Kun kytkin luistaa

Tilitin aikoinaan kovaonnisesta Mondeosta ja miten sitä piti remontoida. Käytetty auto on käytetty auto, eikä tämä nykyinen Mazda tee poikkeusta. Eilen illalla, puoli kilometriä ennen kotia, autosta hajosi kytkin ja matkanteko loppui siihen. Mazdassa on osakasko, joka teknisen vian sattuessa korvaa hinauksen lähimmälle korjaamolle. Hyvä niin, sillä itse vian korjaamista ei korvaa kukaan. Kytkinremontti menee omasta lompakosta.

Ilmeisesti vanhojen autojen kanssa vehtaaminen on karaissut niin, että en jaksanut isommin pillastua tilanteesta. Hätävilkku päälle, syvä huokaus ja puhelinsoitto LähiTapiolan matkahätään. Tein vahinkoilmoituksen ja päivystäjä lupasi tilata hinauksen. Kohta hinausliikkeen kaveri soitti ja sanoi tulevansa paikalle puolessa tunnissa. Sovimme minne korjaamolle auto viedään, annoin avaimen ja kaveri lähti matkaan Mazda lavalla. Kävelin kotiin ja aamulla sovin korjaamon kanssa kytkinremontista.

Tuli mieleen, että toivottavasti sitä osaa toimia samoin, jos oma kytkin alkaa luistamaan: soittaa apua. Tosin epäilen tätä vahvasti. Parikymmentä vuotta sitten avioeron aikaan ei tullut mieleenkään soittaa apua, vaikka ajatukset velloivat todella mustissa vesissä. Miksen hakenut apua? Koska olen suomalainen mies, jota ei tartte auttaa. Mutta eihän se niin mene. Onneksi sain tukea hyvältä ystävältä, joka oli samassa elämäntilanteessa, ja vertaistuella pääsimme ylös suosta.

Tänään voin hyvin ja autoremontista selviää rahalla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että on hienoa olla elossa, vaikkei siltä joskus tuntunutkaan. Jos sinä, rakas lukijani, olet syystä tai toisesta henkisessä ahdingossa, älä jää yksin. Apua saat esim. tästä:

https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-keskusteluapua-numerossa-09-2525-0111

Harva meistä on rautaa. Tuskin kukaan. (kuva: Pixabay)

Paino, kelvotonta tekstiä

Puhutaan painosta. Laihduin tammikuussa 2kg ja nyt palasin lähtöpisteeseen. Kun äiti näki minut sunnuntaina, hän sanoi ensimmäiseksi: sinä olet lihonut. Ei mitään terve tai kiva nähdä vaan: sinä olet lihonut. No niin olen, kun vuosi sitten ostettu hupparikin on kutistunut makkarankuoreksi.

Vaatteet puristaa, kiristää ja hajoilee. Viimeksi tänään meni farkkujen vetoketju kesken työpäivän. Onneksi oli sen verran reilu t-paita, ettei kukaan huomannut mitään. Tai ei ainakaan sanonut. Ehkä joku mietti mielessään, että tuossa se huoleton pullukka kulkee sepalus auki ilman huolta huomisesta.

Töiden jälkeen kävin Tokmannilla, mutta siellä oli vain yhden mallin farkkuja. Jotain XXL-kamaa. Vaimo vitsaili, että siinäpä sinulle tavoitehousut. Vastasin, että jos paino nousee tätä vauhtia, niin ne sopii jalkaan jo ensi vuonna.

Kai sitä on vain laiska ja mukavuudenhaluinen. Juttelin uusien housujen ostamisesta, kun heitin vaimon autolla töihin yövuoroon. Hän vinkkasi, että Prisma on auki klo 23 asti. Istuimme autossa liikennevaloissa, ilta-aurinko paistoi lämpimästi ja juuri syöty illallinen painoi mahassa. Olo oli löysän leppoinen. Totesin vaimolle rauhallisesti, että jos vaihtoehtona on lähteä Prismaan tai olla samoissa rikkinäisissä housuissa, menen mielummin aamulla sepalus auki töihin.

Kieltäjät

Onko elämä yhtä tuskaa? Lyökö arki arven otsaan? Ketuttaako kaiken maailman muutokset ilmoitustaululla, ihmissuhteissa, ilmastossa, Ilomantsissa? Tekisikö mieli laittaa kapuloita rattaisiin? Hypätä pois oravanpyörästä ja huutaa seis! Tässä on tilaisuutesi.

Kieltäjät on uusi yhdistys, joka elää kieltäjät -filosofialla. Ryhmä on toiminut jo vuoden ja saavutukset ovat kiistattomia. Tässä muutama tyytyväinen Kieltäjä ja heidän kokemuksensa.

Kerttu-Kaarina Suonsilmä 47 v.
(Liittyi Kieltäjiin toissaviikolla)

- Sain viime kuussa syöpädiagnoosi. Lääkäri ilmoitti, että löydös on pahanlaatuinen ja minun pitää aloittaa hoidot välittömästi. Menin kotiin ja masennuin täysin. Sitten ystävättäreni kertoi Kieltäjistä ja kävin yhdistyksen kokouksessa. Sinä iltana kaikki muuttui. Kielsin kaiken ja ilmoitin lääkärille, ettei minua vaivaa mikään. Väärä hälytys. Kielsin myös läheisiä puhumasta asiasta. Olen elänyt jo viikon normaalia elämää

Arttu Pikku-Heijari 32v.
(Liittyi Kieltäjiin 9 kk sitten)

- Firman pikkujouluissa meni niin lujaa, että muisti meni. Seuraavalla viikolla työpaikalla liikkui huhu, että olisin pannut sihteeriä kopiohuoneessa. Olin kauhuissani, perheellinen kun olen. En keksinyt miten kertoa asiasta kotona, joten hain apua Kieltäjistä. Oli niin vapauttavaa kuulla, että voin kieltää kaiken koska en muista. Kieltäjät pelasti parisuhteeni! Nyt sihteeri on raskaana ja jonain päivänä postiluukusta saattaa kolahtaa kutsu isyystestiin. Kieltämättä vähän kiusallista.

Eero Yli-Ikämies 56 v.
(Liittynyt Kieltäjiin keväällä)

- Asun Pohjanmaalla ja jokakeväiset tulvat ovat maanviljelijän vitsaus. Huhtikuun kynnyksellä kävin kuuntelemassa Kieltäjiä ja päätin: ei enää! Ei enää jääpatoja, nousuvettä, lainehtivaa peltoa ja pelkoa talon vesivahingoista. Kielsin kaiken ja totesin, että tulvat eivät enää meidän maatilaa riivaa. Seuraavana maanantaina seisoin traktorin vieressä jalat polvia myöten vedessä, mutta tunsin suuren rauhan. Tilanne oli hallinnassani.

Leif "Raitis" Sinebrykoff 66v.
(Liittynyt kieltäjiin tipattoman tammikuun jälkeen)

- Minulla oli ennen alkoholiongelma. Join arkisin joka ilta ja viikonloput meni kännätessä perjantaista sunnuntaihin. Antabus, akat ja AA-kerho eivät auttaneet, mutta Kieltäjät toi ongelmaan yksinkertaisen ratkaisun joka toimii. Nyt minulla EI OLE alkoholiongelmaa.

Meitä Kieltäjiä on jo paljon ja filosofiamme leviää globaalisti kiihtyvällä vauhdilla. Tavallisten tallaajien lisäksi myös monet maailman johtajista ovat liittyneet joukkoomme. Yhdistyksemme tunnetuimmat julkkiskieltäjät ovat Donald Trump ja Vladimir Putin. 

Ensi sunnuntaina on yhdistyksemme avoin tutustumisilta teemalla "Ilmastonmuutos on myytti, eikä eurooppalaisten tarvitse tehdä mitään sen hyväksi". Tervetuloa!


Kuvat: Pixabay

Rakkaudentunnustus

Meitä suomalaisia miehiä moititaan usein siitä, että emme osaa näyttää tunteitamme. En yleensä kirjoita tunteista, koska aihealue on yksityinen ja herkkä. Eilisen kiihkeä illan ja alkuyön jälkeen tunnen kuitenkin vastustamatonta tarvetta purkaa tuntojani tänne blogiin. Tunne on niin pakahduttava, etten pysty pitämään sitä sisälläni. Teen siis julkisen rakkaudentunnustuksen, enkä häpeä mitään. Olen rakastunut jalkapalloon.

Kuva: Pixabay

Se ei ollut kuitenkaan rakkautta ensisilmäyksellä. Ei lähimainkaan. 70-luvulla televisiossa näytettiin lauantaisin Englannin 1. divisiooonan (nyk. Valioliiga) jalkapalloa, joka ei kiinnostanut pätkääkään. Asuimme Suonenjoella ja paikallisjoukkue SuPa (Suonenjoen Pallo) pelasi aladivareissa. Kun halusin tuhlata viikkorahoja, en ostanut lippua peliin vaan kävin Sokkarilla ostamassa Asterix sarjakuvalehden tai kävelin Paperikauppa Makkoseen tutkimaan postimerkkejä. Hangon LaPelta (Postimerkkiliike Lauri Peltonen Oy) juuri saapunut erä käytettyjä islantilaisia merkkejä päihitti jalkapallo-ottelulipun mennen tullen.

Kuva: Pixabay

Vuonna 1982 Espanjassa pidetyt jalkapallon MM-kisat olivat ensimmäiset, joita seurasin televisiosta. Erityisesti Paolo Rossi jätti lähtemättömän vaikutuksen teini-ikäisen mieleen. Brasiliaa vastaan hän teki hattutempun ja johdatti Italian 3-2 voitolla jatkoon. Välieräottelussa Puolaa vastaan Rossi teki taas Italian maalit ja maa meni 2-0 voitolla finaaliin, jossa Saksa kaatui 3-1. Tässäkin pelissä avausmaalin teki kukapa muukaan kuin Paolo Rossi (Wikipedia).

Kuva: Firstpost

Siitä lähtien olen seurannut kaikki jalkapallon MM- ja EM-kisat. Seurajalkapallo ei vain edelleenkään kiinnostanut ja jääkiekko oli penkkiurheilulaji numero yksi. 90-luvulla muutimme Kuopioon, mutta Kupsin peleihin "eksyin" vasta 2000-luvun alussa. Siitä se sitten lähti. Ensin otin annoksen kotimaista Veikkausliigaa, kunnes siirryin kovempiin peleihin ja vaihdoin Uefan Mestareiden liigaan. Addiktio oli valmis. Nyt talvet kuluvat Champions leaguen tv-pelejä katsoessa ja keväällä siirrän katseen kotimaan ruohokentille. Jääkiekko alkaa pikku hiljaa jäämään taka-alalle. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän "vihreä veran shakki" kiehtoo mieltä.

Kuva: Pixabay

Palaan vielä kiihkeään eilisiltaan. Mestareiden Liigan semifinaalissa ottivat toisistaan mittaa Katalonian jättiläinen FC Barcelona ja Englannin Liverpool. Ensimmäinen osaottelu päättyi Barcelonan 3-0 voittoon ja Liverpool oli mahdottoman tehtävän edessä: he tarvitsivat 4-0 voiton päästäkseen yhteismaaleilla (4-3) finaaliin. Barcelona on nelinkertainen Mestareiden liigan voittaja (viimeisin vuodelta 2015), Liverpool on voittanut kerran (2005). Kyseessä oli siis todellinen Daavid vrs. Goljat tyylinen mittelö. Liverpoolilla ei ollut mitään mahdollisuutta.

Miten sitten kävikään? Ensimmäisen puoliajan jälkeen Liverpool johti 1-0. Tämä ei tietenkään vielä riittänyt, mutta toisella puoliajalla koettiin ihme: kotijoukkue latoi kaksi maalia kahdessa minuutissa ja äkkiä yhteismaalit olivatkin tasan 3-3. Peli oli siis täysin auki. Barcelonan riveissä pelannut maailman paras jalkapalloilija Lionel Messi ei saanut mitään aikaiseksi ja puoliajan lopussa tapahtui jotain ennennäkemätöntä: Kulmapotkutilanteessa Liverpoolin pelaaja lähti kävelemään pois kulmalipulta antaakseen laukaisuvuoron pelikaverille. Äkkiä hän tajusi tilaisuuden tulleen, ryntäsi takaisin ja antoi millintarkan kulmapotkun maalille, josta joukkuetoveri jatkoa pallon reppuun hölmistyneiden katalaanien katsoessa vierestä. 4-0 ja Liverpool finaaliin!

Tässä pelissä oli kaikkea: suuri ja mahtava vihollinen valmiina murskaamaan vastustajan. Nurkkaan ahdistettu altavastaaja nousee kuin ihmeen kaupalla kanveesista. Voittomaali saa nerokkuudessaan katsojan haukkomaan henkeä. Kyynelehtivät fanit katsomossa, kun pillin vihellys päättää pelin. Ottelun sankarit halaavat toisiaan ja kiittävät yleisöä, joka ei koskaan lakannut uskomasta ihmeeseen. Hävinneet onnittelevat voittajia ja poistuvat näyttämöltä.

Tämän takia rakastan jalkapalloa.

PS: Tänään lisää klo 22.00 kun ratkeaa, kumpi tulee Liverpoolia vastaan finaaliin: Ajax vai Tottenham.

kuva: Pixabay

Muistoja

Makaan kotona flunssassa ja päivät kuluu telkkarin ääressä. Satuin löytämään mielenkiintoisen dokkarin Yle Areenasta:  Muisti - totta vai tarua? (katsottavissa heinäkuulle 2019 asti) Voin suositella kaikille teille, jotka muistatte asioita erinomaisesti tai olette tavallista huonomuistisempia. Kumpikaan ei välttämättä pidä paikkansa.

Kuvat: Pixabay

Dokumentissa kerrotaan, miten ihmisen muisti toimii. Hämmästyttävää kyllä tuore muisto tapahtumasta ei olekkaan välttämättä luotettava tai edes aito. Muisto on altis muutoksille ja vuoden päästä noin puolet siitä on joko vääristynyttä tai valetta. Ihminen ei tee tätä tietoisesti. Joka kerta kun muistosta puhutaan, se muovautuu uudestaan ja tapahtuu eräänlainen "rikkinäinen puhelin" -efekti. Ihmismielellä on taipumus muuntaa ja parannella muistoa ja jos tälle saa vielä positiivista palautetta, se vahvistaa väärää muistikuvaa. Näin on tapahtunut esim. rikoksen silminnäkijähavannoille: ihminen tunnistaa valokuvista väärän henkilön ja kun poliisi vahvistaa, että kyseistä henkilöä on epäilty, silminnäkijä tulee itsevarmemmaksi ja todistaa väärin myös oikeudessa. 90-luvulta alkaen Yhdysvalloissa on vapautettu 350 syyttömänä vangittua uusien DNA todisteiden avulla. Ja tämä on tutkijoiden mukaan vasta jäävuoren huippu.

Kanadalaisessa tutkimuksessa luotiin valemuistoja. Tämä tapahtui hämmentävän helposti. Ryhmä aikuisia koehenkilöitä kutsuttiin haastatteluun. Sitten sepitettiin tarina: tutkija väitti koehenkilön vanhempien kertoneen, että tämä oli tehnyt lapsuudessaan jonkin rikoksen, jonka seurauksena hän joutui tekemisiin poliisin kanssa. Kun koehenkilö totesi, ettei muista koko tapahtumaa, tutkija tarjoutui auttamaan suggestion avulla. Suggestiossa hänelle annettiin vinkkejä mistä on kysymys. Seuraavassa istunnossa seitsemälläkymmenellä prosentilla koehenkilöistä oli jo hataria "muistikuvia" ja kolmannessa istunnossa nämä tunnustivat rikoksen ja kertoivat siihen liittyviä yksityiskohtia. Kyseessä saattoi olla väkivaltaiseksi äitynyt riitä kaverin kanssa tms. Kun he lopulta kuulivat, että tarina ei ollut totta, koehenkilöiden oli vaikea uskoa tätä. Valemuistosta ehti muodostua oikea muisto.

Dokumentti rauhoitti hieman mieltäni. Ehkä se, että en muista jotain tapahtumaa tai muistan toisin kuin kaverit on vain inhimillistä. Kun luen matkakertomuksiani vuosien takaan huomaan, että ole unohtanut niistä jo suuren osan. Muistiin jää jäljelle vain kohokohdat ja tilanteet, jotka erottuvat arjesta. Tämän dokumentin jälkeen en ole enää niin varma, ovatko nekään oikeita. Onneksi asioita voi tarkistaa valokuvista ja blogista.

Dokumentissa kerrottiin myös ihmisistä, joilla on supermuisti. Tällainen henkilö muistaa vuosien jälkeen asioita päivien ja jopa tuntien tarkkuudella. Supermuistin omaavat ihmiset saattavat kärsivät lahjastaan, kun elämässä sattuu negatiivisia asioita. Esim. läheisen kuolema on rankka kokemus. Normaalin ihmisen muisti pehmentää surua ja vuosien päästä muisto ei ole enää niin kivulias. Supermuistisilla menetys ja trauma palaavat mieleen aina yhtä voimakkaana kuin tapahtumahetkellä, eli he eivät pääse "pakoon muistojaan". Ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi evoluutio on muovannut ihmisen muistin sellaiseksi kuin se on.

Siteeraan yhtä ohjelmassa esitettyä lausetta, joka osui ja upposi:

Ikääntyessä luottamus muistoihin kasvaa, kun taas tarkkuun laskee. Vanhemmiten luotamme vahvemmin vääriin muistoihin.

PS: minulla on pieni kikka näiden blogitekstien muistojen tarkistamiseen: jos tunnisteena on Outoja tositarinoita, postaus perustuu tositapahtumiin. Tunniste Tosi outoja tarinoita taas tarkoittaa, että tarina on pääasiassa sepitettyä potaskaa.