Mikä voi olla pahinta kun retkeilee talvisessa luonnossa? Pakkanen? Lumituisku? Pimeys? Villieläimet? Ei mikään noista. Pahinta on kun joutuu keskusteluun jonkun ventovieraan kanssa.
Kun lähdet luontoon rauhoittumaan ja kuuntelemaan omia ajatuksiasi, niin heti satunnainen retkeilijä tervehtii ja jää juttelemaan säistä ja sääskistä. On se jumalauta kumma että kaupungilla kaikki osaavat pitää turpansa kiinni ja olla tuppisuuna mutta luonnossa, jostain helvetin syystä, patikoijan pitää avautua vastaantulevalle tuntemattomalle in the middle of nowhere. EI KIINNOSTA!
Ymmärrän kyllä, että joskus on vain pakko puhua tuntemattomalle. Jos olet vaeltamassa Pallaksella pallo hukassa niin onhan se täysin idioottimaista olla kysymättä suuntaa joltakulta viisaammalta. Tai skenaario että satut törmäämään tuntemattomien kanssa karhuun itä-suomalaisessa kansallispuistossa. Sattuisko joku tietämään, miten tästä selvitään hengissä?
Pehmennän purkaustani kuitenkin vähän. Tuttuja on aina mukava tavata paikasta riippumatta ja vaihtaa kuulumisia. Ja joskus se tuntematon höpöttäjäkin saattaa olla ihan mukavaa juttuseuraa. Poikkeukset vahvistavat sääntöä.
Oli perjantai ja vapaapäivä. Loistava ilma, jäiset ladut ja myötätuuli. Makkaran paistoa laavupaikan nuotiolla. Kävi mielessä, että tällaista se sitten eläkeukkona tulee elämä olemaan: kalenterista ei ole niin väliä, kun jokaisen viikonpäivän kohdalla lukee sunnuntai.
Satuin laavulle, jossa oli jo kaksi retkeilijää: mies ja nainen. Mies hakkasi puita ja kantoi niitä nuotiopaikalle. Nainen paistoi makkaraa. Mies ei sanonut mitään, nainen tervehti lyhyesti. Otin makkaran repusta, asetin sen nuotiopaikan ritilälle ja odotellessa nautin auringonpaisteesta ja kauniista järvimaisemasta. Kukaan ei puhunut mitään. Täydellistä!
Kun nainen viimein oli lähdössä hän huomautti, että minulta taisi pudota tulitikkurasia maahan. Totta. Koko aikana, kun istuimme nuotion ääressä, nainen ei maininnut asiasta mitään. Sanoipa tuon sitten lähtiessä ja perään toivotteli vielä mukavaa päivän jatkoa. Samoin! Kuinka ihana ihminen: hiljainen.
Kun vuoroni oli pakata reppua ja tehdä lähtöä, tuo halkomies rauhoittui viimein ja asettui alas nuotion ääreen kohentelemaan tulta. Vasta silloin tajusin, että hän oli ollut koko ajan puhelimessa. Kun puhelu loppui, loppui myös hiljaisuus. Kaveri äityi tarinoimaan puun pilkkomisen terapeuttisuudesta, kelin upeudesta ja laavupaikan rauhallisuudesta. Vastailin kohteliaasti niitä näitä, pakkasin repun selkääni ja toivottelin puolestani päivän jatkoja. Onneksi miehen puhelinkeskustelu loppui vasta kun olin jo lähdössä. Jäällä suksien päällä sain olla taas rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti