Mitä sinä Mikkelissä?

Näin kysyi ystäväni kun kerroin, että lähdemme vaimon kanssa käymään Mikkelissä. Niin, mitäs siellä? Jos olisimme lähteneet Helsinkiin, Tampereelle tai Turkuun, ei kysymyksessä olisi ollut samaa pohjasävyä. Tiesin, että ajatuskuplassa kaverillani luki: Eihän siellä ole mitään.

Mikkeli on minulle tuttu paikka. Kävin siellä armeijan (josta kerroin tarinassa You’re in the army now) ja asuin vielä opiskeluajan pari vuotta Launialan kaupunginosassa. Tuosta on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Vaimolle paikka oli tuntemattomampi. Innostuimme ex-tempore aiheesta kun laskimme reissun kustannuksia. Onnibussilla Kuopio – Mikkeli – Kuopio kahdelle hengelle kustansi 10 euroa. Siihen vielä yö Cumulus hotellissa, niin minikaupunkilomalle tuli hintaa yhteensä 90 € matkoineen ja majoituksineen. Mikäpäs siinä, eikun menoksi.

Marsalkka Mannerheimin patsas sijaitsee Mikkelin torilla ja Marskin varjo lepää jykevänä kaupungin yllä.

Hieman historiaa. Mikkeli sai kaupunkioikeudet Venäjän keisari Nikolai I:ltä vuonna 1838. Asemakaavan suunnitteli C. L. Engel. Talvi-, jatko- ja Lapin sodassa 1939 – 1945 Mikkelissä sijaitsi Suomen armeijan päämaja ja siellä toimi Marsalkka Mannerheim esikuntineen. Ensimmäiset omat muistoni Mikkelistä on elokuulta 1986. Mikkelin torin laidalla oli piiritystilanne, jossa poliisi saartoi pankkiryöstäjän autoa. Ryöstäjällä oli kolme panttivankia ja auto täynnä räjähteitä. Äkkiä ajoneuvo räjähti ja räjähdyksessä kuoli pankkiryöstäjä sekä yksi kolmesta panttivangista. Tapaus tunnetaan Mikkelin panttivankidraamana. Menin armeijaan Karkialammelle kaksi kuukautta tapauksen jälkeen.

Mikkelin keskusta on kohtalaisen pieni ja kaikki mukavan kävelymatkan päässä. Ensin marssimme Mikkelin tuomiokirkkoon, jonka 64 metriä korkea torni näkyy yli koko kaupungin. Uusgoottinen kirkko rakennettiin 1896 – 97.

Kirkko selvisi kuin ihmeen kaupalla jatkosodan pommituksista. Koska kaupungissa sijaitsi päämaja, Neuvostoliitto pommitti sitä jatkuvasti ja tuhosi huomattavan osan vanhaa Mikkeliä. 

Mikkelin Tuomiokirkko on vaikuttavan näköinen rakennus

Seuraava siirtymä oli tarkoitus tehdä Naisvuorelle mutta matkalla tuli vastaan paikka, jota ei minun Mikkelissä oloaikanani vielä ollut: Viestikeskus Lokki. Paikka oli kunnostettu matkailunähtävyydeksi 1990 –luvulla. Lokki oli Päämajan viestikeskus, jonka entisöidyt toimitilat sijaitsevat Naisvuoreen louhitussa kallioluolastossa. Viestityskeskus käsitteli kirje-, sanoma- ja puhelinliikennettä. Keskuksen kautta lähetettiin ja purettiin myös salattuja, sodanjohtoon ja tiedusteluun liittyviä sanomia. Erittäin mielenkiintoinen paikka ja pääsymaksukin oli kohtuullinen 2,50 €. Luolaston perimmäisessä osassa oli mukavan viileää, kun ulkona lämpömittari huiteli kolmessakymmenessä asteessa.

Viestikeskus Lokin näyttely vuoren sisällä.

Kartalla näkyy vielä vanhan Suomen rajat

Naisvuoren näköalatorni

Hellepäivänä hyvä tapa saada hiki irti on kiivetä Naisvuoren päälle vuonna 1912 rakennettuun vesitorniin, joka toimii nykyään näköalatornina. Se on Suomen vanhin säilynyt vesitorni. Ylhäälle vie spiraaliportaat eikä tornissa ole ilmastointia, joten lämpötila tornin ”lasiakvaariossa” taisi olla päälle neljänkymmenen. Kannattava kiipeily silti, koska 360 asteen näköala on hulppea yli koko kaupungin.

Näköalatornin näkymiä

Tarkemmin katsottuna torni näytti juuri niin vanhalle kuin se on: 102 vuotta.

Savilahden kivisakasti

Pienen kävelymatkan päässä oli sitten Savilahden kivisakasti. Rakennus seisoo keskellä Porrassalmen katua ja autotie menee sen molemmilta puolilta. Alkuperäinen rakennus on 1400-luvulta ja siten Savon vanhin säilynyt kivirakennus. Sakasti restauroitiin vuonna 1900 jolloin se sai keskiajan kivikirkkoja muistuttavat tiilipäädyt ja paanukaton. Sakastissa toimii Kirkkomuseo. Museo on kyllä yksi pienimmistä, missä olen ikinä käynyt, mutta siellä oli muutama mielenkiintoinen esine. Sakastin läheltä bongasimme yhden geokätkön.

Mäntyharjun kirkon saarnastuoli Kivisakastin kirkkomuseossa.

Kivisakasti on keskellä Porrassalmenkatua.

Kirkkopuiston suihkulähde

Kirkkopuiston soittolava vuodelta 1897

Kirkkopuistoa. Taustalla näkyy uusi kauppakeskus Stella

Kauppahalli Kauppakeskus Stellassa

Torin luona odotti yllätys. On nimittäin paikka muuttunut siitä, kun viimeksi olen viisi vuotta sitten käynyt. Entisen kauppahallin paikalla sijaitsee nyt Kauppakeskus Stella ja koko rakennusten välinen katu on katettu. Uudistus on erittäin onnistunut. Kun aikaisemmin kauppahalli oli syrjässä kujalla hieman luotaan työntävästi, nyt se sijaitsee keskellä kauppakeskusta ja imee ihmisiä  sisäänsä. Muutenkin kauppakeskus on suunniteltu kunnioittaen vanhaa rakennusympäristöä. Torilla ei ollut enää autopaikkoja, vaan parkkipaikka on siirretty torin alle. Tori näytti paljon avarammalle ja sitä myöten paremmalle kuin ennen. Hyviä uudistuksia.

Kauppakeskuksessa oli itsepalvelu jäätelöautomaatti. Ostos punnittiin kassalla.

 

Mikkelin satama on nätti ja sijaitsee kaupungista katsoen junaradan toisella puolella. Vaikka  radan yli kulkee kävelysilta eikä matkaa torilta ole kuin n. 15 min jalkaisin, on satama jotenkin syrjässä ja kaipaisi enemmän elämää. Satamassa sijaitsee purjelaivaan rakennettu Ravintolalaiva Toivo, joka on hieno paikka. Kun haastattelin baarimikkoa hän kertoi, että paikka on vähän olosuhteiden armoilla. Huonolla säällä ei tule asiakkaita ja hyvälläkin ilmalla on vähän arvoitus, löytävätkö asiakkaat perille. Siksi aukioloajat oli merkitty klo 14.00 – eli paikka on auki niin kauan, kun väkeä riittää.

Satamasta lähtee myös m/s Jaarli ja m/s Kuutti, joilla pääse risteilemään Saimaalle. Meillä risteily jäi väliin ja sitä myöten myös käynti Kenkäverossa, joka on näkemisen arvoinen paikka. Kenkävero on vanha pappila, jossa on myymälöitä ja ravintola. Viimeksi olen käynyt paikassa viisi vuotta sitten.

Sataman läheltä löytyi kotikutoisen oloinen mainoskyltti

Kyltti kuului Putki Sämpylälle. Jäi testaamatta kioskin anti. Tiedä vaikka olisi ollut kaupungin parhaat hodarit.

Kun palasimme satamasta torille, pisti yksi asia silmään. Torilla on paljon terasseja, mutta vain ravintoloiden yhteydessä sijaitsevat olivat auki. Helteinen heinäkuu, torstai-ilta, kaupunki täynnä turisteja ja toriterassit kiinni. Perin merkillistä.

Röyhkeät naakat väijyvät torilla makupaloja

Torilla kannattaa syödä paistettuja muikkuja. Nami.

 Kävelimme hotellille ja tilasimme herkkulautasen kahdelle. Annokseen sisältyi kaksi kanan-, porsaan- ja naudanpihviä, perunoita, vihanneksia ja kolme eri kastiketta. Minulla ei ollut Huviretkestä mitenkään suuria odotuksia, mutta tällä kertaa kokki pääsi yllättämään. Oli nimittäin yhdet elämäni parhaimmista pihveistä. Varsinkin nauta oli täydellisen medium ja suli suussa. Päätimme, että seuraavan kerran on pakko testata samaa annosta Kuopion Huviretkessä ja katsoa, onko laatu tasaista kautta Suomen vai onko Mikkelin Cumulukseen vain eksynyt mielettömän hyvä kokki.

Huviretken herkkulautanen kahdelle. Hinta 40 - 49 €, kirjaimellisesti. Torstaina satsi maksoi 49 €, perjantaina toisella kerralla 40 €...?

Illalla taivas repesi ja satoi kaatamalla noin tunnin ajan. Kun sade lakkasi, päätin esitellä vaimolle armeija-ajan kantapaikkani Päämajapubin. Kasarilla Päämajapub mainosti, että heillä on Suomen pisin baaritiski. Paikka oli eritoten varusmiesten suosiossa. Karkialammen varuskunta on lakkautettu jo vuosia sitten, joten nyt paikalla oli vain siviilejä. Ja heitäkin tosi vähän. Terassi oli kansoitettu mutta sisällä oli lämmintä kuin ruotsalaisessa saunassa eikä ristinsielua, baarimikkoa lukuun ottamatta.

Torstai vaikutti yllättävän rauhalliselle vuodenaikaan nähden. Tuoppia tilatessa kysäisin myyjältä, missä päin täällä Mikkelissä on iltaelämää. Kaveri pysähtyi miettimään ja tuijotti hetken kaukaisuuteen. Odottelin aikani ja sanoin sitten:

-         Tuliko vaikea kysymys?

-         Nyt pistit kyllä aika pahan, baarimikko myönsi.

Viimein hän neuvoi, että kadun toisella puolella oleva Wilhelm on auki nollaneljään, eli oletettavasti siellä tapahtuu jotain. Loppuilta menikin sitten vaimon kanssa Wilhelmissä.

Että semmoinen Mikkeli tour. Kun lähtee reissuun avoimin mielin ja laittaa aivoissa kytkimen turisti –asentoon, saa aina paljon enemmän irti. Vaikka sitten pyörisi vain kotikulmilla tai naapuripitäjässä.

Minkä värinen on kantapääsi?

Nämä on näitä armeija juttuja. Omasta armeija-ajastani on kulunut kohta kolmekymmentä vuotta. Tämä tapaus tuli mieleen, kun vilkaisin aamulla lämpömittaria. Näytti -12 astetta pakkasta.

Kävin armeijan Mikkelin Karkialammella 80-luvulla. Tammikuussa oli sinä vuonna ennätysmäiset pakkaset. Lämpötila laski alle -30 ja pysyi siellä pari viikkoa. Meillä oli tietenkin tänä aikana sotaharjoitukset eli viikko telttailua metsässä.

Lähtöaamuna varuskunnan komentaja piti meille lyhyen tsemppipuheen. Puheen lopuksi hän totesi, että "pakkanen ei ole suomalaisen sotilaan vihollinen, vaan liittolaisemme!" Tämän piti lämmittää meidän mieliä, kun nousimme Proton lavalle valmiina moottorimarssiin.

Proto on Sisun valmistama, nelivetoinen maastokuorma-auto. Käytännössä matkanteko tehtiin avolavalla, jota peitti vain kangaskuomu. Kiipesimme siis lavalle ja etsimme hyvää paikkaa istua, mitä ei käytännössä ollut. Ennen kuin alikersantti laittoi kuomun takaa kiinni, hän huikkasi meille että pakkasta on -37 astetta, joten pitäkää itsenne lämpimänä. Matka Lappeenrantaan kestäisi pari tuntia ja välillä pidetään pysähdystaukoja. Sitten lähdettiin.

Paikallaan istuminen alkoi nopeasti paleltamaan, joten koetimme peitellä itsemme repuilla, telttakääröillä, maastonaamiointiverkoilla ja millä tahansa, mitä lavalta löytyi. Moottorimarssi kulki hidasta, noin 50 km tuntivauhtia. Tunnin matkanteon jälkeen pysähdystä ei kuulunut. Eikä kuulunut kahden tunninkaan päästä. Loppujen lopuksi me istuimme lavalla pakkasessa yhtäjaksoisesti viisi tuntia ilman pysähdyksiä. Kukaan ei koskaan kertonut meille, miksi.

Kun viimein tulimme metsäaukiolle, jonne oli tarkoitus pystyttää teltat ja tehdä leiri, alikersantti komensi meidät alas lavalta. Pudotus lavalta maahan oli noin metrin luokkaa. Hyppäsin alas mutta tömähdyksessä en tuntenut jalkojani. Ne olivat aivan tunnottomat. Tiesin, että nyt on jotain vialla ja aloin pomppia paikallani saadakseni verenkierron elpymään.

Proton kuljettaja ilmoitti, että kuorma-auton koppiin voi mennä lämmittelemään, jos tarve vaati. Minä olin nopein, joten pääsin lämpimään riisumaan saappaat jalasta. Näky oli pelottava. Molemmat jalkaterät olivat kylmät ja tunnottomat. Muistin silloisessa tv-mainoksessa olleen K-kaupan lihamestari Väiskin sanat: Liha on mureaa, kun painat sitä peukalolla ja kuoppa palautuu hitaasti. Painoin kantapäätä sormella, eikä kuoppa palautunut ollenkaan. Liha oli jäässä.

Sitten Proton ovi aukesi yllättäen ja oviaukosta tuijotti tiukan näköinen mies, jonka natsoista tunnistin luutnantiksi. Kävimme sotilaallisen keskustelun, jonka aloitin tervehdyksellä.
- Herra luutnantti!
- Mitäs jääkäri tekee?
- Herra luutnantti. Sain luvan tulla lämmittelemään jalkojani tänne Proton ohjaamoon.
- Mikäs niissä jaloissa on?
- Epäilen, että kantapäät ovat paleltuneet, herra luutnantti.
- Ovatko ne valkeat vai vaaleanpunaiset?

Tässä kohtaa pidin muutaman sekunnin mietintätauon. En ymmärtänyt koko kysymystä. Mitä väliä sillä oli, minkä väriset  minun kantapääni olivat? Mieleni teki vastata vihreät, mutta en tietenkään uskaltanut. Otin fifty-fiftyn ja vastasin:
- Vaaleanpunaiset, herra luutnantti.
- No ei ne sitten ole paleltuneet. Lämmitelkää vähän aikaa. Kyllä se siitä.

Luutnantti oli oikeassa. Varttitunnin kuluttua verenkierto palasi kantapäihin ja sitä myöten valtava kipu ja tuska. Puolen tunnin jälkeen jouduin vetämään saappaat jalkaan, koska joukkueemme komennettiin pystyttämään teltta maastoon. Lunta oli puoli metriä eikä pakkanen ollut hellittänyt yhtään. Kun viimein saimme kaminan lämpimäksi ja painuimme nukkumaan, kello oli jo reilusti yli puolen yön. Sinä yönä tuntui, että pakkanen ei ollut meidän liittolainen.

You’re in the army now

Kävin armeijan 80-luvulla ja taistelin kahdeksan kuukautta Mikkelin Karkialammen rintamalla. Siihen aikaa armeijankäynti oli kunnia-asia, olihan jokaisen ukki ollut rintamalla sodan aikana. Oppitunneilla puhuttiin, että vihollinen tulee idästä ja opetettiin, miten ydinpommin räjähtäessä piiloudutaan maastossa kiven taakse, vedetään sadeviitta päälle suojaksi ja paineaallon mentyä kopistellaan havulla radioaktiivinen tomu pois ja jatketaan taistelua.

Alokasaikana oli joka päivä taisteluharjoituksia metsässä. Yleensä meille jaettiin korvatulpat, mutta eräällä kerralla alikersantti totesi että: ”Koetetaan nyt pärjätä ilman”. Taisteluparini T.Appaja (nimi muutettu) ei ollut kasarmin terävin kynä, joten ennen rynnäkköä pyysin, että hän pitää kunnon välin turvallisuussyistä. Jotenkin tämä pyyntö muuttui hänen mielessään niin, että hyökkäyshetkellä lähdimme juoksemaan melkein kylki kyljessä ja kaveri ampui sarjan puolen metrin päässä vasemmasta korvastani. Äkillinen vihlaiseva kipu ja kuulo meni kertalaakista. Viikon ajan kuuntelin aamulla ensimmäisenä, onko kuulo tullut takaisin. Pikkuhiljaa se palautui, muttei koskaan ennalleen. Koska olin ollut vasta vähän aikaa armeijassa, en uskaltanut käydä lääkärillä.

Myöhemmin opin luistamaan tehtävistä, kuten kaikki muutkin. Esimerkiksi silloin, kun meidän kasarmilla oli vatsatautiepidemia. Koska kyseisenä päivänä oli tiedossa koko päivän kestävä marssiharjoitus, päätin kokeilla onneani ja menin aamulla lääkärin vastaanotolle. Ennen vuoroani nieleskelin valtavasti ilmaa, niin että vatsa oli aivan pinkeänä. Kun lääkäri kuunteli vatsaa stetoskoopilla, hän totesi: ”Onpa vilkkaat suolistoäänet!” ja määräsi minut vuodeosastolle kahdeksi päiväksi karanteeniin. Katselin huoneen sälekaihtimien välistä, kuinka kaverit marssivat sairaalan ohi harjoituksiin.

Käytin samaa kikkaa myös myöhemmin, kun olimme viikon sotaharjoituksella metsässä. Lääkäri määräsi ”vilkkaitten suolistoäänien” johdosta vapautuksen ulkopalveluksesta. Koska olimme metsässä tämä tarkoitti sitä, että minun piti olla sisällä teltassa pari päivää. Niinpä kun hälytys tuli ja kaverit ryntäsivät teltasta ulos taistelemaan, minä jäin sisälle kipinämikoksi. Ulkona oli kova pakkanen, joten kaminaa piti lämmittää jatkuvasti. Muutaman tunnin päästä heräsin kiroiluun, kun joukkue palasi teltalle ja huomasi, että kamina oli kylmänä ja meikäläinen kuorsasi pelkkä nenänpää untuvamakuupussista pilkottaen.

Armeijassa tilanne teki varkaan. Eräällä harjoituskeikalla olin ylittämässä metsäojaa, kun kaaduin ja rynnäkkökiväärin piippu osui takaraivooni. Isku ei ollut kova, mutta lento oli hurjan näköinen. Joukkueenjohtaja kysyi huolissaan sattuiko, ja minä siihen välittömästi että päähän koskee ja vähän etova olo. Harjoitukset olivat siltä päivältä minun osalta ohi ja varuskunnassa lääkäri antoi vielä pari päivää huilia mahdollisen aivotärähdyksen varalta.

Parin päivän jälkeen menin uudestaan valittamaan päänsärkyä. Keskustelun jälkeen lääkäri tuli siihen tulokseen, että tarvitsen silmälasit. Päänsärky johtui varmaan huonontuneesta näkökyvystä. Sain lähetteen optikolle ja taas oli yksi armeijapäivä kuitattu. Kaupungilla optikko tutki, pohti ja sanoi viimein, että ei minun näössä mitään vikaa ole. Silloin kerroin rehellisesti, että tarvitsen jonkin todistuksen, ettei käynti ollut turha. Muuten edessä olisi varmuudella jälkiseuraamuksia. Optikko kirjoitti minulle saatekirjeen, jossa luki: ”Tarvitsee ehkä joskus tulevaisuudessa lähilukulaseja”.

Lähtötarkastuksessa tuli sitten ilmi, että vasemman korvan kuulo oli heikentynyt dramaattisesti tulotarkastukseen verrattuna. Jouduin jatkotutkimuksiin joissa todettiin, että korvasta oli tuhoutunut äänialueita, eikä mitään ollut tehtävissä. Loput kaksi viikkoa kävelin harjoituksissa reppu selässä ja kuulosuojaimet korvilla statuksella ”Vapautettu ammunnoista rauhan ajaksi”.

Tarina ei pääty vielä tähän. Kolme vuotta myöhemmin sain kertausharjoituskutsun. Silloinen työkaverini sai kutsun samoihin harjoituksiin, joten olimme innolla lähdössä viikoksi pois työelämän kiireistä. Muistin vapautukseni ja soitin esikuntaa. Yrmeän kuuloinen majuri vastasi ja kerroin hänelle asiani.

-        Olen kiväärikompanjan jääkäri ja minut on vapautettu kuulovamman takia ammunnoista rauhan ajaksi. Minkälaisia tehtäviä minulle tulee tässä kertausharjoituksessa?

-        Oletteko olleet kirjurina?

-        En koskaan.

-        Siinä tapauksessa palauttakaa ne kertausharjoituspaperit meille. Ei me täällä B-miehiä kaivata.