Ikä tekee ihmeitä: se saa ajattelemaan. Kun takana on puoli vuosisataa on mitä muistella. Eletty elämä ei aina mennyt niin kuin suunnitteli, mutta hengissä ollaan. Vanhempana mutta ei viisaampana. Korkeintaan kokeneempana.
Aika ajoin sitä kyllästyy ja pettyy itseensä. Pitäisi olla parempi, sosiaalisempi, aktiivisempi, avuliaampi. Tästä introventtien luvatusta maasta on pikku hiljaa kuoriutunut pikkuamerikka, jossa menestys mitataan julkisuudella, rahalla ja itsekkäillä saavutuksilla. Mihin katosi kynttilä vakan alla mentaliteetti? Miksi pitää väkipakolla olla tiimipelaaja, vaikka haluaisi puurtaa yksin tasaista laatua? Mikä siinä muutoksessa on niin helvetin hienoa, että firmat harrastavat sitä joka vuosi? Hyvät asiat myllätään ja muokataan muodin mukaan ja sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun.
Olen tullut siihen tulokseen, että tärkein asia tässä elämässä on itsensä tunteminen. Se, miten toimii ja reagoi eri tilanteissa, miksi tuntee mitä tuntee ja mistä rakkaus ja viha kumpuaa. Kaikki muut tunteet ovat noiden ääripäiden välissä. Nykyaikana ei vain ole aikaa tutustua itseensä. Ympärillä on usein ihmisiä ja häiriötekijöitä, jotka vievät ajatukset muualle. Ja kun viimein kotona pääset hetkeksi rauhoittumaan, kädessä on kännykkä, jonka ärsykkeet estävät pysähtymisen. Sitä hiljaista hetkeä, jolloin olet yksin ajatuksiesi kanssa, ei tule koskaan.
Kymmenisen vuotta sitten olin reilun vuoden sinkkuna ja pääsin tutustumaan itseeni kunnolla. Tutustumisen tuloksena löysin kehityskohteita, kuten firmajargonissa sanotaan. Tuosta ajasta on kulunut jo niin kauan, että hukkasin itseni uudestaan. Pitäisi järjestää treffit peilikuvan kanssa.
Haluaisin saada selville, miksi sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet vuosi vuodelta tuntua vastenmielisemmälle, enkä saa enää soitettua kuin läheisille perheenjäsenille. Tuo on toki hieman karrikoitua, koska järjestän joka syksy entisten työkavereiden tapaamisen ja olin vasta parin kaverin kanssa Tallinnan reissulla. Mutta tosiasia on, että viihdyn hyvin metsän siimeksessä, pelkän luonnon ympäröimänä. Sielläkin irrottautuminen on nykyään vaikeaa, kun on kännykkä ja some. Asioista pitää laittaa päivityksiä ja kuljettu matka pitää mitata. Muutenhan koko reissua ei ole tapahtunut.
Joskus teen Vesa-Matti Loirit ja muutan joksikin aikaa Lappiin erämökkiin keskelle ei mitään. Elän Lapin kesän, patikoin ja paistan makkaraa, kuuntelen hiljaisuutta. Ei nettiä, ei naapureita, ei aikatauluja, ei sosiaalisia velvoitteita. Only me, myself and I. Jos tuo reissu toteutuu, kirjoitan kokemukset päiväkirjaan. Saapahan jälkeläiset sitten joskus lukea, että mitä sen papan päässä liikkui.
Mikä on elämän tarkoitus? Sitä ei tiedä kukaan. Mikä on minun elämän tarkoitus? Sen tiedän vain minä. Ja siitä minä otan vielä selvää.
keskiviikko 30. toukokuuta 2018
lauantai 19. toukokuuta 2018
Mun täytyy kävellä näin
Lapsuuden Suonenjoella oli monenlaisia ikimuistoisia hahmoja. Yksi näistä oli iäkäs mies, joka ei tehnyt muuta kuin käveli. Hän oli tuttu näky tien pientareella: lierihattu, pitkä takki, suorat housut ja saapikkaat. Mies käveli keinuvalla tyylillä väsymättä vuosikausia. Syytä ei kukaan tiennyt. Yhden huhun mukaan hän oli vakavasti sairas ja pystyi pitämään sairautensa kurissa vain kävelemällä. Näin aikuisena ymmärtää, että tarina oli kaupunkilegenda, mutta pikkupojasta se kuulosti aivan loogiselle selitykselle.
Kuvan miehellä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa. Kuva: Pixabay.com |
Pari viikkoa sitten kävelin taas Siilinjärveltä Kuopioon (24 km) |
Kuopiossa on kävelyteitä ja polkuja mistä valita |
Parhaat reitit löytyy metsästä. Tässä Vuorilammen lenkki viikko sitten |
Nyt minusta on tullut tuo vanha, omituinen kävelijä. Viime
viikolla kilometrejä kertyi yli kuusikymmentä ja harjoitukset jatkuvat. Päätimme
nimittäin pojan kanssa pienestä juhannustempauksesta: kävelemme Kuopiosta
Suonenjoelle. Lähtö juhannusaattona Pitkälahden ABC:ltä ja kahdeksan tunnin
jälkeen meidän pitäisi olla perillä. Matkaa kertyy reilun maratonin verran eli n. 44
kilometriä.
Tähän kuvatekstiksi: I Love Kuopio |
Mitä järkeä? Ei tietenkään mitään, mutta hauskaa ja kipeää
tulee varmasti olemaan. Kävelin maratonin vuonna 2001 Rauhalahti Runs &
Walks –tapahtumassa. Kolmenkymmenen
kilometrin kohdalla toinen kantapää aukesi ja reissu meinasi jäädä
kesken, mutta huoltojoukoilta saatu laastari pelasti tilanteen. Kaksi
kilometriä ennen maalia jalat olivat jo niin tukossa, että piti vaihtaa
hölkäksi. Rennolla hölkällä jalat kestivät ja jaksoin loppuun asti.
"Kuopion kaduilla kuntoaan testasi yli 1200 liikkujaa" Kuva ja teksti: Savon Sanomat 9.9.2001. |
Bloggaaja saapuu maraton maaliin ajassa 6 tuntia 59 minuuttia |
Muistan ikuisesti kotimatkan Rauhalahdesta Kelloniemeen. Olin
liikkeellä julkisilla ja jouduin vaihtamaan bussia Kuopion torilla.
Rauhalahden linja pysähtyi kauppahallin kohdalle ja jatkoyhteys lähti torin
toiselta puolelta. Kun astuin bussista ulos, jalat
tekivät lakon. Jouduin köpöttelemään jalkaterän mittaisilla askelilla kuin
vanhus ja pelkäsin, etten ehdi bussille. Matkaa oli n. 200 metriä ja aikaa kymmenen minuuttia. Ehdin just ja just.
Kuopion Kauppahalli, kuvaaja Kanerva Teuvo/ Finna.fi |
Kerroin näitä tarinoita pojalle kuin maratonveteraani
konsanaan ja varoittelin, että edessä on hikisen kivulias kävelymatka. Poikani
totesi: mitä enemmän tekee kipeää, sitä enemmän se
palkitsee. Katsotaan, onko kaveri vielä juhannusaattona samaa mieltä.
torstai 17. toukokuuta 2018
Sananmuunnoksia
Kuva: Pixabay.com |
Jos ajatusmaailma nyrjähtää sananmuunnos –modelle, luetun ymmärtämisestä tulee joko hiton hauskaa tai helvetin raskasta. Olen koettanut välttää erilaisten sanaparien muuntamista, mutta välillä sitä ei voi itselleen mitään. Ja välillä eteen tulee hillittömiä oivalluksia.
Ehkä hulvattomimmat sananmuunnokset oli aikoinaan Putouksen sketsihahmo pastori Luttisella, joka viljeli muunnoksia hengästyttävään tahtiin. Tässä muutamia:
”Olen todella surkea töihin ottaja”
”Hinkkasin rukoillen rattia”
”Kukkona rallissa”
”Kumi ei kestänyt rallia”
”Päästäkää pappi tuskasta”
”Naamalleni lensi kumit ja nasta”
”Finaaliin asti”
”Kuiva mutta naseva”
Tänä aamuna pyörähdin työmatkalla lähikaupan kautta ostamassa päivän eväät. Siinä kassalla jonottaessa aamu-uniset aivot naksahtivat sananmuunnos –modelle ja hoksasin jotain, mikä sai minut hymyilemään. Maksoin ostokset iloisena ja painelin töihin. Matkalla mietin mielessäni, minkälainen keskustelu erään nimeltämainitsemattoman einesruokatehtaan tuotekehittelyssä on käyty. Se on mennyt ehkä näin:
- Tässä on meidän uudet tuotteet, jotka tulevat myymään kuin häkää. Eritoten tämä Kanaruukku on herkullista!
- Tuota… meidän pitää kyllä miettiä noita tuotteiden nimiä uudestaan?
- Kuinka niin?
- Meinaan vaan että tämän yhteen eineksen nimi pitää vaihtaa. Voisiko siihen lisätä jotain?
- Minusta tuo nimi on ihan hyvä. Mitä ehdotat?
- Laitetaan einekseen lisukkeeksi pekonia ja vaihdetaan nimeksi Kinkkupekoniruukku.
- Mikä vika Kinkkuruukussa on?