Jos jossain, niin mielikuvan luonnissa Etelä-Konneveden kansallispuisto on onnistunut nappiin: Kolmen vuoren vaellus kuulostaa myyttiselle ja nimi lupaa eeppistä vuorenvalloitusta savolaisissa maisemissa. Sinne oli siis pakko päästä.
Vaimo innostui lähtemään mukaan. Neljäntoista kilometrin patikointi vaikutti passelille, olihan meillä viime vuodelta kolme yli kymmenen kilometrin patikkareissua Oulangasta, Riisitunturilta ja Tiilikkajärveltä kokemuspankissa. Sää puolipilvinen +20, sopivan tuulinen itikoita ajatellen ja leppoisa lomapäivä. Lähtökohdat kohdillaan.
Perille tullessa mokasin: jätimme auton parkkiin Törmälän loma- ja kurssikeskuksen parkkipaikalle. Paikka oli sama mihin parkkasin vuosia sitten ensimmäisellä reissulla Etelä-Konnevedelle, mutta nykyään autolla pääsee lähemmäksi. Kävelimme hiekkatietä 1,5 km kunnes saavuimme varsinaiselle parkkipaikalle, eli patikkareissulle tuli matkaa ylimääräiset 3 km.
Kansallispuiston parkkipaikalla olisi ollut tilaa. Parkattiin sitten 1,5 km päähän ja käveltiin tänne.
Alkumatkasta reitti näytti lupaavalle.
Kolmen vuoren vaellus kulkee osittain lampia ja järvien rantoja myötäillen. Suurimman osan ajasta patikoidaan metsän uumenissa, noustaan ja lasketaan kivikkoisia ja juurakkoisia rinteitä ylös alas. Juuri nuo korkeuserot ja polun epätasaisuus tekivät matkanteosta raskasta. Lisäksi metsä oli täynnä hyttysiä, joten myrkkyä kannatti käyttää reilulla kädellä. Muuten cityihmisen elämä käy sietämättömäksi tuhansien itikoiden kupatessa kilpaa verta kulkijoista.
Sitten pitkospuut kapenivat...
...sitten pitkospuut loppuivat.
Tässä vaiheessa ei vaimollakaan vielä jalka painanut.
Tästä perhosesta ei saatu kuvaa, joten kuva: Pixabay
Poluilla juoksenteli sisiliskoja ja lensi lukuisia perhosia, mutta kännykkäkameralla ei saanut minkäänlaista kuvaa. Komea Suruvaippa lepatteli metsätiellä meidän edellä ja pysähtyi kiusoittelevan lähelle. Kun pääsimme kuvausetäisyydelle, perhonen lehahti lentoon eikä jäänyt odottamaan selfietä.
Polku menee oikealla.
Hymyilevä kivi
Hienoja maisemia riitti matkan varrella: välillä polkua reunusti jyrkkä kallioseinämä, kohta jo kiivettiin vuoren päälle ja kaukaisuudessa siinti järvimaisema. Metsässä tönötti valtavia, jääkauden siirtämiä siirtolohkareita. Järvenrannalla tuuli sen verran, että saimme hetken rauhan hyttysiltä.
Korkeimmat maisemapaikat Loukkuvuorella ja Kalajavuorella jäi tällä kertaa väliin. Lisäksi jätimme yhden niemenkärjen kiertämättä ja oikaisimme n. 2.9 km Enonrannan laavulle. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä ilman tuota niemeäkin päivän patikkareissun pituudeksi tuli 17 kilometriä.
"Kivikkoa, juurakkoa"
.
Mäkeä alas, varo kiviä ja juurakoita.
Nesteiden osalta tuli virhearvio: 1 litra juomista riitti vähän reiluun puoleen matkaan ja viimeiset 6 kilometriä taivallettiin kuivin suin. Loppumatkasta vaimon huumori loppui ja voimat ehtyivät. Kun yritin heittää jotain muka hauskaa ja piristävää läppää, vaimo murahti: nyt lopeta kun vielä ehdit. Uskoin kerrasta koska näytti, että hän saattaisi louhauttaa meikäläistä turpaan. Tätä ei ole koskaan tapahtunut, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin.
Kalajavuori.
Kotona tarkistin luontoon.fi portaalista mitä Kolmen vuoren vaelluksesta sanotaan: "Erittäin haastava reitti, suuret korkeuserot, kivikkoa, juurakkoa". Jep, kuulosti ihan meidän patikointipäivältä.
Viime uutenavuonna ajattelin, että tästä tulee hyvä vuosi. Kaikenlaista suunnitelmaa ja ulkomaan reissua oli edessä. Terve, iloinen, tasapainoinen ja onnellinen. Mikä voisi mennä vikaan?
On joulukuu, istun sohvalla 6 kg lihavampana kuin keväällä, tuijotan tv:tä ja siemailen olutta. Ulkona on kylmää, pimeää ja koronaa. Riskiryhmäläisenä en viitsi ottaa ryhmässä riskiä altistua holtittomaan käytökseen. Siksi käyttäydyn holtittomasti vain neljän seinän sisällä. Turvallisesti.
Etätöissä jo 8 kuukautta putkeen.
Jos jotain positiivista vuodelle 2020 pitää kaivamalla kaivaa, niin olen löytänyt uudestaan lukuharrastuksen. Vuoden saldo tähän mennessä 13 kuunneltua ja 7 luettua kirjaa.
Tänä vuonna olen pessyt käsiä enemmän kuin koko elämäni aikana. Se on aika paljon 60-luvulla syntyneelle jantterille. Kerran kävin testissä, mutta onneksi tulos oli negatiivinen. Se oli positiivista. Tuntuu että käsitteetkin heittävät häränpyllyä näinä aikoina. Kukaan ei halua olla positiivinen. Positiivinen on uusi negatiivinen.
Kun ulkomaille ei päästy, niin reissattiin sitten kotimaassa. Juhannuksena oltiin Nilsiän tahkolla.
Kilometrejä tuli myös pyöräillen. Tässä Vehmersalmen lenkki yhteensä 100 km.
Suomestakin löytyy ainutlaatuisia paikkoja: maailman suurin puukirkko Kerimäellä.
Korona ei päässyt unohtumaan missään vaiheessa.
Epidemiat pyyhkivät ympäri maapalloa aika ajoin: Edellinen rankempi ihmisharvennus tapahtui sata vuotta sitten, kun espanjantauti tappoi neljän vuoden aikana n. 30 miljoona ihmistä (wikipedia). Vaikka tämä saattaa olla once in a lifetime kokemus, niin olisin mielelläni tätä kokemusta köyhempi.
Haminalahden kulttuuripolku Kuopio
Orinoron rotko Leppävirralla.
Pieni Karhunkierros,Kuusamo.
Leivonmäen kansallispuisto, Joutsa.
Sitten viikon tv-vinkki:
Oletteko katsoneet Yle Areenasta Majavaliveä? Aivan mahtava! Majavalivessä seurataan majavan elämää Evon luonnonsuojelualueella. Kameroita on neljä: työmaa (metsäinen joki jonka rannalta majavat hakevat puuta), metsälampi, pesän laita ja itse pesä. Kuvakulma vaihtuu rauhalliseen tahtiin kamerasta toiseen. Kuuden tunnin tuijottamisen jälkeen näin viiden sekunnin vilauksen uivasta majavasta! Upeaa! Tänä hektisenä ja lyhytjännitteisenä aikana majavaliven katselu toimii kuin piikki rauhoitusainetta. Suosittelen!
Lokakuisena sunnuntaina Pekka Pouta lupasi auringonpaistetta, mutta sää olikin pilvinen ja pari sadekuuroa sattui matkan varrelle. Pakkasin aamulla kamat ja suunnistin autolla kohti Keski-Suomea. Poikani tuli tyttöystävänsä kanssa Lahdesta ja tapasimme puolivälissä Joutsassa, Leivonmäen kansallispuistossa.
Koskikaran kierros alkaa Rutalahden koulun parkkipaikalta.
Ensimmäinen retkikohde oli Koskikaras kierros. Polku esittelee Rutajokea ja sen sympaattisia pikkukoskia. Itse kierros ei ollutkaan kakunpala, sillä eksyimme puolessa välissä ja jouduimme palaamaan samaa reittiä takaisin. Sillan kohdalla tuli vastaan pariskunta, joka oli yhtä pihalla kuin me.
"Me oletettiin, että täällä on karttatauluja"
Tällä kertaa patikointiin tällä kokoonpanolla.
Koskikaran kierroksen parkkipaikalla sijaitsee kyltti, jossa reitti on piirretty maastoon pienenä ympyränä ilman yksityiskohtia. Satunnaisen matkailijan parannusehdotus: paremmat opasteet kiitos.
Seuraavana oli vuorossa Harjunkierros. Samalla reissulla poikkesimme Joutsniemessä. Niemi kiemurtelee pitkänä ja loppupeleissä patikointimatka kaksinkertaistui 8.3 kilometriin. Se ei haitannut, sillä niemi oli näkemisen arvoinen.
.
Joutsniemen valloittajan on helppo hymyillä.
Maastopyöräilijöille harjumaasto on ihanteellinen.
Joutsniemen taukopaikalla sijaitsee laavu, kaksi nuotiopaikkaa, pari pitkää pöytää penkkeineen, puuliiteri ja vessa. Sosiaalisen etäisyyden säilyttäminen näin korona-aikana onnistui hyvin.
Rutajärven vedenpintaa on laskettu rajusti 1800-luvulla. Tällä ehkäistiin kevättulvien aiheuttamia vahinkoja. Rutapohjan kanavan valmistuttua vuonna 1853 vedenpinta aleni noin kaksi metriä. Toisen kerran vedenpintaa laskettiin vuonna 1894 kokonaista 1,5 metriä. Hankkeiden vaikutuksesta Rutajärveen syntyi parisataa pikkusaarta. Joutsniemen rinteillä näkyy entistä rantakivikkoa.
Joutsniemen rannoilla sijaitsevat isot, neliönmalliset kiviröykkiöt liittyvät alueen paikallishistoriaan, todennäköisesti vesijättömaiden rajaamiseen. Röykkiöiden tarkkaa ikää ei tiedetä. Teksti: Luontoon.fi
Kansallispuiston statusvaikutusta ei voi yliarvioida. Meikäläinenkin ajoi Kuopiosta kaksisataa kilometriä Joutsaan vain nähdäkseni Leivonmäen kansallispuiston. Kaksi uutta, Salla ja Evo, perustetaan muutaman vuoden sisällä. Upeaa! Kansallispuistot luovat glamouria ja houkuttelevat tavallisia sohvaperunoita metsään. Ihmiset saavat elämyksiä ja luonto kiittää suojelualueista.
Leivonmäki on sympaattinen ja alueellisesti sirpaleinen kansallispuistolle aivan Rutalahden kylän kuppeessa. Meillä jäi näkemättä Haapasuo, jonka suojelemisesta koko kansallispuisto sai aikanaan alkunsa. Haapasuota ojitettiin ja kuivattiin turvesuoksi kunnes 1970-luvulla heräsi ajatus soiden suojelemisesta. Leivonmäki perustettiin vuonna 2002 ja se on järjestyksessään Suomen 35. kansallispuisto. Tämän(kin) alueen kohtalo oli siis vaakalaudalla. 2000-luvulle tultaessa ojat täytettiin ja suoalue ennallistettiin kaatamalla puut pois. Edellisen sukupolven virheet korjataan suo kerrallaan.
