Ensimmäiset muistikuvat eläimistä on hiekkalaatikolta, kun nelivuotiaana ihmettelin leppäkerttuja. Ja niitä oli sinä kesänä paljon. Keräsin leppiksiä kaverin kanssa lasipurkkiin, mutta päästin ne lopulta vapaaksi luontoon.
Samana kesänä meille tuli hamsteri, joka oli aikamoinen veijari. Kerran se karkasi emmekä löytäneet sitä mistään, vaikka isä ja äiti kolusivat kerrostalokolmion kaikki nurkat. Viimein hamsteri keksittiin keittiökaapiston alimmaisen laatikon alta olevasta tyhjästä tilasta. Se oli tehnyt talouspaperista ja omasta ulosteesta tötterömäisen pesän. Suloista. Toisella kerralla hamsteri karkasi lopullisesti. Ovikello soi ja oven takana oli talonmies, joka roikotti lemmikkiämme hännästä. "Onko tämä teidän? Löytyi tuolta piha-asfaltilta". Hamsteri oli hypännyt parvekkeen sadevesipoistoputken kautta kuolemaan.
Kun muutimme kaupungista maalle, sisäinen biologini heräsi kukoistukseen. Kaikkialla oli perhosia, oravia, jäniksiä, lintuja, kaloja ja sisiliskoja. Ennen kaikkea sisiliskoja. Onnistuin pyydystämään yhden mansikkapellolta ja tein sille muoviämpäriin terraarion. Lisko järkyttyi niin, ettei liikkunut kahteen päivään. Ei, vaikka kannoin sen eteen hämähäkkejä, kärpäsiä ja muuta pientä snäksiä. Se vain nakotti paikallaan kuin muovinen lelu, kylki hieman hengityksestä kohoillen. Viimein laskin liskon takaisin pellon reunalle ja sillä hetkellä, kun sisilisko tajusi olevansa ulkona, se livahti salamannopeasti karkuun.
Mummon kesämökin lähellä oli koski. Kosken viereen oli kaivettu pieni puro, jossa virta oli maltillisempaa ja kalanpoikasilla helpompi reitti uida vastavirtaan. Tuosta purosta löytyi loppukesänä nahkiaisia. Satuimme velipojan kanssa paikalle juuri, kun iso nahkiaisparvi kulki puroa yläjuoksulle. Mitäkö teimme? Välittömästi takaisin kesämökille hakemaan muoviämpärit ja sitten paljain käsin pyytämään nahkiaisia. Ei syömis-, vaan tutkimistarkoituksessa.
Kun ämpäreissä uiskenteli noin kolmisenkymmentä lötköä, palasimme mökille ja teimme järvenrantaan akvaarion. Suomeksi sanottuna kaivoimme rantahiekkaan kuopan, täytimme sen vedellä ja nahkiaiset sekaan. Vesi oli sameaa ja likaista, mutta nahkiaiset liikehtivät siellä ihan rivakasti. Seuraavana aamuna kaikki kolmekymmentä kelluivat kuolleena, vatsa pinnalla. Hapeton vesi teki niistä lopun.
Semmoiset olivat ensiaskeleeni biologin uralla. Ehkä maailma ei menettänyt minussa sillä saralla mitään. Moni laji olisi meikäläisen käsittelyssä ehtinyt jo kuolla sukupuuttoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti