Going Backwards

This Depeche Mode song and video seems to be more relevant than ever nowardays. Russian horrifying attack has turn back the clock. 2022 is like 1939 once again.

What does Putler want? Same as Hitler before: country that is superior and makes all the other nations slaves under their rule. Putler should have read history because it teach us, that every dictator will meet his end sooner or later. And that will be truly the victory day of the civilized world.

Slava Ukraini! Stay strong.

Depeche Mode, Helsinki 18.02.2018: Where's the Revolution?

Sunnuntaina oli tilaisuus tarkistaa nuoruuden ihastuksen nykykunto: Depeche Mode saapui Global Spirit tour kiertueen keikalle Helsingin Hartwall Areenalle. Edellisestä Suomen vierailusta ehti vierähtää reilu neljä vuotta. Kerroin tuolloin keikkatunnelmia postauksessa Onko Depeche Moden jälkeen elämää?

Vastauksena omaan kysymykseen: elämä on jatkunut. Depeche Mode julkaisi vuosi sitten Spirit –albumin, joka oli yllättävän vihainen ja kantaa ottava. Tästä tarkempi analyysi postauksessa Depeche Mode: Spirit - Erään albumin anatomia. Vihalle on syynsä. Bändi ei pidä nykymenosta rapakon takana ja myös oman maan Brexit sekoilu saa teksteissä huutia. Asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, mutta rivien välissä sanoma on selvä. Kappale Where’s The Revolution kutsuu ihmisiä barrikadeille. 

Konsertin alku näytti heti tämänkertaisen teeman. Ennen kuin bändi astui lavalle, tunnelmaa lämmitti Beatlesien Revolution. Viimein videotaululle ilmestyi pelkistetyt tikkujalat, jotka tarpoivat paikallaan. Uuden levyn aloitusraita Going Backwards imaisi hallin Depeche Moden synkän kauniiseen maailmaan. 

Toisena kappaleena esitetty It’s No Good oli ensimmäinen vuoden 1997 Ultra –albumilta soitettu raita. Yllättäen tämä albumi nousi pääosaan ja siltä esitettiin peräti viisi kappaletta. Spirit –levyltä soitettiin kaiken kaikkiaan kolme uutta biisiä, kun taas edelliseltä, vuonna 2013 ilmestyneeltä Delta Machinelta ei ensimmäistäkään. Muutenkin keikka painottui, ymmärrettävistä syistä, bändin 90-luvun kultakaudelle. Kahdestakymmenestä kappaleesta tuolta ajalta oli tasan puolet.

 A Pain That I’m Used To aloitti tutusti, mutta sitten bändi muutti sävellyksen täysin tunnistamattomaksi, uudeksi versioksi. Edellisellä keikalla törmäsin samaan asiaan: Depeche Modella on uskomaton kyky versioida omia biisejään ja puhaltaa niihin uutta henkeä. En tiedä toista yhtyettä, joka pystyy samaan.

Keikan sykähdyttäviin hetkiin kuului uudelta albumilta kuultu Cover Me, jonka aikana isolla screenillä näkyi kappaleesta tehty musiikkivideo. David Gahan astronauttina oli toteutettu komeasti ja video oli todella henkeäsalpaavan kaunis. Sama löytyy youtubesta, mutta kokemus häviää areenan valtavalla videotaululle. Martin Gore esitti keikan puolivälissä tuttuun tyyliin pari hitaampaa balladia, Insight ja Home, joiden aikana Dave kävi lavan takana vetämässä happea. 

Martinin soolojen jälkeen Dave aloitti komean In Your Room, joka on yksi kaikkien aikojen parhaimmista Depeche Mode kappaleista. Yli kuusiminuuttinen teos kasvaa pikku hiljaa jylhän vinksahtaneeksi rakkauslauluksi. Screenillä pariskunta tanssi olohuoneessaan asiaan kuuluvan kohtalokkaasti. Todella koskettava ja hieno esitys. 

Where’s The Revolutionissa Dave Gahan kiipesi korokkeelle ja julisti kappaleen sanomaa kuin diktaattori konsanaan. Punainen tausta korosti lyriikan synkkyyttä ja suuret nyrkit takoivat kertosäkeen tahdissa. Tässä uudessa hitissä on potentiaalia kiertueiden kestosuosikiksi. Tosin näin ajattelin viimeksi myös monesta Delta Machine albumin biisistä, mutta nyt ne loistivat poissaolollaan. Bändi tietää, että suuri yleisö tulee kuuntelemaan nimenomaan ikivihreitä, kuten Everything Counts ja Never Let Me down Again, jotka ovat soineet eetterissä jo neljän vuosikymmenen ajan.

Annan erityismaininnan kiertueen taustavideoille. Enjoy the Silencen aikana screenillä näkyi jättimäinen lammas, lehmä, koira, kani ja hevonen. Ei kuulosta erikoiselle, mutta itse video oli hypnoottisen kauniisti kuvattu. Walking in My Shoesin aikana näytettiin tarina nuoresta transvestiittimiehestä, joka meikkaa aamulla itsensä juhlakuntoon, laittaa jalkaan uskomattoman korkeakorkoiset, valkoiset kengät  ja kävelee sitten hämyiseen baariin. Tarina ei kerro, meneekö kaveri töihin vai pitämään hauskaa. Biisi kuitenkin alleviivaa nuoren miehen ahdistunutta olemusta ja Daven pyyntö ”Try walking in my shoes” on suora kannanotto seksuaalivähemmistöjen puolesta. Depeche Mode heitti edellisen keikan Pietarissa, missä ko. sanoma on tulenarka. Olisinpa saanut olla kärpäsenä katossa.

Encorena kuultiin Walking in My Shoesin lisäksi I Want You Now, A Question of Time ja loppulaulatuksena Personal Jesus. Kappaleiden välissä Dave otti paineilma-aseen ja laukaisi yleisön joukkoon ammuksen (t-paita?). Ammuksen kiinni saanut nainen oli ratketa onnesta. Lopussa bändin jäsenet Martin Gore, David Gahan ja Andrew Fletcher vilkuttivat ja kumarsivat pitkän tovin ja vaikuttivat silminnähden tyytyväisiltä illan yleisöön. Kiitos Depeche Mode! Seuraavaa keikkaa odotellessa. 

Depeche Mode: Spirit - Erään albumin anatomia

Siitä on reilu kolme vuotta, kun Depeche Mode valloitti Hartwall Areenan. Pitkäaikainen fanitus sai kruunun upealla keikalla. 2013 ilmestynyt Delta Machine on soinut siitä asti enempi ja vähempi aktiivisesti levylautasella. Kunnes uusi albumi Spirit putkahti maailmaan.

Päätin tällä kertaa uppoutua syvemmälle Depeche Moden maailmaan. Sen lisäksi että yhtye tekee lähes täydellistä mollipoppia, heidän sanoitukset uivat syvissä ja synkissä vesissä. Juuri tuo synkkyys on kiehtonut minua alusta lähtien. Se, miten bändi julistaa mm. ateismin ilosanomaa kappaleissa Blasphemous Rumours ja Personal Jesus. Kuuntelin siis uuden albumin ja otin selvää, mikä bändiä tällä kertaa riivaa.

Going Backwards

Aloitusraita on vihainen saarna siitä, miten me ihmiset olemme taantuneet. Havainto on tässä ajassa naulan kantaan. Olemme menettäneet sielumme ja palanneet elämään luolamiehen menttaliteetilla. Ammumme taivaalle sateliitit, jotka välittävät reaaliajassa kuvaa kuolemasta ja kauheuksista. Miten reagoimme? ”We feel nothing inside”. Niin totta.

Where’s the Revolution

Revolution jatkaa ihmiskunnan sättimistä. Kuka tekee päätökset, sinä vai uskontosi? Sinä vai hallituksesi?

”Where’s the revolution

Come on People, You’re letting me down”

Dave on pettynyt ihmisiin. Meitä kusetetaan, käytetään hyväksi, tuhotaan ja alistetaan. Mutta missä on vallankumous? Miksei kukaan nouse vallitsevaa järjestelmää vastaan? Lopuksi Dave hokee ja maanittelee:

”The Train is coming

Get on board”

Muutoksen juna tulee ja Depeche Mode pyytää kaikkia mukaan. Tule nyt, tule nyt.

The Worst Crime

Toivo on mennyt. Meillä oli aikaa, mutta teimme kuitenkin pahimman rikoksen. Ja nyt väkijoukko odottaa lynkkausta, johon he itse ovat syypäitä.

Mikä tuo pahin rikos voi olla? Apatia, saamattomuus, piittaamattomuus, laiminlyönti. Voimme syyttää valemediaa, johtajia ja olosuhteita, mutta perimmäinen kysymys kuuluu: Miksi emme tehneet mitään, kun kaikki tapahtui? Jälkiviisaana etsimme syntipukkeja ja tuomitsemme heidät kuolemaan, vaikka koko apaattinen yhteiskunta antoi kaiken tapahtua. ”We did the worst Crime”.

Scum

Scum on jo suoraa, säälimätöntä sättimistä. Kun tähän pisteeseen on tultu, Dave haistattaa paskat kaikille. Hey Scum! Hei paska, mitä olet koskaan tehnyt kenenkään puolesta? Et mitään. Et saanut elämäsi aikana mitään hyvää aikaiseksi ja lopulta kadotit oman poikasi. Älä tule mulle selittämään. Ota ase kauniiseen käteen ja ammu itsesi. ”Hey Scum. Pull the Trigger!”.

You Move

Viidennessä kappaleessa siirrytään yhteiskunnallisista aiheista parisuhteen raadollisuuteen. Dave kuulostaa kylmältä ja kiihottuneelta hokiessaan ”I like the way You Move”. Suhde on ohi, menetetty mahdollisuus vaivaa naista ja hän haluaa vielä keskustella, miten kaikki olisi voinut mennä. Miestä ei kiinnosta. Hän ei halua enää sitoutua, mutta pitää edelleen naisen muuveista ja on valmis panemaan.

Cover Me

Tätä biisiä kuunnellessa koin oivalluksen: Tämähän tapahtuu Suomessa! Tarkemmin sanottuna Lapissa. Parisuhde on uppoamassa ja viimeisenä pelastusrenkaana he päättävät vielä kerran etsiä suojaa toisistaan. Ei auta, koska sekä parisuhde että ilmasto ovat pakkasen puolella. He ovat kahdestaan revontulien maassa: ”Way up here with the Northern Lights”.  

”I picture us in another life, where we all superstars”

Eternal

Martin Goren hymnimäinen Eternal on makaaberi maailmanlopun rakkauslaulu. Poor little one, hän laulaa eloonjääneelle. Musta pilvi nousee ja taivaalta sataa radioaktiivista vettä. Maailmanlopun kynnyksellä Martin kertoo olevansa naista varten ja rakastavansa häntä ”kuten kuka tahansa mies tekisi”. ”I’ll be there for You always. You are my Eternal Love”.

Levyn ainoassa rakkauslaulussa kaksi onnetonta rakastaa toisiaan, koska vaihtoehtoja ei enää ole.

Poison Heart

Myrkkysydän on kuin Black Jazzia. Uusi musiikkikategoria, New Orleans kohtaa hautajaiset.

”You know it’s time to breakup

You’ll always be alone”.

Mies tiesi alusta lähtien, että nainen on myrkkyä. Silti hän lähti tämän mukaan, tietäen että kaikki tulee vielä päättymään. Mikä ajoi miehen parisuhteeseen? Maailman paras pano?

So much Love

Nimestään huolimatta tämä on albumin häiritsevin biisi. ”There is so much love in me” jyrää niin ahdistavasti, että kuulijan hälytyskellot alkavat soida.

”You can despise me

Demonise me

It satisfies me so”

Onko kyseessä sadistinen hyväksikäyttäjä? Ahdistelija? Stalkkeri? Sarjaraiskaaja? Melko usein Depeche Moden kappaleisiin kätkeytyy jotain pervoa ja kieroa. Tämä on yksi niistä.

Poorman

”Hey there’s no news

Poorman’s still got the blues

Corporations get the breaks

keeping almost everything they make”.

Nyt ollaan bluesissa. Mikään ei muuttunutkaan. Melodia ja lyriikka ovat lannistuneita, toteavia: Näin se vain menee. Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, valitettavasti.

No More (This is the Last Time)

Parisuhde on ohi. Valheet ja virheet ovat tehneet tehtävänsä. Mutta lopussa on kuitenkin jotain lohduttavaa: lupaus uudesta alusta.

”This is the last time I say Goodbye.

The last time

then We won’t have to lie”.

Our crimes will pass us by

Crimes, they always fade and die

All those memories, all our pain

slowly dissapear like a falling rain”.

Fail

Viimeisellä raidalla Martin Gore vielä toteaa, että me ollaan menty metsään. Mutta kappale on melodialtaan melkein duurissa. Sarkastista ristiriitaa?

”Oh, we’re fucked

Oh, we’re failed”

Depeche Mode on ollut vihainen ennenkin, mutta nyt lyriikat tuntuvat kumpuavan reaalielämästä ja yhteiskunnan kokemista mullistuksista. Soiko kappaleissa jopa katkeruus Brexitistä? Tulkinta jää kuulijan vastuulle. Joka tapauksessa albumin sanoma on: Meillä on valinnanvapaus. Tiedämme mikä on oikein ja väärin. Tästä huolimatta olemme vaipuneet koomaan ja antaneet maailman luisua tuhon partaalle. Syy ei ole kasvottomissa voimissa vaan meissä. Missä on vallankumous?

Reissun päällä: Tallinnaan ja takaisin

Kirjoittelen pitkästä aikaa matkablogin. Käytiin nimittäin pitkästä aikaa reissussa. On siis jotain, mistä kirjoittaa.

Noin kuukausi sitten saimme vaimon kanssa idean, että irtaudutaan Kuopiosta viikonlopun ajaksi. Vertailujen jälkeen junaliput osoittautuivat halvimmaksi vaihtoehdoksi. Samalla säästyimme arpomiselta, kuka on kuski ja kuka voi vaihtaa vapaalle. Kun veturi nytkähti matkaan Kuopion asemalta, me nytkähdimme ravintolavaunuun.

Alkumatkalla ahdisti hieman, koska ravintolavaunun maksupääte ei hyväksynyt pankkikorttiani. Olenko unohtanut tunnusluvun? Eikö lomarahat olekaan tulleet tilille? Tilanne selvisi, kun sama ongelma jatkui muidenkin asiakkaiden kanssa. VR-myyjärouva otti tilanteen haltuun hurtilla huumorilla ja käänsi negatiivisen asian positiiviseksi. Hänen kommentit: ”Mitä saisi olla? Olutta? Jaa, olutta ja mennyttä.” ”Kouvolan jälkeen olen tässä yksin, joten lämmin ruoka saattaa kestää”. ”Otan sun pankkikortin pantiksi. Voit tulla vaikka tiskaamaan” saivat aikaan röhönauruja.

Yöpaikka buukattiin Scandic Simonkentästä. Respa pahoitteli, että meille ei ollut standard –huonetta saatavilla, vaan joutuisimme ottamaan ensimmäiseksi yöksi saunallisen huoneen. Sopiiko meille? Totta hitossa! Loppu peleissä sauna jäi korkkaamatta, mutta ajatuksena se tietenkin lämmitti. Ainakin mieltä.

Perjantai-ilta isolla kirkolla ja jalkapallon MM-kisat. Toimiva yhtälö. Vaimoni serkku toimi alkuasukasoppaana, kun suunnistimme Sport PubChelseaan Töölönlahdenkadulle. Ovella oli nimellinen kahden euron pääsymaksu, mutta se ei saanut meitä pysymään ulkopuolella. Paikka oli kohtuullisen täyteen pakattu. Nurkasta löytyi yksi pöytä, jonka valloitimme välittömästi. Nykyaikana on mukavaa, että sporttibaareissa on töllöttimiä vähän joka nurkassa. Näin kukaan ei ole sen ainoan teeveen edessä eikä katsojille tule katvealueita, mistä peliä ei näkisi.

Sport Pub Chelsea

 Illan pelinä oli neljän vuoden takainen MM-finaalipari Espanja ja Hollanti. Ennen matsia valitsimme suosikin puhtaasti tunteella ja intuitiolla. Päädyimme Hollantiin, koska Espanja on jo voittanut sekä MM- että EM-kultaa neljän vuoden sisällä. Alussa kävi kylmät, kun Espanja teki rangaistuspotkusta 1-0. Mutta sitten alkoi Hollanti-show, espanjan kannattajat hiljenivät ja huutosakki vaihtui. Hollantilaisfanit metelöivät, kun hallitsevat mestarit nuijittiin maanrakoon maalein 5-1. Peli oli täydellistä Arjen juhlaa: Arjen Robben teki Hollannille kaksi maalia. Huikea matsi, huikea tunnelma!

Yökerho Tiger, parvekkeelta kuvattuna

Yöunet jäivät lyhyeksi ja niitä säesti vastapäätä Yökerho Tigerin junnaava tanssimusa. Jos en olisi ollut lomalla, olisin hermostunut moisesta. Nyt en siis hermostunut. Lauantain aamusauna jäi väliin, kun hyppäsimme suoraan aamupalalta taksiin ja Länsiterminaaliin. Siitä laivalla rapakon yli päiväksi Tallinnaan.

Kuinka lintu muuttuu nisäkkääksi? Nämä lokit olivat jäniksenä laivassa.

Raitiovaunu 1 Kadriorgiin

Tallinnassa on tullut käytyä lukuisia kertoja, mutta aina sieltä löytyy jotain uutta katsottavaa. Tällä kertaa vuorossa oli Kadriorginpuisto ja palatsi. Kadriorgiin pääsee keskustasta kätevästi numero ykkösen raitiovaunulla. Ratikkalipun hinta on 1,60 €. Menomatkalla hyppäsimme ensimmäiseen vaunuun ja jäimme eurot kädessä seisomaan kuskin kopin eteen. Ovi oli suljettu, eikä kuljettaja tehnyt elettäkään myydäkseen lippua. Keskustelimme tilanteesta toisen suomalaisturistin kanssa ja totesimme, että ilmeisesti tämä on salajuoni. Kuski ei myy lippua ja seuraavalla asemalla kyytiin loikkaa tarkastajat, jotka veloittavat meiltä viisikymppiä tarkastusmaksua. Tarkastajia ei kuitenkaan kuulunut ja niinpä matkustimme pummilla perille asti.

Kadriorgin puiston perusti tsaari Pietari Suuri 300-vuotta sitten. Alueella on joutsenlampi, erilaisia istutuksia ja ulkoilualueita. Taidemuseo sijaitsee Kadriorgin barokkilinnassa, jonka Pietari Suuri rakennettu vaimolleen keisarinna Katariinalle  vuonna 1718. Museorouva käski minun jättää repun säilytykseen, etten vain saisi päähäni pistää arvoesineitä kapsäkkiin. Vaikuttavan näköinen paikka, suosittelen lämpimästi. Suuret salit olivat täynnä tauluja, patsaita ja taide-esineitä 1600-luvulta 1900-luvulle. Takapihan istutukset oli tehty monimutkaisiin symmetriseen muotoihin.

Alueella oli oravavaara. Emme tavanneet yhtään vaarallista oravaa.

Kadriorgin puistoa. Joutsenlampi

Kadriorgin palatsi. Sisällä sijaitsi taidemuseo

Aulassa vastaan tuli kopio Louvressa sijaitsevasta Milon Venuksesta

Suuren salin kattomaalaus

Huoneissa oli koristeellisia kaakeliuuneja

Erittäin miehekäs maljakko

Takapihan Ahti

Palatsin puutarha

Seinäkoriste. Tehty ilmeisesti meijerivoista

Tullessa raitiovaunun arvoitus ratkesi. Kuskin ovessa oli punainen luukku, johon raha laitettiin. Luukku kiinni, kuski otti maksun ja laittoi luukkuun tilalle matkaliput. Yksinkertaista! Emme varmasti olleet ensimmäiset turistit, jotka eivät heti ymmärtäneet systeemiä.

African Kitchenin luolasali

Ruokapaikaksi valitsimme vanhassa kaupungissa sijaitseva African Kitchenin. Paikka on aika syrjässä eikä houkuttele ulkonäöllä, mutta sisätila on sisustettu teemaan kuuluvasti ja tunnelma on hämyisen mukava. Istuimme ensin salissa, jossa pöydällinen suomalaisia nuoria naisia piti kohtuullisen kovaa ääntä. Sitten äkkäsimme takana olevan luolamaisen salin, joka oli maalattu lattiasta kattoon afrikkalaisilla teemoilla. Mikä rauha! Ehdimme juuri tilata ruuat, kun toinen seurueellinen suomalaisia nuoria naisia istuutui vieruspöytään. Päivän kävely, nälkä ja väsymys saivat kovaäänisen keskustelun kuulostamaan ”hieman” ärsyttävälle. Varsinkin nainen, joka kertoi asuneensa Australiassa, tuntui lisäävän äänensä volumea sitä mukaan, kun muu seurue yritti puhua hänen yli. Onneksi ruoka ja olut tulivat nopeasti ja annokset olivat hyviä. Hyvä ruoka, parempi mieli, niin kuin mainoksessa luvataan.

Alkuruoka + pääruoka + olut = 16 €. Suosittelen.

Loppu päivä meni perinteisesti vanhaa kaupunkia kierrellessä. Tallinnan vanhakaupunki on muuten Unescon maailmanperintökohde. DM-baarista ostimme mukaan DM-avaimenperän, DM-mukin ja DM-sormuksen. Olemmehan Depeche Mode –faneja. Parin tuopin jälkeen hevosajelukin tuntui hyvälle idealle eikä 25 euron hinta 20 minuutin matkasta tuntunut missään. Reissulle ei lähdetä säästämään, itketään rahan menoa sitten kotona.

Heppakyytiä vanhassa kaupungissa

Tuuli äityi illasta niin puuskaiseksi että päätimme matkata taksilla laivaterminaaliin. Matka ei ollut pitkän pitkä mutta ei ollut hintakaan: Kahdelta hengeltä Viru hotellista satamaan 4,40 €. Varo kuitenkin pimeitä takseja. Niiden taksat saattavat olla mitä tahansa.

Paluumatkalla laivalla oli bileet pystyssä. DJ:nä heiluva, tukevahko nuori mies soitti tunteella 70- ja 80-luvun diskoa ja movesit olivat sen mukaiset. Meillä ei tossu paljoa vippassut. Vaimon askelmittari näytti 15 kilometriä ja suurin osa tästä oli taivallettu mukulakivikaduilla. Jalat olivat aivan poikki. Laivassa oli mennen tullen polttariporukkaa, joilla bileet jatkuivat all day long. Kadehdittavaa nuoruutta.

Lauantaipäivän aikana tapasimme vaimon entisen koulukaverin, jonka hän oli nähnyt viimeksi 80-luvulla. Illalla tapasimme sitten minun luokkakaverin, jonka olin nähnyt viimeksi 80-luvulla. Hauskoja tapaamisia. Tuli jälkikäteen mieleen, että ystäviä jää liian helposti unholaan elämän varrella, eikä tule pidettyä yhteyksiä. Onneksi facebook on keksitty.

Toinen yö Scandicissa yövyttiin saunattomassa huoneessa. Sunnuntaina olisi aamusauna maistunut. Hotellin aamupalalla kiinnitimme vaimon kanssa huomioita pariin keski-ikäiseen naiseen, joiden keskustelu tarjoilupöydän ääressä kulki näin:

- Tässä ei ole tomaatteja. Mikä ihmeen aamupala se tällainen on? (tomaatit olivat hetkellisesti loppu. Tarjotin täytettiin melkein saman tien).

- Nuo balkan-makkarat ovat väärässä paikassa. Tässä on lappu balkanista, mutta ne ovat tuossa vieressä (tämän säesti pienempi rouva, joka oli selvästi jonkinlainen adjutantti ja myötäili toisen rouvan kiukkua).

- Juustot eivät irtoa toisistaan. Tosi hankalaa.

- Nämä nakit ovat liukkaita. Ei niistä saa otetta näillä ottimilla. Pitäisi olla iso haarukka.

- Niin pitäisi.

Kun lomalla ollaan tuolla menttaliteetilla liikkeellä, on aamupalapöydästäkin helppo löytää kymmenen virhettä. Toisaalta hymyilytti, toisaalta teki mieli kaataa se tomaattivati narisijoiden niskaan. En tehnyt kumpaakaan.

Paluumatkalla junassa jäi mieleen tarina, jonka kakskymppinen mies kertoi kaverilleen. Se meni näin:

- Pate (nimi muutettu) oli ottanut viime perjantaina kunnon kännit ja soittanut yöllä pomolleen. Kaveri haukkui pomon puhelimessa ja sanoi että hän v****u ottaa lopputilin. Sitten aamulla Pate muisti puhelinsoiton, pirautti pomolle ja pyyteli nöyrästi anteeksi. Kyseli, että onko kaikki ok ja ei hän tarkoittanut. Pomo oli tuumannut että sattuuhan näitä, ei mitään hätää.Samaisena lauantaina Pate oli alkanut loiventelemaan, mennyt baariin ja taas aamuyöstä soittanut pomolle. Haukkui tämän pystyy, haistatteli ja otti lopputilin. Sunnuntaina Pate ei muistanut puhelua ennen kuin pomo soitti ja muistutti viimeöisestä. Pomo oli vähän näreissään ja tokaisi: Ootko sinä nyt tulossa maanantaina töihin vai et?

Reissulla kannattaa pitää silmät ja korvat auki.

Onko Depeche Moden jälkeen elämää?

Mielestäni aiheellinen kysymys eilisen keikan jälkeen. Kumma kyllä, Hartwall Areena ei ollut loppuunmyyty. Tunnelmaa tämä ei pilannut, päinvastoin. Paikalle saapumattomat jäivät paitsi kovan luokan keikasta.

Tarkennus: tämä kuva on puoli tuntia ennen keikan alkua. Permanto tuli melkein täyteen ja vain takakaarteen istumakatsomo oli tyhjillään.

Vaikka David Gahan ja Martin Gore ovat jo yli viisikymppisiä, on heidän lavashowsta paljon opittavaa nuoremmalla polvella. Kaksituntinen keikka jakautui alkupuolen uuden levyn materiaaliin, keskellä oli suvantovaihe jota johti balladeillaan Martin ja lopussa pistettiin koko tupa tanssimaan Davidin piiskatessa porukan yhteislauluun ja jameihin.

Vaikka Depeche Mode on pohjimmiltaan konepoppiorkesteri, oli liveakti puhdas rock-konsertti. Kaikki saundit syntikoista rumpuihin soitettiin ihmisvoimin, mikä kuului välillä satunnaisina riitasointeina ja rytmin hakemisena. Mutta tämä on juuri se elävän esityksen suola: Hieman säröä, rosoisuutta ja arvaamattomuutta. Sitä "vaaran tuntua".

Bändi myös vedätti yleisöä pariin otteeseen kunnolla. "Personal Jesus" lähti käyntiin puolinopeudella ja hetken näin mielessäni kuvina New Orleansilaisen hautajaissaattueen, jota surullisen laahaavasti mollissa soittava jazzpumppu saattelee. Kun alku oli raahustettu ensimmäiseen säkeistöön, bändi lopetti ja aloitti uudestaan tutun nopealla kitarariffillä. Personal Jesus tuli uudestaan ja laittoi porukan hyppimään.

David Gahan

Myös muista kappaleista oli tehty uusia versioita. Yksi onnistuneimmista oli Martin Goren laulama "Shake the Disease", joka soi pianosäesteisenä, herkkänä balladina.

Martin Gore

 

 Tämä oli ensimmäinen DM bongaus mutta ei tule jäämään viimeiseksi. Pitää vielä tähän lopuksi laittaa ruokapaikkavinkki: Kampissa sijaitsevan BBQ Housen "Espeto de cordeiro temperado com castanha de caju" on liian hyvää. Sano tilatessa vain: Otan Cajunmaustettua karitsaa. Kyllä tarjoilija ymmärtää.