Alkoholiton vaihtoehto

On taas se aika vuodesta, kun alkoholittomat vaihtoehdot ovat tapetilla. Tässä pari ideaa, jotka putkahtivat päähäni selviltä päin:

Kuva: Finna.fi

Ulkomaan tuliaiset

Miksi ulkomailta ei rahdata litratolkulla alkoholittomia juomia? Voitko kuvitella, että naapuri toisi sinulle Viron matkalta tuliaisena laatikollisen pilsneriä? Ei, näin ei tapahdu, vaikka sitä myytäisiin puoli-ilmaiseksi. Alkoholin tuonnissa maantiede on ratkaiseva tekijä: Norjalaiset hakevat alkoholinsa Suomesta, suomalaiset Virosta ja virolaiset Latviasta. Hakevatkohan latvialaiset viinansa Liettuasta ja liettualaiset Valko-Venäjältä? Jos näin on, samalla logiikalla asiakkaalle maksetaan Etelä-Afrikassa jo pieni palkkio, jos hän lähtee myymälästä sixpack kainalossa.

Valokuva: Finna.fi

Alkoholiton Alko

Alkoholittomille juomille pitää perustaa oma Alko(ton). Tämä estää kiusalliset erehdykset ostostilanteessa. Kun täytin 18-vuotta, jouduin muutaman kerran hakemaan alaikäisille kavereilleni alkoholia. Kerran minulta tilattiin 10 pulloa keskiolutta. Seuraavana lauantaina törmäsin sitten Suonenjoen kaarihallilla kyseiseen tilaajaan, joka meinasi käydä minuun käsiksi. Kävi ilmi, että hän oli lipittänyt kuusi pulloa olutta ennen kuin tajusi, että se oli pilsneriä: 80-luvulla ykkös- ja kolmosolutpulloissa oli sama etiketti erotuksena vain I ja III -merkintä. Vaimolle kävi samalainen moka kun hän toi Latvian matkalta tuliaisena pari hienoa kuohuviiniä. Latvialaisesta tekstistä ei tajunnut mitään, mutta merkintä 0 % paljasti pahan erehdyksen. Ilmankos oli niin halpaa! En sitten loppupeleissä tiedä, miten suosittu liike Alkoholiton Alko olisi: ehkä semmoinen R-kioskin kokoinen putka jossain kauppakeskuksen nurkassa.

Ykspihjalan Raittiusravinto Kokkolassa. Minne raittiusravintolat ovat kadonneet? Kaipaako niitä kukaan? Kuva: Finna.fi

Alkoholiton Antti Hulkko alias Andy Mccoy 

Andy, tuo alkoholin ja muiden nautintoaineiden marinoima kitaravirtuoosi ja muusikko humalan armosta. Kävimme Antin keikalla viitisen vuotta sitten ja se oli melko surullista katsottavaa. Andy sekoili päissään ja intoutui vit... sanailemaan yleisön kanssa pitkin iltaa. Kontrasti kaverin pään ja käsien välillä oli häkellyttävä: siinä missä pää suolti väliajalla paskaa, kädet taikoivat kitarasta virtuaalimaisia soundeja. Alkoholiton Andy tuntuu yleisöystävällisemmälle vaihtoehdolle, mutta kuinka silloin kävisi soittotaidolle? Jos taiteilijan muusa asuu pullossa, olisiko herran Hanoi Rocks -hitit ja soolobiisit jääneet tekemättä? Tämä jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Nicky Rothen & Andy McCoy

Vielä viikko ja sitten tipaton tammikuu on takana. Yritän muistaa, että tippa ei tapa mutta ämpäriin voi hukkua. On nimittäin kokemusta.

Kuva: Finna.fi

Kuu, kuinka monta kertaa...

Ensimmäinen ihminen astui kuun pinnalle 50 vuotta sitten. Yritin muistella, missä mahdoin olla kun Neil Armstrong lausui legendaarisen "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle" -lauseen. Taisin olla potalla.

Kuvat: Pixabay

Viimeiset jenkit käväisivät kuussa vuonna 1972. Sen jälkeen on ollut hiljaista. Ehkä vahvin ehdokas seuraavaksi kuukävelijäksi on kiinalainen taikonautti. Meidän härmäläisten huulilla suurin kysymys kuuluu: koska on suomalaisen vuoro?

Nokian kännykkä on monta kertaa tehokkaampi kuin Apollo 11:sta tietokone, joten eiköhän meiltä tietotaitoa löydy. Laitetaan sote ja muut vouhotukset jäihin ja keskitytään olennaiseen eli lähettämään ensimmäinen sisunautti kuuhun. Eikö olisi hienoa!

Uudenmaan autotehtaalla koottu kuumobiili, kyydissään historian ensimmäinen sisunautti. Mutta kuka?

Sitten tullaan dilemmaan, kuka suomalainen saa kunnian astua ensimmäisenä kuun pinnalle. Mitä hän sanoo? Onko jaloissa reinot? Onko hän selvinpäin? Ja ennen kaikkea: mitä ulkomaalaiset ajattelevat siitä?! Ei sinne ainakaan entistä urheilijaa voi lähettää. Seppo Räty saattaisi ensitöikseen laukaista suorassa lähetyksessä: "kuu on paska planeetta". Tommi Evilä kokeilisi, miten pitkälle kuussa voi hypätä ja Juhani Tamminen latistaisi tunnelman toteamalla: "Eihän täällä ole ketään! Lähdetäänpäs kotiin veljet".

Paavo Väyrynen laskeutumassa kuuhun? Ei kiitos.

Poliitikkoja ei myöskään kannata lähettää matkaan. Ajatelkaa nyt esim. jos maailman ensimmäinen ihminen kuussa olisi ollut Paavo Väyrynen: "Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri harppaus Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanjalle". Paavon voisi vaihtoehtoisesti lähettää pelkällä menolipulla Uranukseen.

"Tiällä Mualimannapa. Kuulooko kuuraketti? Ee teitillä onkelmia satu olemaan?"

Lähtöpaikaksi kävisi parhaiten Mualimannapa eli Kuopion tori. Ennen lähtöä torilavalla pidetään perisavolainen spektaakkeli: Tarot esittää kappaleen Ashes to the Stars ja Timi Lexikon biisin Moon kuu. Teemu Vesterisen stand up show laukaisee lähtöjännityksen ja saa unohtamaan kuolemanvaaran ja hankkeen mielettömyyden. Tämän jälkeen sinivalkoinen raketti kohoaa sinivalkoiselle taivaalle Sibeliuksen Finlandia-hymnin säestyksellä. Solistina tietenkin Saku Kuosmanen.

Mutta kuka siis on historian ensimmäinen suomalainen kuussa? Jos tämä tapahtuisi vuonna 1969, vastaus olisi selvä: Olavi Virta. Ajatelkaa sitä kyynelten määrää, kun Virran Ola kuunkamaralle astuessaan pysähtyy, vetää syvään henkeä ja aloittaa: "Hopeinen kuu luo merelle siltaa..." Siinä olisi maailman kansoilla ihmettelemistä. Musiikki on universaali kieli, joten tunnelma ei jäisi kenellekään epäselväksi.

Paras vaihtoehto 2020-luvun sisunautiksi on Jani Wickholm. Ai kuka? No vuoden 2004 Idols -laulukisan kakkonen tietenkin! Jani on maanläheinen kansanmies, johon on helppo samaistua. Ja se ääni!

"Kuulooko Mualimannapa? Ilimottelempa vuan, että Kalakukko on laskeetunna ililman aekojaan"

Kuvitelkaa seuraavainen skenaario:

Andy McCoy ja Jani Wickholm laskeutuvat kuuhun. Andy on itseoikeutetusti mukana, koska hänellä on vuosien kokemus muissa maailmoissa olemisesta. Andy on "Spaced out of my head", kuten Hanoi Rocksin biisissä Tooting Beck Wrecked todetaan. Jani siis astuu ulos aluksesta, kiipeää tikkaat alas kuin Armstrong ikään ja astuu kuun kamaralle. Seuraa hetken hiljaisuus, tv-katsojat pidättävät henkeä ja huomaavat Janin kainalossa kitaran. Hän ottaa kitaran esiin ja on tekevinään soundcheckin (tekevinään, koska kuussa ei ole ilmakehää, joten kitarasta ei näin ollen kuulu ääntä). Sitten Jani aloittaa kappaleen Kuu, ja kylmät väreet kulkevat läpi Suomen Hangosta Nuorgamiin. Playback-nauhan säestämänä luonnollisesti.

Jani Wickholm kuun kamaralla

Kuu
Kuinka monta kertaa
Kuu oli oppaani mun
Kuinka monta kertaa
Taivalta taittelin
Etsien, kaivaten
Niin apua sen, valoa tielleni tuo
Näytä reitti taas rakkaani luo

Mä kuulta kyselin tietäni kotia päin
Luokses matkaa teen
Se oli kapea polku, sen valossa näin
Niin kivinen
Mä kuulta kyselin tietäni kotia päin
Tieltä eksy en
Mä vaikka välillä usvaan ja pimeään jäin
Luokses matkaani teen

Kuu
Yöksi ilta tummuu
Kertooko kaipuusta tuo?
Kuinka luokses kaipaan
Taivalta taittelin
Etsien, kaivaten
Niin apua sen, valoa tielleni tuo
Näytä reitti taas rakkaani luo

Weired joulukalenteri 13. luukku: Joululaulut TOP 10

Makuasioista viis, tässä on meikäläisen joululaulut TOP 10. Muutama kappale on säilynyt listalla iät ja ajat. Järjestys muuttuu aikojen myötä, mutta ykkönen on ja pysyy aina.

10: Dean Martin – Let it snow!

Legendaarinen jouluralli jo vuodesta 1959. Jotain perin perinteistä tässä biisissä on. Ehkä se johtuu siitä, että Dean Martin laulaa luikatti Let it snown jo ennen meikäläisen syntymää. Dean on siis hoputtanut lunta satamaan läpi elämäni.

9. Wham – Last Christmas

Tämä vie aina takaisin 80-luvun jouluihin: imelää kulkusten kilinää mutta ah, niin jouluista. Musiikkivideot olivat vielä nuori ja tuore juttu ja sen huomaa myös Whamin biisistä. Jotenkin 80-luvun musiikkivideot ovat kaikessa kömpelyydessään kuitenkin parempia kuin nämä uudet. Se on sitä nostalgiaa.

8. Slade – Merry Xmas Everybody

Sladelle ojennan ultimate rock’n’roll ränttätänttä –joulubiisin tittelin. Tästä tulee hyvä mieli, ei voi mitään. Ja kulkuset tietenkin kuuluvat kuvioon.

7. Hanoi Rocks – Dead by Xmas

”Hieman” erilainen joululaulu Suomen kaikkien aikojen rockbändiltä. Aika harvoin tämän sesongin kappaleissa lauletaan kenenkään muun kuin Jessen kuolemasta:

I’ll be dead by X-mas no anyway

Tell me will You remember me that day

When You’ve found a new one who’s better than I ever was

6. Band Aid – Do They Know its Christmas

Vuoden 1984 hyväntekeväisyyssingle kokosi kaikki aikansa tähdet samalle levylle: Bono, Phil Collins, Bob Geldof, Simon Le Bon, Boy George, George Michael, Sting, Midge Ure, Paul Young jne jne. Onhan tämä vähän jouluisen korni maailmanparannusveisu, mutta yllättävän hyvin se on kestänyt aikaa. Ainakin meikäläisen korvissa.

5. Sika – Juice Leskinen

Juice uudisti joululauluperinteen heittämällä kehiin tarttuvan, vitsiksi tarkoitetun kappaleen, joka on jäänyt elämään. Juicen joulu on hikistä joulustressiä, kinkun paistamista ja ylensyöntiä. Itse asiassa Juice riisuu myytit ja laulaa oikeasta joulusta. 

4. Hassisen Kone – On jouluyö, Nyt laulaa saa

Myös Hassisen Kone muokkasi joululaulun uuteen uskoon. Musiikillisesti On jouluyö on perinteistäkin perinteisempää, mutta lyriikka on viiltävästi tätä päivää:

Kuusen kauniit kynttiläiset hiljaa lepattaa
Jeesus-lapsen kasvot luo kuulasta valoaan
Ja tykit sylkee kuolemaa ja tuoksu napalmin
Kun joululapsen nimeen kaikuu käsky majurin
On jouluyö ja nyt laulaa saa

3. Vesa-Matti Loiri – Näin sydämeeni joulun teen

Koska olen ateisti, minulle eivät virret oikein kolahda. Loirin tulkinta on loistava ja ehkä lähinnä virttä meikäläisen makuun. Tätä ei kuunnella supermarketin vilinässä vaan lasten koulun joulujuhlassa tai aattona radioista. Näin sydämeeni joulun teen vie jonnekin, mitä ei voi sanoin kuvailla. Siinä on joulun taikaa.

2. Antti Tuisku – Rukous

Olimme Antti Tuiskun joulukonsertissa Kuopion Alavan kirkossa vuonna 2012. Hieno kokemus. Konsertin yllättävintä antia oli tämä alun perin Maj Karman kappale Rukous. Upea sovitus muuttui Antin tulkitsemana riipiväksi joululauluksi, joka nosti palan kurkkuun. Osataan sitä 2000-luvullakin.

1. John Lennon – Happy Xmas (War is over)

Aina on yksi ylitse muiden. Tätä joululaulua ei meikäläisen listalla tule kukaan ohittamaan. John Lennon murhattiin 8. joulukuuta 1980 ja varmasti moni hieno laulu meni hänen mukanaan hautaan. Only The Good Die Young. R.I.P. Lennon.

Hanoi Rocks

Minä ja Hanoi Rocks kohdattiin ensimmäisen kerran 80-luvun alussa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Olin siihen asti kuunnellut suomirokkia ja Rollareita, joten Hanoitten ensimmäinen albumi "Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks" oli aivan jotain muuta. Tragedy vei jalat alta ensi kuulemalla. 

Ensimmäinen tilaisuus tsekata bändi oli 1982, kun Hanoit tulivat Suonenjoen kaarihallille. Minulle kävi vain niin, että jäin talvella kiinni isän baarikaapilta ja sain pitkän kotiarestin. Niinpä kun kaverit kertoivat tohkeissaan keikasta ja pyysivät minua mukaan, totesin että en enää oikein pidä koko bändistä.

 
 Enhän minä voinut sanoa, että en yksinkertaisesti pääse keikalle. Kielsin Hanoi Rocksin kolmesti kuin juudas ja mökötin kotona, kun muut olivat keikalla.

 

Onneksi Hanoit jatkoivat keikkailua Suomessa, vaikka suosio veikin heidät ulkomaille aika ajoin.  Eritoten Japani oli hullaantunut bändiin ”Back to Mystery City” –albumin jälkeen. Seuraavan kerran mahdollisuus nähdä Mike ja kumppanit livenä tuli kesällä 1983. Paikka oli jälleen Suonenjoen kaarihalli. Tuohon aikaan kaarihalli oli Pohjois-Savossa ainoita paikkoja Siilinjärven Huvikummun lisäksi, missä bändit keikkailivat, ja siksi tapahtumiin järjestettiin bussikuljetuksia Kuopiosta ja Pieksämäeltä asti. 

Roudari Suonenjoen keikalla

Suuri hetki koitti 16.07.1983. Järjestäjät buukkasivat ahneuksissaan hallin yli ja paikalla oli niin paljon väkeä, ettei tanssilattian puolella mahtunut liikkumaan. Kun bändi aloitti soiton, koin ensimmäisen kerran kunnon rockhurmoksen, kun porukka hyppi ja tanssi biisien tahdissa hullun lailla. Tungos oli tukahduttava. Kun nostin kädet ylös taputtaakseni tahtia, en enää koko loppukeikan aikana saanut laskettua niitä alas, koska ihmiset painoivat joka puolelta tiiviinä massana.

Mike Monroe Kaarihallin keikalla Suonenjoella 16.07.1983

Yhdessä vaiheessa Mike kurkotti yleisön yläpuolelle ja hänen kaulastaan pitkässä ketjussa roikkuva koru osui suoraan käteeni. Pitelin sitä hetken nyrkissäni ja mietin, että nyhtäisenkö itselleni muiston. Järki tuli kuitenkin käteen ja päästin korusta irti. Sain seurata keikan loppuun asti. Keikan jälkeen menimme Kaken ja Tepin kanssa Hanoitten keikkabussiin ja saimme Andyn nimmarin. Bussi oli täynnä keikalla olleita tyttöjä, jotka esittelivät bändistä otettuja valokuvia Andylle ja Nastylle. Mikea ei näkynyt. Hän nukkui kuulemma bussin perällä.

   
Viimeisen kerran näimme bändin alkuperäisessä kokoonpanossa (okei, Razzle ei kuulunut alkuperäiseen kokoonpanoon) seuraavana juhannuksena 25.06.1984 Siilinjärven Huvikummussa. Keikasta jäi mieleen bändin lyhyt setti ja Razzle. Jotenkin Razzlella oli aina Kelju K. Kojoottimainen ryhti ja hänen tyylinsä rummuttaa oli sanalla sanoen rento. Savon Sanomat uutisoi keikasta parin palstan verran seuraavasti:

”HANOI ROCKS HERMOSTUI SIILINJÄRVELLÄ” 

”Hanoi Rocksin juhannuspäivän konsertti Siilinjärven Huvikummussa loppui lyhyeen, kun yhtye hermostui kitaravahvistimien hajoamiseen ja jätti soiton neljän kappaleen jälkeen sikseen. Järjestäjät tyynnyttelivät raivostunutta yleisöä maksamalla osan pääsylipun hinnasta takaisin ja jakamalla lippuja tuleviin tapahtumiin.

Yhtyeen ylilyhyt esiintyminen tuli varsin kalliiksi konsertin järjestäneelle Siilinjärven Hiihtoseuralle. Hiihtoseuran toiminnanjohtajan Leo Miettisen mukaan korvauskysymyksistä neuvotellaan helsinkiläisen Lido Musiikin kanssa. Lido Musiikki toimitti Huvikummulle paitsi esiintyjät myös valot ja äänentoiston. Äänentoistolaitteet olivat temppuilleet jo amerikkalaisen Lita Fordin aikana ja pettivät sitten illan pääesiintyjän Hanoi Rocksin. Tätä tempperamenttinen yhtye ei kestänyt, vaan pisti hetkeksi hulinaksi ja poistui sitten paikalta.”

Hanoi Rocks oli äärettömän kova livebändi

Joulukuussa tuli suru-uutinen: Razzle kuoli auto-onnettomuudessa. Minä, Kake ja Tepi menimme poikien treenikämpälle ja kaverit soittivat Hanoin biisejä koko iltapäivän. Minä olin vain kuulolla, koska en osaa soittaa kuin ovikelloa. Seuraavana vuonna bändi hajosi ja jotenkin oudosti samaan aikaan myös meidän kaveriporukka hajosi. Olimme kolmestaan eläneet koko teini-iän Hanoita kuunnellen, mutta nyt uudet elämäntilanteet veivät meitä eri paikkakunnille.

Kului 16 vuotta, joiden aikana perustin perheen ja muutimme töiden ja opiskelun perässä paikkakunnalta toiselle. Kaken kanssa pidimme väljästi yhteyttä, mutta Tepiin menetin yhteyden kokonaan. Kunnes 2001 niskaamme jysähti uutispommi: Hanoi Rocks heittää keikan Ankkarockissa! Bändin alkuperäiskokoonpanosta oli jäljellä enää Mike ja Andy, Suomen Mick Jagger ja Keith Richards. Vanhojen miesten sydämissä läikähti ja päätimme koota kaveriporukkamme yhteen. Suuntasimme 4.08.2001 kolmestaan Ankkarockiin.

Kieltämättä festariyleisö oli ehtinyt tällä välin nuortua. Kun The Rasmus nousi lavalle, lavan edustalla oli minun esikoispojan ikäistä fanimateriaalia. Koko päivän satoi ankarasti, joten me kolme linnoittauduimme oluttelttaan periaatteella ”kuuluuhan tuo musa tännekin”. Kun pääesiintyjän aika koitti, taivas lakkasi satamasta ja päästi meidät ulos nauttimaan keikasta. Fiilis oli uskomaton. Bändi soitti paremmin kuin uskalsimme odottaa ja Mike kiipeili lavarakennelman tukitolppaa pitkin huimiin korkeuksiin. Kaikesta kurasta ja kylmyydestä huolimatta jälleennäkeminen kavereiden kesken oli lämmin. Tosin Tepi sai flunssan ja oli seuraavana päivänä kovassa kuumeessa.

Kaksi kuukautta myöhemmin, 3.10.2001, kävin katsomassa Hanoit kotikonnuilla Kuopion Puikkarissa. Vanhojen biisien joukossa oli nyt muutama uusi tulevalta ”Twelve Shots on the Rocks” –albumilta. Keikan jälkeen Mike tuli yökerhon puolella ja kirjoitti meikäläiselle nimmarin. Ei ollut kännykkäkameroita ei, joten kuvat puuttuvat.

Bändi keikkaili muutaman vuoden tiuhaan tahtiin ja saapui Kuopioonkin aika ajoin. 23.01.2003 Puikkarin keikasta Savon Sanomat (Jenni-Helena Nikulainen) kirjoitti seuraavaa:

”MIKE MONROEN YHDEN MIEHEN SHOW”

”Legedaarinen Hanoi Rocks täräytti Puijonsarven yökerhossa desibelit toisiin sfääreihin torstai-iltana. Bändin kestofanit kiljuivat, eturivi tiivistyi yhä lähemmäksi lavaa ja Mike Monroen bootsien kärkiä. Takarivi tyytyi puristamaan tuoppia kaksin käsin.

Keikan avauksessa Obscured syöksi adrenaliinia yleisöön. Värisyttävä tunneryöppy tavoitti loppuunmyydyn salin perimmäisenkin nurkan. Punaiseen sonnustautunut Andy McCoy ja mustaa puuhkaansa heiluttava Mike Monroe vilkkuivat punaista yleisönsä edessä. Spektaakkeli oli saapunut kaupunkiin…

…Hieman ennen loppua Hanoi Rocks nostatti kuvainnollisesti itsensä kattoon biisillä Tragedy. Monroen alkuverryttely lavalla oli vain alkusoittoa yhden miehen showlle, joka huipentui hieman ennen loppua jännittäväksi seikkailuksi yökerhon kattoparvella.”

Hanoitten uusi tuleminen ei tuonut meidän kaveriporukkaa yhteen. Ankkarockin jälkeen tiet erkanivat jälleen kerran. Näin Hanoit viimeisen kerran Kuopiossa 1.10.2005. Olimme velipojan kanssa Ruplan keikalla. Rupla toi paikkana mieleen erehdyttävästi Suonenjoen kaarihallin: Lava + Sali + kaljabaari, pelkistetysti. Tällä kertaa keikka ei ollut loppuunmyyty mutta bändi oli edelleen kovassa vedossa. Väitän vielä tänäkin päivänä, että Hanoi Rocks oli ehkä kaikkien aikojen kovin livebändi. Ainakin minulle.  

Elämä kuljetti polkujaan. Tapasimme Kaken kanssa silloin tällöin keikoilla ja milloin missäkin. Tepistä en kuullut muuta kuin mitä Kakella oli kerrottavaa. Kaverit asuivat molemmat pääkaupunkiseudulla, joten yhteydenpito heidän välillään oli säännöllisen epäsäännöllistä. 2009 tuli sitten seuraava suuri Hanoi-uutinen: Bändi lopettaa. Lopettamisen kunniaksi bändi piti jäähyväiskeikan Tavastialla, joka suuren kysynnän vuoksi venyi kahdeksaksi keikaksi kuuden päivän sisällä. Me ostimme liput perjantain 10.04.2009 keikalle. Aivan oikein: minä, Kake ja Tepi.

Kokoonnuimme siis taas kolmestaan, kahdeksan vuotta edellisestä tapaamisesta. Keikka oli huikea, täynnä energiaa, nostalgiaa, jopa haikeutta. Lavalla kävi alkuperäisjäseniin kuulunut Nasty Suicide, joka sai yleisön repeämään. Bändi soitti myös Love’s Injectionin, yhden parhaista Hanoi-biiseistä, jota en ollut aikaisemmin kuullut livenä. Tuo keikka on yksi meikäläisen keikkahistorian ylittämättömistä huippuhetkistä.

Keikan jälkeen Hanoi Rocks ja meidän kaveriporukka hajosi, jälleen kerran. En tiedä, soittaako Hanoit enää koskaan yhdessä. Toivoa tietenkin sopii koska näyttää siltä, että vain se saa meidät nuoruusvuosien kaverukset kokoontumaan yhteen.

Sen verran vielä tähän blogiin liittyen, että Hanoit inspiroivat minua myös tämän blogin nimeämisessä. 1984 bändiltä ilmestyi tuplalivelevy ”All Those Waisted Years”. Levyn nimessä oli kirjoitusvirhe. Wasted oli kirjoitettu Waisted, ja tämä korjattiin vasta seuraavissa painoksissa. Ajattelin ensin nimetä blogini levyn mukaan, mutta se tuntui liian synkältä eikä sopinut blogin luonteeseen. Nimesin siis blogini ”World is a weired place to live” mutta livautin mukaan tuon kirjoitusvirheen: Weird –sanasta muotoutui Weired, Hanoi Rocksin henkeen.