmennetään, kynttilöitä sytytetään ja levylautasella soi Barry White. Kaikki sujuu kuin tanssi kunnes pari eksyy lakanoiden väliin. Siinä ilkosillaan, valmiina yhdyntää, mies tuumaa äkkiä että hänen pitää käydä vessassa. Lähtiessä hän pyytää naista vielä sulkemaan silmänsä, koska tällä on ”yllätys”. Nainen hymyilee onnellisena ja jää sänkyyn odottamaan.

Silmät suljettuna nainen elää pelkän kuuloaistin varassa. Hän kuulee, miten Barry Whiten vieno lauluääni voimistuu kuin huomaamatta. Sitten huoneen perältä kuuluu pientä kolinaa. Juuri kun daami päättää vilkaista mistä on kysymys, mies toppuuttelee ja pyytää tätä malttamaan mielensä. Hän tuntee, miten mies palaa sänkyyn ja rullaa peittoa naisen päältä. Odotus palkitaan kun rakastaja alkaa hommiin. Mutta jotain tuntuu olevan pielessä. Tässä vaiheessa nainen avaa silmänsä.

Näky viskaa romantiikan ulos makuuhuoneen ikkunasta. Mies on naisen päällä ja pitää toisessa kädessään laukaisijaa. Enkä puhu nyt orgasmista vaan pienestä kauko-ohjaimesta, joka on kytketty johdolla huoneen perällä kameratelineen päällä seisovaan kaitafilmikameraan. Kamera pitää kuvatessaan niin kovaa surinaa, ettei edes Barry White onnistu peittämään ääntä kunnolla. Mies änkyttää rysänpäältä kiinni jäätyään, että hänellä on tapana filmata kaikki seksikumppanit ”ihan vaan oman turvallisuuden vuoksi”.

Skenaario oli sitten täyttä fiktiota. Minä en ollut tuohon aikaan vielä sukukypsä. Sitä paitsi kaitafilmaaminen ei ollut mitään halpaa hupia. 70-luvulla kolmen minuutin kaitafilmirulla maksoi 50 markkaa. Se on n. 30 euroa nykyrahassa. Eli yhden aktin salakuvaamiseen olisi mennyt nopeimmillaan yksi kolmen minuutin kela (30 euroa) ja pahimmillaan (tai siis parhaassa tapauksessa) kolme kelaa eli 90 euroa.

Naistenmiehen naistenpäivä

Naistenpäivä meni oikein hienosti, kiitos kysymästä. Heräsin jo perinteisesti aamu viideltä ja leivoin rakkaalleni kakun. Kahdeksan aikoihin herättelin sydänkäpyseni tuomalla hänelle vuoteeseen kahvia ja tuoreen kakkupalan. Sitten otin jakkaran alleni ja lauloin Kaj Chydeniuksen: Sinua sinua rakastan itseäni kitaralla säestäen. Lopuksi vietimme kiihkeän lemmenhetken ja nautimme jälkikäteen vielä toiset kupit kahvia sekä palan kakkua.

No ei se noin mennyt! Kiinni jäin. Enhän minä muistanut koko päivää. Vasta töissä havahduin aiheeseen kuin työtoverini (naispuoliset) onnittelivat toisiaan naistenpäivän johdosta. Joo, onnea vaan totesin heille hieman tökösti ja ajattelin että ei helvetti: taas yksi päivä jonka jokaisen miehen pitää muistaa. Wikipedia kertoo naistenpäivästä seuraavaa:

Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 19. maaliskuuta 1911, jolloin Itävallassa, Tanskassa, Saksassa ja Sveitsissä järjestettyihin kokoontumisiin osallistui yli miljoona naista ja miestä. He vaativat naisille äänioikeutta, työoikeutta, oikeutta ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista. Vuonna 1975, jota vietettiin kansainvälisenä naisten vuotena, Yhdistyneet kansakunnat vahvisti päivän vieton, ja se sai samalla nimen ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”.

Onneksi minulla oli työpäivän jälkeen aikaa paikata tilanne. Kävin kotimatkalla kukkakaupan kautta ja nappasin mukaani suuren vaaleanpunaisen ruusun. Kotona ojensin kukan vaimolle ja toivottelin hyvää naistenpäivää. Vaimo oli hyvin otettu ja hyväntuulinen. Eli loppu hyvin, tällä kertaa. Pieni lahja tai muistaminen on aina paikallaan vaikka sanotaankin, että ajatus on tärkein. Ajatus vain ei yksin riitä. Itse asiassa sanonnan on varmasti keksinyt mies, joka taas kerran unohti hankkia naiselleen lahjan merkkipäivän kunniaksi.

Olen aina aika ajoin itkenyt tasa-arvon perään, noin niin kuin miesnäkökulmasta. Joten kysymys kuuluu, miksei meillä ole miestenpäivää? Tähän voin vastata rehellisesti, että ei me miehet sellaista tarvita. Itse asiassa miestenpäiviä on pitkin vuotta. Miestenpäivä on mm. aina kun Kalpa luistelee askiin, Popeda nousee lauteille, Pleikkari laitetaan tulille tai äijäporukka lähtee baariin. Kyllä me miehet osaamme miestenpäivän polkaista syystä jos toisesta, ei siihen tarvita erillistä kalenteripäivää.

Höpinöistäni huolimatta oikein hyvää naistenpäivää kaikille naisille! Te olette päivänne ansainneet.

PS: Otsikko on muuten täysin tuulesta tempaistu, mutta jos se sai sinut lukemaan tämän jutun loppuun asti, sehän toimii.

Naisilla on NE, miehellä on SE

Jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Jo aamusta saa vinkkejä, että tänään ei kulje. Avaimet unohtuu, myöhästyy töistä, tekeminen tahmoo ja kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Tällaisen päivän jälkeen kotiintulo on kuin kävelisi paljain jaloin lasinsiruilla. Kaikki v-ttaa jo valmiiksi ja vaimon ”miten töissä meni” vääntyy omissa korvissa ”mitä siinä luimistelet luuseri”  toteamukseksi. Tapahtuu kamelin selän katkeaminen, lasi läikähtää yli ja seuraa muutama harkitsematon, vihainen tokaisu ja verenpaineen pomppaaminen huippulukemiin. Kun vaimo siinä rauhoittelee ja hetken päästä kysyy mistä tuo tuli, ei ole mitään kerrottavaa. Ei ole mitään syytä. Olen mies, joten minulta puuttuu SE selitys. Naisilla se on. Nainen voi aina sanoa, että mulla on NE.

Tuo on minusta jotenkin epäreilua. Miksi teillä on NE ja kaikki menee niiden piikkiin, mutta me miehet saadaan vain hävetä ja pyydellä anteeksi käytöstämme? Olisiko tässä tasa-arvovaltuutetulle hommia? Mitäs jos tehdään päätös, että miehillä on SE (Selittämätön Epis): Yleisesti hyväksytty syy olla silloin tällöin synkkä ja juro. Vähän sellainen luolamiesmäisen juntti. Enkä nyt tarkoita joukossamme eläviä oikeita luolamiehiä vaan meitä tavallisia, kilttejä perheenisiä jotka venymme ja vanumme perheen, työn ja yhteiskunnan vaatimuksissa sen seitsemälle solmulle. 

Kun SE tulisi silloin tällöin, naisen olisi helpompi käsitellä miehensä huonoja päiviä ja jättää äijä rauhassa autotalliin tuunaamaan mopoaan tai istumaan saunanlauteille helvetilliseen löylyy. Koska sitä me miehet aina välillä tarvitaan. Kaikilla olisi helpompaa. Ainakin meillä miehillä, kun ei tarvitse aina päreiden palamisen jälkeen tulla hattu kourassa sängyn laidalle kysymään, että saanko tulla viereen vai menenkö sohvalle. Mulla oli SE, kyllähän sä ymmärrät kulta.

Olen kirjoittanut Venäjästä, pakolaisista, susista ja työelämän epäkohdista mutta koskaan ennen en ole jännittänyt niin paljon kuin nyt. Pidän sormea ”julkaise” napin päällä ja tiedän tarkalleen, miltä itsemurhapommittajasta tuntuu. Kun nappia painaa, ei ole enää paluuta. Muutaman minuutin päästä kuulen lukijakuntani vihaista korkokenkien kopinaa. Tiedän, niillä on NE ja minä olen se, joka saa tuta sen nahoissaan.