sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Dublin eka päivä: (melkein molemmat) pojat palasivat kaupunkiin

Kaikki alkoi koronavuonna 2020. Eräänä mökkiviikonloppuna vaimot saivat päähänsä, että me lähdetään porukalla katsomaan Duran Durania Dubliniin. Keikka piti alunperin olla kesäkuussa 2020, mutta siirtyi pandemian vuoksi vuodella. Seuraavana vuonna pandemia jatkui ja keikkaa siirrettiin taas vuodella. Vihdoin armon vuonna 2022 näytti siltä, että konsertti toteutuu, joten nousimme kesäkuisena perjantaina Finnairin kyytiin ja lensimme sinivalkoisin siivin satujen saarelle. Runollista eikö totta?


Dublinin lentoasemalla meitä odotti jonkinmoinen kaaos: matkalaukkujen purkutila oli täynnä... matkalaukkuja. Niitä oli hujan hajan pitkin käytäviä, ilmeisesti tarkoitettuna lastattavaksi jatkolennoille. Good luck sanon minä. Onneksi meillä oli suora lento Helsingistä ja laukut tulivat samalla kyydillä. Myöhemmin selvisi, että työvoimapulan vuoksi sama kaaos vallitsi muillakin kentillä ympäri maailmaa. Korona-aika on tehnyt tehtävänsä.

Kentältä matkustimme hotelliin puheliaan kuskin kyydissä. Matka kustansi neljältä henkilöltä 30 € eli jos olet liikkeellä isommalla seurueella, taksi on hyvä vaihtoehto.

Rakennustyömaataulu herätti hilpeyttä.


Kun majoittautuminen oli suoritettu ja laukut purettu, lähdimme tutustumaan ja aistimaan irlantilaisuutta. Nopeiten se tapahtuu maistelemalla irlantilaisia viskejä. Kake ja Tiina suosittelivat Teeling Whiskey Distilleryn viskitaistingiä joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. 

Teeling Whiskey Distillery on uusi, vuonna 2015 perustettu panimo Dublinin laitakaupungilla. Paikan kotisivut löytyvät tästä: Teeling


Ennen kierrosta jouduimme hieman odottamaan. Kanapiirakka ja makkararulla, kiitos.

Kierroksen alustuksen piti iäkäs herrasmies, joka tuntui tietävän kaiken viskistä. Harmi, että paikalla kuulunut melu peitti välillä äänen alleen ja osa tarinasta jäi kuulematta.



Irlantilaista viskiä tislataan käytetystä ohramaltaasta kolmeen kertaan ja lopputuloksena on 80 % alkoholia. Tämä jytäkkä mehu laimennetaan vedellä noin 63 %:iin, ennen kuin se varastoidaan tynnyreihin vähintään kolmeksi vuodeksi. Tammitynnyrit antavat viskille luonteenomaisen kellertävän värin. Lopuksi viski sekoitetaan, että saadaan mahdollisimman tasalaatuinen juoma ja pullotusvaiheessa vielä laimennetaan haluttuun vahvuuteen (yleensä 40 %) lisäämällä joukkoon vettä. 



Opastettu kierros + 4 viskimaistiaista kustansi 30 €. Suosittelen

Viskitaistingin jälkeen meidät ohjattiin myymälään ja pienessä hiprakassa oli otollista ostaa tuliaisia: pieniä matkamuistopulloja, jääkaappimagneetti, sadeviitta ja taskumatti.


Kun viskiä haudutetaan tynnyreissä vuosikausia, osa siitä haihtuu ja tynnyrit vajuvat. Ennen aikaan tätä ilmiötä selitettiin niin, että taivaan enkelit käyvät tissuttelemassa muhivaa viskisatsia silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Tästä on tullut sanonta "Angels' share". Aiheesta on tehty myös loistava veijarikomedia, suomalaiselta nimeltään Enkelten siivu. Kuvalinkissä on leffatraileri. Kannattaa katsoa!


Viskin maistelu oli mukavaa ja aiheutti sievoisen hiprakan. Seitinohut irlantilainen päiväkänni olisi kuitenkin helposti muuttunut viskin tissuttelulla köydenpaksuiseksi suomalaiseksi humalaksi, joten loppupäiväksi jätimme väkevät pois ja tyydyimme miedompiin juomiin. Ja niitähän riittää, olimmehan "mustan oluen" luvatussa maassa.


Paluumatkalla hotelliin tuli vastaan St. Patrickin katedraali joka imaisi meidät sisäänsä. Yli 800 vuotta vanha kirkko oli upea ja täynnä turisteja. Vasta sisällä muistin, että kannoin kädessäni Teeling Whiskey Distillery -kassia. Kukaan ei näyttänyt kuitenkaan välittävän eikä taivaasta iskenyt salamaa joten arvelin että asia on okei.

St. Patrickin katedraali, rakennettu vuosina 1191 - 1270.




Jonathan Swiftin rintakuva. Hän oli kirjailija ja anglikaanipappi, joka kirjoitti mm. Gulliverin retket -kirjan ja toimi St. Patrickin katedraalin tuomiorovastina.


Paikka vaikutti hieman "maallistuneen", sillä suuren kirkkosalin päädyssä oli iso matkamuistomyymälä, josta lähti mukaan keittiömagneetti ja postikortti. Samaan aikaan ulkona taivas valutti vettä urakalla. Kun sade lakkasi lähdimme ulos ja kirkon ovella paikallinen nainen huikkasi meille: "Rain is over for now but don't let the weather fool Ya!" Niin totta! Reissun jokaisena päivänä satoi, milloin enemmän ja milloin vähemmän.





Myös täällä törmäsi Ukrainan sodan kaikuihin.



Illan päätteeksi suunnistimme syömään Temple Barin alueelle. Matkalla vastaan tuli epäilyttävän monta kilttiasuista miestä iloisessa humalassa. Mitä täällä tapahtuu? Kävi ilmi, että seuraavana päivänä Dublinissa pelattiin Kansojenliigan futismatsi Irlanti - Skotlanti. Skotit ottivat pelietkot asiaan kuuluvalla hartaudella ja juhlivat mahdollista voittoa jo etukäteen. Asiallista meininkiä.

Skotlantilaiset valmistautumassa seuraavan päivän otteluun, hilpeästi ja äänekkäästi.






Illallispaikaksi valikoitui tämä pub.

Tilasin listalta irlantilaista lihapataan. Lautasella on muussia ja sen alla iso annon lihaisaa kastiketta. Valokuva ei paljoa kerro mutta kyseessä on yksinkertainen ja hyvä ruoka. Hintataso Suomen luokkaa.

Melkein jokaisesta pubista kantautui irlantilaista kansanmusiikkia. Meidän paikassa musisoinnista huolehti tämä veteraanikolmikko.


Illan päätteeksi teimme vielä pyhiinvaellusmatkan keskustassa sijainneeseen The Clarence hotelliin. Mulle kovana U2 fanina paikka on merkityksellinen, sillä sen omistaa bändin laulaja ja kitaristi. Kävimme vielä Kaken kanssa hotellin ala-aulassa, mutta Bono ja The Edge eivät olleet kotona.


Kake sanoitti sosiaaliseen mediaan Thin Lizzyn "Boys are back in town" -biisin uudestaan, koska mulle tämä reissu Dubliniin oli eka kerta: 

"One middle-aged guy is back in town and an other one is in town for the first time"

Kuulosti asialliselle, mutta ei tuosta biisiä saisi tekemälläkään.


Thin Lizzyn edesmenneen laulajan Phil Lynottin muistomerkki Temple Barissa.


"Guess who just got back today?
Them wild-eyed boys that'd been away
Haven't changed, had much to say
But man, I still think them cats are crazy
The boys are back in town
I said the boys are back in town"


Thin Lizzy: Boys are back in town




keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Lahti - Kuopio pyöräreissun 3. päivä: Yö neuvolassa

 Päivän motto: Kohta sataa (Pete Parkkonen)


Tänään edessä oli nelipäiväsen pyöräilymme jännittävin etappi: Joutsa - Pieksämäki 92 km. Jännitystä aiheutti lähinnä tuntematon tieosuus sekä säätiedote, joka lupasi vesisadetta koko päiväksi.

Eilen rikkoutunut kännykkä herätti ajatuksia siitä, miten elämä on riippuvainen matkapuhelimesta. Onneksi Miksun kännykkä toimi joten emme jääneet pimentoon. Tässä vähän muistilistaa mitä kannattaa ottaa mukaan, jos puhelin sattuu sanomaan sopimuksensa irti kesken reissun:

- Kello/herätyskello. Aika orpoa rueta nukkumaan ilman herätyskelloa jos aamulla on tarkoitus herätä aikaisin.
- Kartta. Ilman google mapsia pärjää, jos reitti on tuttu. Tuntemattomalla reitillä voi eksyä helposti.
- Kirja. Ajattelin, että kyllähän matkalla pärjää kun on äänikirjat käytössä. Entäs sitten kun kännykkä sippaa?
- Kynä ja paperia. Tykkään tehdä matkoilla muistiinpanoja että tapahtumat ja paikat pysyvät tuoreemmin muistissa. Tätä varten minulla on aina mukana muistivihko ja kynä. Ne eivät mene jumiin eikä virta pääse loppumaan kesken.
- Kamera. Tällä reissulla kahden viimeisen päivän kuvasaldo jäi pojan kännykkäkameran varaan. Ajattelin kyllä ottaa varalta digikameran mukaan mutta en tietenkään ottanut. Ensi kerralla otan.
- Taskulamppu. Kaiken varalta, kun kännykän taskulamppu on pois pelistä.

Puolenmatkan lounastauko Kangasniemen Teboililla.

Alkumatka Joutsasta Kangasniemelle sujui aivan loistavasti: tasainen maantie, myötätuuli, vähäistä sadetta. Kun tien vieressä oleva kyltti ilmoitti, että saavuimme Etelä-Savoon, muuttui myös tie ylä- ja alamäkivoittoiseksi. Erään raskaan ylämäen jälkeen Miksu totesi sarkastisesti: 
- Tervetuloa Savoon.

Kangasniemen Teboililla pidimme lounastauon. Tarjolla oli broileria ja tirripaistia. Tirripaistia, ihanan rasvaista! Miksu tykkäsi enemmän broilerista ja tuumasi, että kasvisruuan etu liharuokaan verrattuna on se, että kasvisruuassa kaikki on syötävää. Liharuuassa voi olla luita, rustoja ja rasvaklönttejä. Totta tuokin. Meikä vanhan liiton miehenä veteli tirripaistin rasvoineen päivineen parempiin suihin.

Vielä hymyilyttää. Kohta sataa, kunnolla.

Kolmekymmentä kilometriä ennen Pieksämäkeä jouduimme sitten säätiedotustermein runsasta sadetta -tyyppiseen tilanteeseen. Vettä satoi niin rankasti, että silmälasit huurtuivat ja kengät tuntuivat kuin olisi polkenut märät pesusienet jalassa. Ehkä ensi kerralla hankin goretexkengät ennen reissuun lähtöä. Tämäkin pätkä päättyi aikanaan onnellisesti ja viiden tunnin pyöräilyn jälkeen pääsimme perille majoitukseen, Wanhan neuvolan majataloon.

Wanhan neuvolan majatalo, Selkiöntie 24 Pieksämäki.

Majatalon rakennus on alunperin 1948 Pieksämän ( silloinen kauppalan nimi) Terveystalo. Yläkerrassa oli kolme kätilön asuntoa ja katutasossa lasten neuvola. Wanhan Neuvolan Majatalo avasi ovensa 2014. Paikka on aivan keskustassa, puolen kilometrin päässä torista.

Kerroin tarinassa "Puheenvuoro pakolaisista" miten suonenjokelaisten ja pieksämäkeläisten välillä oli vihaa nuoruudessani 80-luvulla. Ennen oltiin sentään herrasmiehiä. Kuvassa herrasmiehet kuvattuna Pieksämäellä 30-luvun alussa. Miten tämä liittyy tähän tarinaan: ei mitenkään. Kuva: Finna.fi

Ulko-ovi oli lukossa, joten meidän piti soittaa ja pyytää omistajaa tulemaan avaamaan. Hän tulikin melkein heti ja kysyi, olinko saanut hänen eilen lähettämää sähköpostia jossa olisi ollut oven avainkoodi. Sain varmaan, mutta en tietenkään nähnyt viestiä ilman puhelinta. Kun seisoimme eteisessä läpimärkinä ja vettä valuen nainen kysyi, halutaanko me käydä saunassa. No aivan varmasi! Majoituimme huoneeseen, ripustimme vaatteet kuivumaan ja puolen tunnin päästä istuimme lauteilla heittämässä löylyä. Miten autuas olo viiden tunnin kylmyyden ja sateen jälkeen.

Yövyimme Pertti -huoneessa.



Yhteisissä tiloissa oli keittiö/oleskeluhuone, wc/suihkut sekä sauna.



Seinillä oli tauluja, jotka kertoivat neuvolan historiasta.

Illalla kävimme vielä syömässä ja kaupassa ostamassa aamupalatarpeita. Päivän pyöräily painoi jaloissa sen verran että ei jaksettu hifistellä vaan söimme hampurilaisaterian Hesburgerissa. Kun palasimme majataloon omistaja oli ulkoiluttamassa koiraansa. Koiravanhus oli jo 13 vuotias ja tuli tervehtimään meitä häntä heiluen. Nainen paljasti, että lemmikki on opetettu tervehtimään vieraita ja sai siitä hyvästä herkkupalan. Kun tehtävä oli suoritettu, koira nappasi herkut ja mielenkiinto meihin lopahti välittömästi. Hyvin ehdollistettu!

Paluupäivän aamu. Viimeinen etappi Pieksämäki - Kuopio.

Seuraavana aamuna olikin sitten reissun viimeinen pyöräilypäivä, jolle tuli pituutta n. 90 km. Ennen lähtöä yritimme tuulettaa huonetta kunnolla, sillä märkien vaatteiden hikinen löyhkä oli sanalla sanoen hirvittävä.

Paluumatkalla ei tapahtunut mitään erikoisempaa, joten tyydyn toteamaan lopuksi että neljän päivän reissu Lahdesta Kuopioon oli hieno kokemus säistä huolimatta ja kännykkä tuli kuntoon näyttöä vaihtamalla. 

Miksulla oli edelleen sama naistenpyörä, jolla hän pyöräili neljä vuotta aikaisemmin Nuorgamista Helsinkiin. Tosin tuunattuna seitsemänvaihteiseksi.
Tässä linkissä tarinaa viisi vuotta aiemmin tehdystä pyöräretkestä: Savo-Karjala pyörätour




tiistai 14. kesäkuuta 2022

Lahti - Kuopio pyöräreissun 2. päivä: Vesisadetta ja tuskanhikeä

Päivän motto: Kun ystävät varoittavat sinua, kuuntele.

Pyöräilyn toinen päivä valkeni Camping Sysmässä enteillen sadetta.

Camping Sysmän aamupalalla tiedustelin, onko heillä postikortteja myytävänä. Minulla on tapana lähettää reissuilta postikortteja itselleni ja säilyttää ne kansiossa. Eräänlainen postikorttimatkapäiväkirja siis (tulipa pitkä yhdyssana!). Ei ollut postikortteja. Viimeiset oli myyty edellisenä kesänä saksalaisille turisteille, joten luovuin koko ideasta tämän reissun ajaksi. Liian työlästä lähteä etsimään postikortteja pikkupaikkakunnalla. Sääli.

Ennen vanhaa oli komeita postikortteja. Ei ole enää...

Aamu meni kytätessä sopivan sateetonta rakoa pyöräilylle. Kun sellainen vihdoin tuli, lähdimme sotkemaan kohti Hartolaa ja sade saavutti meidät vartin pyöräilyn jälkeen. Sitten pyöräilimme säätermein ajoittaista sadetta -kelissä kunnes saavuimme Hartolan Jari Pekkaan ja kävimme syömässä. Tauon aikana sää kirkastui, jes! Matkanteosta tulisi nyt helpompaa.



Hartolassa on komea, arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelema kirkko. Valmistunut vuonna 1913.

Paitsi että ei tullutkaan. Vähän pohjustusta aiheeseen: Pari viikkoa aikaisemmin törmäsin ystävääni Lauriin Puutossalmen kioskilla. Juttelimme kesälomasuunnitelmista ja kun kerroin meidän matkareitistä, Laurin reaktio oli:

- Älkää nyt kuitenkaan nelostietä ajako. Hartolan ja Joutsan väli on aivan hirveä! Rekkoja menee koko ajan.
- Mutta sehän on vain kahdenkymmenen kilometrin mittainen pätkä.
- Silti. Hankkikaa ainakin sivupeilit, että näette takaa tulevan liikenteen.

Toinen varoitus tuli tiistaina päivää ennen reissulle lähtöä. Miniäni Pihla kuuli meidän matkasuunnitelmasta ja vastaus kuulosti jotenkin tutulle:
- Ei kannata ajaa pyörällä nelostietä Hartolasta Joutsaan. Tiellä on ihan hirveä liikenne. Kiertäkää jotain toista kautta.

Kuva: Pixabay

Palataan tähän päivään. Olimme Hartolassa, tauko vietetty ja matka jatkui pitkin nelostietä Joutsaan. Tunnin kuluttua olimme yhä elossa mutta järkytyksestä jäykkinä. Tieosuuden piennar oli korkeintaan 20 cm leveä ja raskasliikenne paahtoi ohi vajaan metrin päästä jopa 4 - 5 rekan letkoissa. Lisäksi matkan varrella tehtiin tietyötä jolloin väylä kapeni entisestään. Ylämäessä talutimme pyöriä pientareen puolella, koska rekkojen ja tienvarsivaroitustolppien välissä ei mahtunut enää kulkemaan. 

Uskokaa siis rakkaat lukijat kun varoitan teitä:

ÄLKÄÄ AJAKO NELOSTIETÄ POLKUPYÖRÄLLÄ HARTOLAN JA JOUTSAN VÄLILLÄ.



Onnellisesti päättyneen neljänkymmenen kilometrin päiväetapin jälkeen majoituimme Joutsassa Hotelli Aatto & Elliin. Vanha 50-luvun kivitalo piti sisällään hotellihuoneita ja kellariravintolan. Ja mikä parasta: huoneessa oli sauna! Sauna napsahti päälle välittömästi ennen kuin ehdimme purkaa märät vaatteet ja matkatavarat. 






Sää aiheutti sen, ettei tehnyt mieli lähteä bongaamaan paikallisia nähtävyyksiä. Tosin kauppareissulla kävi mielessä, että liekö paikkakunnalla on oikeasti mitään nähtävää. Joutsa vaikutti pieneltä, uinuvalta 4350:nen asukkaan kunnalta. 

Joutsan keskustan sykettä torstai-iltana.
Kyllä Joutsassa jotain tapahtuu. Siitä todisteena tämä hotellin seinässä ollut juliste.

Hotellin kellariravintola oli tiiliseinäinen, holvikaarinen, pieni ja idyllinen paikka. Ennen kuin menimme syömään googlettelin paikan arvosteluita ja yksi kommentti toistui usein: hidas palvelu. No worries, meillä ei ollut kiirettä. Pyysimme ruokalistan, 0.5 litran sahtituopit ja menimme pöytään suunnittelemaan mitä syötäisiin.



Sahti on erikoinen, hiilihapoton olutjuoma josta Miksu tuumasi:
- Ihan kuin simaa johon on lisätty viinaa.
Jotain tuollaista sahdista oli aistittavissa ja 7 %:n alkoholipitoisuus aiheutti nopeasti hövelimmän olon. Mistään turhasta perinnejuomasta ei kuitenkaan ole kysymys: Sahti on rekisteröity Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi vuonna 2002, eli se kuuluu samaan joukkoon ranskalaisen shampanjan ja kreikkalaisen fetajuuston kanssa.

Päivän päätteeksi palkitsimme itsemme tuopillisella sahtia. Kippis!

Puoli tuntia myöhemmin Miksu kävi tiskillä huomauttamassa, että me voitais sitten tilata ne ruuat. Kanatoast ja kanapizza tulivatkin sitten vartissa ja hyvää oli. Ruokailun kruunasi köyhät ritarit mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Miksi köyhiä ritareita ei tarjoilla joka paikassa? Loistava perinteinen jälkiruoka! Ruokailun jälkeen ostimme vielä tuliaisiksi 0,3 litran sahtipullot hintaan 8 € kpl.

Miksu tyytyväisenä köyhät ritarit -jälkiruuan ääressä.

Kanapizza.

Kanatoast.

Illalla tapahtui sitten jotain, mikä muutti koko matkan luonnetta: puhelimen näyttö pimeni. Ilmeisesti kostea päivä teki tehtävänsä ja aiheutti luurissa oikosulun. Nyt olimme sitten loppumatkan Miksun puhelimen varassa. Navigaattorin virka siirtyi isältä pojalle.