Lahti - Kuopio pyöräreissun 1. päivä: Kauris joka melkein rakastui meihin

 Päivän motto: Tärkeintä on matka.

Isä, poika ja pyöräretki

Kahden hengen pyöräretkikuntamme tämän kertainen tavoite oli pyöräillä neljässä päivässä Lahdesta Kuopioon. Ensimmäisen päivän etappi oli pituudeltaan 70 kilometriä ja päättyi Sysmään. Eräänlainen paluu neljän vuoden takaisiin maisemiin, kun Miksu pyöräili Suomen halki 11 päivässä ja yövyimme samaisella leirintäalueella. Tällä kertaa emme telttailleet, vaan luvassa oli ylellistä mökkielämää.

Kuva: Pixabay

Palataan heti tuohon ehkä hämmennystä herättävään blogiotsikkoon. Kun jätimme Lahden mäkiset maastot taakse, pyörätie jatkui tasaisena ja myötätuuli sekä +18 asteen keli loivat ihanteelliset olosuhteet pyöräilylle. Eräällä peltoaukealla bongasimme kauriin, joka seisoi paikallaan tähystellen ympärilleen. Poljimme pyörätietä ja maantie oli meistä oikealla, peuran ja meidän välissä. Kun peura huomasi meidät, se lähti nopeaan juoksuun ja lähestyi pellon halki suoraan kohti. Huikea näky! Siinä me pyöräille vauhdilla eteenpäin ja peura saavutti meitä hetki hetkeltä. Sitten Miksu huikkasi iloisesti: - Tule vain messiin kaveri!

Kun peura kuuli kutsun, se pysähtyi kuin seinään ja jäi hetkeksi tuijottamaan meitä kuin ajatellen:
- Ei saat.... ei nuo olekaan meikäläisiä!
Sitten se kääntyi 180 astetta ja palasi samalla vauhdilla tulosuuntaan. Jäi siis epäselväksi, oliko mahdollinen urospeura kiinnostunut meistä romattisessa mielessä vai lähtikö se muuten vain kisailemaan polkupyörien kanssa.

Ensimmäinen päivä oli aurinkoinen, joten kuvia tuli räpsittyä pitkin matkaa. Loppumatka olikin sitten fotoköyhempää.

Vääksyn kanava

Välillä piti ottaa pyörä talutukseen. Turha tappaa itseään hillittömiin mäkiin.

Pulkkilanharjun sillalla. 

Pulkkilanharjua mainostetaan Suomen kauneimpana maisematienä eikä suotta. Koko kauneus paljastuu tosin paremmin ilmakuvassa. Itse tie menee metsän keskellä ja vesistöä näkyy vain satunnaisesti. Kuvassa on sama silta josta edellinen selfie on otettu. Tämä kuva: Asikkala.fi

40 kilometrin jälkeen poikkesimme lounaalle Rantaterassi Reimariin. Tämä oli ensimmäinen ja samalla viimeinen kerta kun vierailimme kyseisessä paikassa, sillä ensi vuonna Reimaria ei enää ole: Rakennus puretaan syksyllä ja paikalle rakennetaan uusi Reimarin matkailukeskus. Sinällään ihan ymmärrettävää, sillä rakennus vaikutti ulkopuolelta hieman rapistuneelta ja terassin "Varokaa ahnasta lokkia!" -kyltti kertoi, kuka oli paikan todellinen herra. Lounaaksi tarjottu aurajuustokana oli todella hyvää, joten voin suositella lounaspaikkaa lämpimästi.

Rantaterassi Reimari

Nälkäinen pyöräilijä

4 tuntia ja 72 kilometriä myöhemmin saavuimme viimein Camping Sysmään. Receptionissa meidät vastaanotti kaksi naista jotka kertoivat heti kättelyssä, että he olivat harjoittelijoita. Ei haitannut lomalaisia yhtään ja Miksu kiteytti tuntomme hyvin kommentoimalla: - Meidän kiireet loppui just äsken (kun pääsimme perille). Majoittumisen ja suihkun jälkeen otimme pienet tirsat ja sitten lähdimme pyöräillen katsomaan, miltä itse Sysmän kunta näyttää.

Aurajuustokanan jälkeen tie ei ollut hetken kevyt kulkea. Taukopaikka oli siinä missä piti tauon.

Camping Sysmä

Meidän lomamökki numero 1

Perusmökki perusmukavuuksilla (jääkaappi ja mikro), 55 € yö.

Tämän reissun ensimmäinen ja viimeinen aurinkoinen päivä.

Kävimme bongaamassa keskiaikaisen Pyhän Olavin kirkon. Kirkko on rakennettu 1520-luvulla ja muutettu ristikirkoksi eli nykyiseen ulkoasuun vuonna 1834. Kirkon hautausmaalla on hautakiviä ja ristejä 1800-luvulta asti. Missä on niitä vanhemmat haudat? Kysymys jäi vähän ilmaan roikkumaan, pitänee tutkia asiaa myöhemmin. Kirkon lähellä oli kyllä rautakautinen kalmisto josta kertoi paikalle pystytetty opaskyltti. Itse kalmisto on jäänyt jonnekin maakerrosten alle joten paikalla ei ollut varsinaisesti mitään nähtävää.

.

Pyhän Olavin kirkko

Kellotapuli on vuodelta 1845

Kansalaissodan kaatuneiden muistomerkki

Illalla oli vielä vuorossa rantasauna ja pulahdus kylmään Majutveteen. Sinne jäi talviturkki. Camping Sysmässä on upea keittiörakennus kaikilla mausteilla ja siellä valmistimme iltapalan Outdoor Pasta Carbonarasta: pussi auki, kiehuvaa vettä sisään, sekoitus, pussi kiinni ja 15 minuutin kuluttua satsi oli valmista syötäväksi. Toimii, eikä tämä ollut edes maksettu mainos.

Camping Sysmä sijaitsee Majutveden rannassa

Rantasauna

Miksu pulahti uimaan. Pakkohan sitä oli seurata esimerkkiä. Vesi oli alkukesäisen virkistävää (lue: kylmää)

Illalla mökin ympärillä alkoi parveilla itikoita ja yöllä ne löysivät myös tiensä sisälle mökkiin. Ikkunat ja räppänät olivat kiinni mutta jostain aina joku ilmestyi inisemään korvan juureen just kun olin pääsemässä uneen. Uni tuli viimein ja aamulla oli paria hyttysenpuremaa rikkaampi.

70-luvun piisamilive

Tositarina lapsuudestani 70-luvulla, jolloin kesälomat olivat pitkiä ja aurinko paistoi aina. 

Ala-asteen kevätjuhlan päätyttyä lähdin viettämään kesälomaa mummin mökille Miekkaveden rannalle. Kotoa mökille tuli matkaa n.15 km. Pyöräilin sen vaihteettomalla Tunturiponilla reilussa tunnissa. Ennen kesämökin tienhaaraa piti polkea ainakin 100 kilometriä pitkä Maijalansuora, eikä suoran pää tuntunut lähestyvän ollenkaan. Siltä se pienestä pojasta tuntui. Otetaan tuosta matkasta pari nollaa pois, niin ollaan lähempänä totuutta.

Mummin kesämökki 70-luvulla

Maijalansuoran varrella, aivan maantien vieressä, sijaitsi pieni lampi. Lampi ei ollut paljoa kerrostalon olohuonetta suurempi ja kuumana kesänä se saattoi kuivua olemattomiin. Pidin lammen rannalla mehutauon kun huomasin vedenpinnassa elämää. Jokin eläin ui minua pakoon vastarannalle. Se oli piisami!

Tämä piisami ei ole 70-luvulta. Piisamien kuvituskuvaa: Pixabay

Voi sitä riemua! Piisami jäi vastarannalle katselemaan epäluuloisesti kuin sanoen: "suksi sinä ...kuuseen." Pidimme hetken tuijotuskisaa, kunnes piisami sukelsi lampeen ja minä jatkoin pyöräilyä mökille.

Kohtaaminen oli niin kiehtova että halusin ikuistaa sen filmille. Isä ja äiti kävivät paria vuotta aiemmin Teneriffalla ja toivat tuliaisena kaitafilmikameran. Pyysin kameraa lainaan, latasin siihen filmirullan (filmin kesto n. 3 minuuttia) ja pyöräilin uudestaan lammelle. Kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja kuvausolosuhteet olivat täydelliset. Vain kuvauskohde puuttui.

Tiesin jo siinä vaiheessa, että lammella asusti piisamipariskunta. Eläimet olivat tottuneet maantiellä kiitävien autojen ääniin, mutta lammen rannalle saapunut oudonhajuinen kaksijalkainen oli pelottava ilmestys. Piisamit pysyivät visusti piilossa, eikä niitä voinut kuvata.

Kaitafilmikameran kolmen minuutin filmirulla ei antanut armoa: kaikki piti kuvata kerralla purkkiin. Jos filmi epäonnistui, se oli voi voi. Istuin aikani hiljaa rannalla kunnes kyllästyin kyttäämiseen ja aloin jutella itsekseni tyyliin:
- Tulkaa nyt sieltä niin otetaan vähän kuvia. En minä mitään pahaa tarkoita.

Sitten tapahtui ihme: noin vajaan kymmenen metrin päästä vastarannan heinikosta ilmestyi pieni ruskea olento. Se kulki varovasti veden äärelle ja tuijotti minua herkeämättä. Tästä rohkaistuneena jatkoin ääneen höpöttämistä. Piisamin uteliaisuus heräsi, se pulahti veteen ja ui pää pinnalla suoraan minua kohti. Otin varovasti kaitafilmikameran esiin, tähtäsin uimaria ja annoin kameran laulaa.

Kameran ääni sai piisamin pysähtymään juuri kun se oli rannan tuntumassa. Sitten eläin ui hetken edessäni, palasi tulosuuntaan ja kömpi märkänä ylös mättäälle piiloutuen heinikkoon. Esitys päättyi.

Lähetin filmirullan postitse kehitettäväksi ja parin viikon kuluttua postilaatikosta löytyi valmis kolmen minuutin elokuvakela. Laiton välittömästi filmin projektoriin ja kas: kuvaus onnistunut! Valkokankaalla näkyi kesäinen lampi ja sen pinnalla uiva pikkuinen piisami. Loistavaa! Olo oli kuin David Attenborourghilla.

Valitettavasti tuo filmi on aikojen ja monien muuttojen saatossa kadonnut, joten jäljellä on vain muistikuvat. Piisamit ovat yleisiä ja mm. Kuopion Väinölänniemellä niitä näkee melkein joka kevät jäidenlähdön aikaan. Kohtaaminen lammella ja siitä kuvattu "luontodokkari" jäi muistoihin yhtenä lapsuuden kohokohtana.

HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA RAKKAAT LUKIJANI ❤

Tässä lisää lapsuuden eläintarinoita:

Kolibrit Suomen kesäyössä

Ristilukki kirjahyllyssä
Se suurin kala joka pääsi karkuun
Pieni biologi

James (Jaakko) Cook, suuri löytöretkeilijä

Historia on jännää. Mitä syvemmälle historiaan sukeltaa, sitä oudompiin ja ihmeellisempiin tarinoihin törmää. Historia on ehtymätön ja sitä kirjoitetaan joka päivä uudestaan. Tämän päivän fakta voi olla huomispäivän fiktiota ja toisinpäin. 

Yle esitti vähän aikaa sitten loistavan 6-osaisen dokumenttisarjan Sam Neillin Tyyni Valtameri. Jaksot ovat vielä katsottavissa Yle Areenassa.

Yle Areena: Sam Neilin Tyyni Valtameri

Kapteeni James Cook, Nathaniel Dance-Hollandin maalaama muotokuva vuodelta 1775.

Dokumentissa näyttelijä Sam Neill matkaa Tyynellämerellä kapteeni James Cookin jalanj.... vanavedessä. Neill vierailee paikoissa, joissa Cook kävi kolmella tutkimusmatkallaan vuosina 1768 - 1779. Hän jätti lähtemättömän jäljen löytämiinsä alueisiin ja paikallisten ihmisten elämään.

Toisella Tyynenmeren-matkallaan Cook yritti löytää eteläistä mannerta ja purjehti kauemmas etelään kuin kukaan ennen häntä. Hän ei kuitenkaan koskaan päässyt Antarktikselle. Kuva: Finna.fi

Dokumentti kiehtoi niin, että janosin saada lisää tietoa Cookin matkoista. Nettidivarista bongasin John Langin kirjan James Cook, suuri löytöretkeilijä. Kirja on painettu Kuopiossa O.Y. Kirjapaino Sananvallassa vuonna 1919. Erittäin osuvasti näin kuopiolaiselle lukijalle. Satavuotiaalle opukselle tuli hintaa postikuluineen 10 €.

John Langin alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1906 aikaan, jolloin Brittiläinen Imperiumi oli laajimmillaan ja kattoi neljäsosan koko maailmasta. Britit toivat (omasta mielestään) sivistystä, lakia ja järjestystä takapajuisille kansoille. Tämä mentaliteetti huokuu myös Langin kirjasta ja Kapteeni Cookin tavasta suhtautua alkuperäisasukkaisiin.

Cookin matkoilla oli mukana taiteilija, joka tallensi maisemia, eläimiä ja kohdattuja ihmisiä.
Piirros Bernard Direx 1778. Kuva: finna.fi

Kuva: finna.fi

Tarinan otsikko on suora lainaus kirjan avaussivulta, jossa kerrotaan Cookin syntymästä ja lapsuudesta: "Tämä poika oli nimeltään James (Jaakko) Cook". Hulvatonta! Sata vuotta sitten myös nimet suomennettiin ja esim. tuon ajan Britannian kuningas George V oli meillä tuttavallisesti Yrjö viides.

HMS Endeavour, Cookin ensimmäisen merimatkan alus. Maalaus Samuel Atkins v. 1794

Ensimmäisellä matkallaan Cook kävi Tahitilla, jonka alkuperäiset asukkaat saapuivat saarelle jo 300-luvulla ja maan hallintomuotona oli kuningaskunta. Cookia tämä ei häirinnyt:

"Ennenkuin Cook jätti saariryhmän, nosti hän Englannin lipun Ulietea, Huaheine, Otaha ja Bora saarille ja otti ne Englannin kuninkaan haltuun".

Tahiti: "Miehet olivat kauniita ja sorjia ja naiset miellyttävine kasvoineen ja suurine lempeänruskeine silmineen olivat kuin kauniita ruskeita keijukaisia". 

Kirjassa on hätkähdyttävä arvio Uuden Seelannin valloituksen seurauksista:

"Toivokaamme vilpittömästi, että maorit (uudenseelannin alkuasukkaat) eivät, kuten niin monet muut alkuasukkaat, kuole sukupuuttoon joutuessaan tekemisiin eurooppalaisten kanssa. Mutta jos ajan kuluessa niin ikävästi kävisi on varmaa, että sijalleen jättävät valkoisen väestön, joka on heidän vertaisensa ja arvoisensa taistelukunnossaan. Cook piti tätä maata hyvin sopivana valkoisille siirtolaisille ja aika on osoittanut, kuinka oikea tämä hänen ajatuksensa oli. Ei ole koko maailmassa miellyttävämpää maata kuin Uusi Seelanti, eikä brittiläiselle rodulle sopivampaa".

"Uusi Seelanti on maa, joka on kaunis katsella, maa, jossa maito ja hunaja vuotaa. Se on toinen Englanti mutta ilmanalansa puolesta vienompi ja maisemiltaan kauniimpi" 

"Aurinko ei paistane kauniimmalle maalle kuin Uusi Seelanti on. Eikä eläne taivaan alla kansanrotua, joka olisi ritarillisempaa ja urhoollisempaa kuin maorit eikä, sanottakoon se myös, kansanrotua, joka olisi halukkaampaa taistelemaan pelkästä taistelun rakkaudesta". 

1700-luvulla ei tunnettu vielä käsitystä vieraslaji. Kapteeni Cookin toimet muuttivat pysyvästi alueiden luontoa:

"Kaikilla paikoilla, mihin hän saapui, hän kylvi siemeniä ja päästi irti lintuja, sikoja ja vuohia sekä muutamia lampaita. Lampaat kuolivat tai tapettiin, mutta Uuden Seelannin nykyiset villisiat ovat niiden jälkeläisiä, jotka Cook sinne laski irti".

Australian aboriginaaleja. Kuva: Finna

Kirja heijastaa myös sen ajan kahden suurvallan, Iso-Britannian ja Ranskan taistelua siirtomaista. Esim. Cookin löytämästä Uudesta Kaledoniasta kerrotaan näin:

"Tämän oivallisen, 270 penikulmaa pitkän saaren olisi pitänyt tulla Englannille! Mutta vuodesta 1863 lähtien se on kuulunut Ranskalle. Se on todella maa, jossa "vain mies on arvoton". Ranskan hallitus on käyttänyt sitä ainoastaan suurena rangaistusvankien asemapaikkana, jossa säilytetään tuhansia miehiä ja naisia, Ranskan vankien pohjasakkaa, tuhansien sotilaiden vartioimina".

Kirjailija jättää sopivasti kertomatta, että britit toimivat täsmälleen samoin. Englannista karkoitettiin 1700- ja 1800-luvulla Australian rangaistussiirtoloihin 166.000 rangaistusvankia.

Australia vuonna 1770: "Tavattiin omituisia eläimiä, ja vähän myöhemmin ammuttiin yksi, jota herra Banks kuuli alkuasukkaiden nimittävän kenguruksi. Ensimmäisen kerran valkoiset miehet silloin näkivät kengurun".

"Maaliskuun 11 päivänä 1774 tuli Pääsiäissaari näkyviin, ja kaksi päivää myöhemmin laski Resolution (Cookin toisen tutkimusmatkan laiva) ankkurinsa lähellä tasaista hiekkarantaa. Täällä olivat alkuasukkaat ystävällisiä, mutta tavallisuuden mukaan varastivat kaikkea, minkä käsiinsä saivat."

Kolmannella matkallaan Cook purjehti Pohjois-Amerikan länsirannikkoa pohjoiseen aina Alaskaan ja Beringinsalmelle asti. 

Cookin meriitit Tyynenmeren alueen kartoittajana ja tutkijana ovat kiistattomia. Matkojen onnistuminen 1700-luvun teknologialla on sarja pieniä ihmeitä: Cook selvisi karilleajosta, yhteenotoista alkuasukkaiden kanssa, vakavasta sairastumisesta, myrskyistä ja jäävuorista. Lopulta onni käänsi selkänsä Havajilla vuonna 1779, kun Kapteeni Cook koki karun lopun yhteenotossa paikallisten kanssa.

Kapteeni Cook saapui ensimmäisenä eurooppalaisena Havaijille vuonna 1778: "Minne tahansa kapteeni Cook vain tuli, siellä kansa aina kohteli häntä kuin olisi hän ollut enemmän kuin ihminen. Saarelaiset lankesivat kasvoilleen hänen eteensä: he tulivat hänen luokseen uhraten sikoja ja lintuja, pappien juhlallisesti laulaessa. Kaikessa he käyttäytyivät häntä kohtaan kuin olisi hän heidän mielestään ollut jumala."

Lopulta näiden havaijilaisten esi-isät saivat tarpeekseen kapteeni Cookista ja tappoivat hänet ja useita miehistön jäseniä 14. helmikuuta 1779. 

Historiaa ei voi muuttaa, mutta historiankirjoitus muuttuu ajan saatossa. John Langin Kapteeni Cook on kirjoitettua historiaa sadan vuoden takaa ja kertoo Cookin lisäksi 1900-luvun alun brittiläisestä maailmankuvasta. Sam Neillin dokumentti tuo esiin nykypäivän keinoin myös toisen osapuolen, valloitettujen kansojen, tarinan. Suosittelen molempia.

Kursivoidut tekstit ovat kirjasta James Cook, suuri löytöretkeilijä. Kuvat, jollei toisin mainita: Pixabay

James Cook Wikipediassa tässä linkissä

Alueet, jotka ovat kuuluneet jossain vaiheessa historiaa Iso-Britannian imperiumiin.Kuva: Wikipedia