Turkkilainen tonnin seteli

Tuli mieleen eräs valuutanvaihtoepisodi 90-luvun alusta. Olimme rantalomalla Rhodoksella ja viikkoon kuului myös käynti Turkin puolella Marmariksessa. Tuohon aikaan turkkilaiset nahkatakit olivat suosittuja tuliaisia korkean laadun ja edullisten hintojen vuoksi. Kerroin kaupankäynnistä tarinassa Tuperus .

Päivämatka katamariinilla Turkkiin vaati vähän säätämistä. Kreikka ja Turkki olivat käytännössä sotatilassa vuonna 1974 tapahtuneen Kyproksen miehityksen vuoksi. Turkkilaiset valloittivat Kyproksen pohjoisosan ja julistivat sen itsenäiseksi. Tämä ei tietenkään passannut Kreikalle ja vihanpito kyti pinnan alla. Mutta se ei estänyt matkailua.

Ennen lähtöä meille jaettiin pahvinpalanen, joka laitettiin passin väliin. Tähän pahviin tuli Turkin tullin maahansaapumis- ja maastalähtöleima. Ohjeeseen kuului, että paluumatkalla pahvi piti hävittää. Jos passista löytyi turkkilainen leima, paluu Suomeen saattaisi viivästyä ikävästi. Kreikan viranomaisilla oli tapana tehdä tullitarkastus vaikeaksi ja myöhästyttää vihollisen puolella käyneitä turisteja lennolta. Melkoinen kissa-hiiri - leikki, jossa kaikki olivat mukana.

Päivä Marmariksessa sujui kommelluksitta, pois lukien valuutanvaihtoa. Minulla oli sadan dollarin matkashekki, joka piti vaihtaa pankissa Turkin liiroiksi. Elettiin aikaa ennen valuutta-automaatteja ja visakortteja. Sadalla dollarilla sai pari miljoonaa Turkin liiraa, mikä tuntui hurjalle. Kaiken lisäksi paikalliset eivät halunneet liiroja vaan kovaa valuuttaa, kuten Saksan markkoja, USAn dollareita ja Suomen markkoja. Kun kauppiaalle kertoi maksavansa liiroilla, hinta pompsahti aina hieman ylöspäin. Se siitä valuutanvaihdon mielekkyydestä.

Iltapäivällä oli aika palata katamariinilla Rhodokselle. Kaikista ostoksista huolimatta minulla oli edelleen parinsadantuhannen liiran edestä Turkin rahaa. Kyselin kauppiailta, voisiko joku vaihtaa valuutan Kreikan drakmoiksi, mutta tuloksetta. Kreikan puolella liira oli lelurahaa eikä kelvannut mihinkään. Raha piti saada vaihdettua, koska matkakassa oli rajallinen. Mitä avuksi?

Kyselin eräältä jäätelökauppiaalta rahanvaihdosta, kun paikalle saapui poliisi. Kauppias vaihtoi sanasen virkavallan kanssa ja hetken pelkäsin olevani lirissä. Päinvastoin! Jäätelökauppias tulkkasi, että poliisi vie minut rahanvaihtajan luo. Sopii hyvin. Niinpä kävelin tuon virkapukuisen miehen perässä ja sukelsimme Marmariksen sokkeloisille kujille.

Mieleeni hiipi huonoja ajatuksia, kun saavuimme hiljaiselle kujalle. Kujan päässä istui mummo puisen pöydän takana. Pöydällä oli jonkinlainen kassalipas. Tilanne vaikutti todella hämärälle. Poliisi osoitti elekielellä mummoa ja uskaltauduin laittamaan setelinipun pöydälle. Siinä vaiheessa toivoin vain säästyväni hengissä, vieköön rahat jos tarvitsevat. Mummo otti setelitukon, teki laskutoimituksen kynällä ja paperilla, avasi lippaan ja laski nipun drakman seteleitä pöydälle. Minulla ei ollut mitään hajua mikä liiran ja drakman vaihtokurssi oli,  mutta hällä väliä. Pääasia että sain rahaa ja sain palata ehjin nahoin takaisin satamaan.

Odottelun jälkeen sataman passintarkastus avautui ja pääsimme jonottamaan laivaan. Menin vuorollani pienen luukun eteen ja ojensin passin ja pahvinpalasen virkailijalle. Tämä tutki passiani turvalasin takana kumarassa, nosti sitten päänsä ja katseemme kohtasivat: hän oli samainen "rahanvaihtajapoliisi"!  Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes tullimies löi leiman irtopahviin, laittoi sen passin väliin, iski minulle silmää ja virnisti iloisesti ojentaessaan passin takaisin. Kiitos käynnistä.

Kuvituskuvat: Pixabay.com

Tuperus

Kaksikymmentä vuotta sitten kävimme Rhodoksella. Tuohon aikaan Kreikka ja Turkki olivat vielä virallisesti sotatilassa Kyproksen miehityksen johdosta, mutta rajoja oli hieman raotettu. Niinpä Rhodokselta järjestettiin päiväretkiä Turkin puolelle. Matka taittui reilussa tunnissa katamariinilla ja oli hullun halpa. Tärkeintä oli, että passiin ei ilmestynyt Turkin leimaa. Se olisi aiheuttanut hankaluuksia paluumatkalla Rhodoksen lentokentällä.

Matkaopas ohjeisti meitä ennen Marmarikselle menoa. Kaikkialla piti tinkiä, koska se on maan tapa. Jos myyjä sanoi 100 markkaa, heitä vastatarjous, joka on korkeintaan puolet pyyntihinnasta. Ja sitten neuvottele, kunnes kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Tuumasta toimeen. Tarkoitus oli ostaa tuliaiseksi nahkatakki. Kiersimme basaaria, mutta mieleistä ei meinannut löytyä. Yhdestä liikkeestä lensimme ulos, kun innostuin tinkimään vähän liikaa. Myyjä juoksi perässäni basaarikujalle ja huusi ilmeisesti ainoat kaksi sanaa, jotka hän osasi suomeksi: "Hullu ukko! Hullu ukko!". Samaa tilannetta oli vaikea kuvitella Kuopio Carlsonin miestenvaateosastolle.

Sitten tulimme liikkeeseen, jossa myyjä puhui yllättävän hyvää suomea. Hän esitteli tummaa nahkatakkia, sovitteli sitä minun päälle, kasteli rinnusta ja hankasi näyttääkseen, että väri ei irtoa. Poltti vielä sytkärinliekillä hihoja: "Aito nahka, ei keino". Uskoinhan minä.

Oli tinkimisen aika. Myyjä sanoi takin hinnaksi viisisataa markkaa. Pudistin päätäni: ei tule kauppoja. "Mikä hinta sinä halua?". Kaveri ojensi minulle taskulaskimensa, jossa oli 500,00. Painoin erasea ja laitoin tilalle 100,00. Ojensin laskimen takaisin myyjälle.

Kun myyjä näki hintapyyntöni, hänen silmänsä rävähtivät selälleen ja leuka loksahti auki. Sitten hän katsoi minua pitkään suoraan silmiin ja osoitti otsaansa: "Lukkeeko minula tuosa tuperus?" "Anteeksi?" "Lukkeeko minula tuosa tuperus?" Viimein tajusin, mitä myyjä kysyi: "Ei lue. Ei lue typerystä". Mies kääntyi kokovartalopeiliin päin, nosti vielä varmuudeksi otsatukkaansa ylös niin, että koko otsa näkyi ja totesi rauhallisesti peilikuvalleen: "Niin, ei lue".

Takin hinnaksi tuli loppujen lopuksi 300 markkaa. Molemmat olivat tyytyväisiä. Myyjä kysyi, onko meillä nälkä. Hänen veljellään oli ruokapaikka aivan lähellä. Mikäpäs siinä. Kun syönnin jälkeen ruokapaikan pitäjä kysyi, olemmeko jo ostaneet kultaa ja että hänen siskollaan oli kultasepänliike lähellä, kieltäydyimme kohteliaasti ja irtosimme tämän suvun bisneskartellista paluumatkalle Rhodokselle.