Mä hiihdän

Mikä voi olla pahinta kun retkeilee talvisessa luonnossa? Pakkanen? Lumituisku? Pimeys? Villieläimet? Ei mikään noista. Pahinta on kun joutuu keskusteluun jonkun ventovieraan kanssa.

Kun lähdet luontoon rauhoittumaan ja kuuntelemaan omia ajatuksiasi, niin heti satunnainen retkeilijä tervehtii ja jää juttelemaan säistä ja sääskistä. On se jumalauta kumma että kaupungilla kaikki osaavat pitää turpansa kiinni ja olla tuppisuuna mutta luonnossa, jostain helvetin syystä, patikoijan pitää avautua vastaantulevalle tuntemattomalle in the middle of nowhere. EI KIINNOSTA!

Ymmärrän kyllä, että joskus on vain pakko puhua tuntemattomalle. Jos olet vaeltamassa Pallaksella pallo hukassa niin onhan se täysin idioottimaista olla kysymättä suuntaa joltakulta viisaammalta. Tai skenaario että satut törmäämään tuntemattomien kanssa karhuun itä-suomalaisessa kansallispuistossa.  Sattuisko joku tietämään, miten tästä selvitään hengissä?

Pehmennän purkaustani kuitenkin vähän. Tuttuja on aina mukava tavata paikasta riippumatta ja vaihtaa kuulumisia. Ja joskus se tuntematon höpöttäjäkin saattaa olla ihan mukavaa juttuseuraa. Poikkeukset vahvistavat sääntöä.

Oli perjantai ja vapaapäivä. Loistava ilma, jäiset ladut ja myötätuuli. Makkaran paistoa laavupaikan nuotiolla. Kävi mielessä, että tällaista se sitten eläkeukkona tulee elämä olemaan: kalenterista ei ole niin väliä, kun jokaisen viikonpäivän kohdalla lukee sunnuntai.

Satuin laavulle, jossa oli jo kaksi retkeilijää: mies ja nainen. Mies hakkasi puita ja kantoi niitä nuotiopaikalle. Nainen paistoi makkaraa. Mies ei sanonut mitään, nainen tervehti lyhyesti. Otin makkaran repusta, asetin sen nuotiopaikan ritilälle ja odotellessa nautin auringonpaisteesta ja kauniista järvimaisemasta. Kukaan ei puhunut mitään. Täydellistä! 

Kun nainen viimein oli lähdössä hän huomautti, että minulta taisi pudota tulitikkurasia maahan. Totta. Koko aikana, kun istuimme nuotion ääressä, nainen ei maininnut asiasta mitään. Sanoipa tuon sitten lähtiessä ja perään toivotteli vielä mukavaa päivän jatkoa. Samoin! Kuinka ihana ihminen: hiljainen.

Kun vuoroni oli pakata reppua ja tehdä lähtöä, tuo halkomies rauhoittui viimein ja asettui alas nuotion ääreen kohentelemaan tulta. Vasta silloin tajusin, että hän oli ollut koko ajan puhelimessa. Kun puhelu loppui, loppui myös hiljaisuus. Kaveri äityi tarinoimaan puun pilkkomisen terapeuttisuudesta, kelin upeudesta ja laavupaikan rauhallisuudesta. Vastailin kohteliaasti niitä näitä, pakkasin repun selkääni ja toivottelin puolestani päivän jatkoja. Onneksi miehen puhelinkeskustelu loppui vasta kun olin jo lähdössä. Jäällä suksien päällä sain olla taas rauhassa.

Karvapohjasukset ja pälvikalju

Tulee aina mieleen uusia innovaatioita ihmetellessä, että kuka näitä keksii? En minä ainakaan. Kun ostin murtomaasukset 15 vuotta sitten, karvapohjista ei ollut tietoakaan. Enkä minä miettinyt suksien lipsuessa, että paraniskohan pito jos pohjaan laittaa jotain muuta kuin suksivoidetta. 

"Leikkaanpa suikaleen kokolattiamattoa ja liimaan sen keskelle suksenpohjaa". 

Joo, ei tullut mieleen ei.

Mutta nyt keksin jotain, mitä kukaan ei ole aikaisemmin ajatellut. Idea lähti kaljusta. Omistan pälvikaljun ja päälaen "hakkuuaukea" laajenee vuosi vuodelta. Voisiko karvapohjatekniikkaa käyttää kaljun peittämiseen?

Tiedän kyllä, että peruukit ja tupeet on jo keksitty, mutta niitä pitää asetella paikalleen joka aamu ja uusia aika ajoin. Sitä vastoin suksien pohjassa oleva karvapohja on kiinteästi asennettu, helppohoitoinen ja kestää kovaa kulutusta. Jos samainen karvapohja liimataan kiinni kaljuun, lopputulos on ikuinen. Miten helppoa! Tein tuotekehittelyä ja ensimmäinen prototyyppi liimattiin eilen pikaliimalla päälakeeni. Alla kuvat lopputuloksesta.

Karvapohjasukset

Karvapohjapää

Patenttihakemus on vetämässä ja yhteistyö Peltosen suksitehtaan kanssa vireillä. Hyvästi kalju, hyvästi päivätyöt ja tervetuloa keksijämiljonäärin huoleton elämä!

Hiihdon ja ryyppäämisen yhtäläisyyksiä ja eroja

Mitä yhteistä on hiihtämisellä ja ryyppäämisellä? Suoritin henkilökohtaisen empiirisen tutkimuksen, kun hiihdin 12 kilometriä Kallaveden jääladulla ja vertasin kokemusta kunnon ryyppyiltaan. Yllättäen yhtäläisyyksiä löytyi todella paljon! Let me explain (antakaa mun selittää).

Ladulla aloittaminen on hidasta ja vasta n. puolen tunnin jälkeen lihakset lämpenevät ja hiihto alkaa sujua. Sama pätee ryypätessä: puoli tuntia korkkauksesta huppu alkaa heilua rivakasti ja puhe soljua kuin seurapiiriketulla. Myös hiihtäessä saa niin euforisen olon, että voisi haastaa kisaan vaikka itse Iivo Niskasen. Meno on hauskaa ja rentoa kun juttu ja suksi luistaa.

Koronatilanne on laittanut Kuopion satamassa olevan hotellilaivan toiminnan jäihin. Eh-heh, nimittäin (lue Speden äänellä)

Puolimatkassa iskee yleensä väsymys ja mieleen hiipii katumus. Mikä h**vetin idea oli lähteä hiihtämään näin pitkää matkaa? Kuka s**tana juotti minut taas näin humalaan? Tässä vaiheessa katu- ja laturaivo astuvat kuvaan. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että kohdatessaan toisen Homo Sapiensin Puijon hiihtoladulla tai nakkikioskin jonossa äreä karpaasi lyö ja/tai saa turpaansa. Tilanteesta selviää pitämällä breikin, ottamalla huikan vettä ja syömällä suolaista. Notkahdus ohitetaan ja taas voi lykkiä latua tai kuroa viinaa samalla pieteetillä kuin ennen taukoa.

Auringon nousu vai lasku? Riippuu mielentilasta.

On olemassa kahdenlaisia hiihtäjiä ja ryyppääjiä: niitä jotka jättävät illan/matkan kesken, kun alkaa väsyttämään ja painuvat kotiin ja niitä, jotka ovat päättäneet että nyt mennään maaliin/pilkkuun asti, eivätkä luovuta vaikka maitohapot iskevät lihaksiin ja vatsahapot nousevat suuhun.

Vaimo on heittänyt hiihtäjän autolla ladulle, nappaa pyynnöstä kuvan sivuikkunan läpi ja ajaa sitten takaisin kotiin rentoutumaan ja juomaan aamukahvia sillä välin, kun miesparka (omasta tahdostaan) suksii kahdenkymmenen asteen pakkasessa Kallaveden jäällä toivoen olevansa jo takaisin kodin lämmössä.

Ero ryyppäämisen ja hiihtämisen välillä paljastuu vasta nukutun yön jälkeen. Ryypäämisen jäljiltä ruumis on levännyt ja pää kipeä, hiihdossa päin vastoin. Molemmat voivat siis aiheuttaa kipua, mutta hiihdossa se on fyysistä kun taas krapula-aamuna kipu on psyykkistä. Muuta ero en näiden harrastusten välillä sitten löytänytkään.

(Kuopion Poikkitieteellisen Tiedekunnan väitöskirja maaliskuu 2021. Vastaväittäjä: ei uskaltanut saapua paikalle).

Lahden Salpausselän kisat 2020: Oletteko te veljeksiä?

Viikko sitten olimme pojan kanssa Lahdessa. Kyseessä oli tällä kertaa meille jo perinteeksi muodostuneet toiset perättäiset Salpausselän kisat. Edellisen vuoden kokemus oli sen verran positiivinen, että päätimme tsekata uudestaan, miten suomalaisten suksi luistaa. Ja luistihan se aivan loistavasti.

Kisajuna Salpausselän juna-asemalla, Lahti MM 1958. Kuvaaja Halme Erkki. Kuva: Finna.fi

Menomatkalla Kuopiosta Lahteen pelasimme junan ravintolavaunussa korttia. Pöydässä istui myös kaksi hilpeästi korkin päälle astunutta jannua joista toinen uteli meiltä:

"Oletteko te veljeksiä?" 

Otin kysymyksen kohteliaisuutena, onhan meillä Miksun kanssa kuitenkin kolmekymmentä vuotta ikäeroa. Miksulle tuo oli varmaan vähemmän mairittelevaa, eli sama tiedustelu sisälsi sekä kohteliaisuuden että loukkauksen. Vitsi vitsinä. Onneksi eivät sentään kysyneet kuten 1,5 vuotta sitten Rovaniemellä, että olemmeko parisuhteessa!

"Oletteko te veljeksiä?"

Perjantaina kisoihin oli vapaa pääsy ja ehdimme parahiksi katsomaan mäkihyppykisan toista kierrosta. Kisoista puuttui jännitys, sillä yksikään suomalainen hyppääjä ei selvinnyt jatkoon. Meikäläisten huono menestys näkyi myös yleisömäärässä ja tunnelmassa. Eniten meteliä pitivät japanilaiset ja puolalaiset kisaturistit. Saksalaiset ja itävaltalaiset tulivat hyvänä kakkosena.

Mäkimontun katsomossa oli tilaa, vaikka perjantaina oli kisoihin vapaa pääsy.

Kisamonttu oli lumetettu ja seitsemän asteen pakkasessa ilta tuntui jopa talviselle lumettoman ja lämpimän talven keskellä.

Mutta mistä saadaan uusia suomalaisen mäkihyppyperinteen jatkajia? Missä piilottelevat tulevaisuuden Nykäset, Ahoset ja Niemiset? Mäkihyppymenestyksen vuodet ovat nyt historiaa ja se saa olon surulliseksi. Jotenkin tuntuu, että viime vuonna Salpausselän kisoissa vietetty Matti Nykäsen muistojuhla oli samalla suomalaisen mäkihypyn hautajaiset. Ainakin toistaiseksi.

Jouko Törmänen: Olympiakultaa Lake Placidista 1980.

Matti Nykänen: Olympiakultaa Sarajevo 1984, kolme olympiakultaa Calgary 1988, MM-kultaa Oslo 1982, MM-kultaa Engelberg 1984, MM-kultaa Seefeld 1985, MM-kultaa Oberstdorf 1987, MM-kultaa Lahti 1989

Toni Nieminen: Kaksi Olympiakultaa Albertville 1992

Jani Soininen: Olympiakultaa Nagano 1998, MM-kultaa Thunder Bay 1995, MM-kultaa Trondheim 1997

Janne Ahonen: MM-kultaa Thunder Bay 1995, kaksi MM-kultaa Trondheim 1997, MM-kultaa Val di Fiemme 2003, MM-kultaa Oberstdorf 2005

Lauantai lähti käyntiin Kahvila Asemapäällikön aamiaisbuffetilla. Upea paikka. Hotellitason aamiainen kustantaa 9.50 €. Vahva suositus!

Kahvila Asemapäällikkö. Kahvilan kotisivut tässä linkissä.

Tällä aamupalalla pärjäsi pitkälle iltapäivään.

Lauantain kisat alkoivat suomalaismenestyksellä, kun Krista Pärmäkoski otti naisten kymmenen kilometrin hiihdossa pronssia. Miesten viidentoista kilometrin kisassa saatiin sitten makeaa mahan täydeltä. Matkan ennakkosuosikki, Venäjän Alexander Bolshunov, hyytyi viimeisillä kilometreillä ja Iivo Niskanen vei voiton hurraavan kotikatsomon edessä. Upea tunnelma!

Pärmäkoski kolmas!

 

Iivo mestarina maaliin! Kuva: Ylen televisiolähetys

Kisahalli oli kutistunut viime vuodesta. Screenit loistivat poissaolollaan ja tilalla oli pari kuudenkymmenenviiden tuuman telkkaria. Istahdimme toisen töllöttimen ääreen särpimään olutta ja katsomaan yhdistetyn parisprinttiä, kun kuvaruutuun tuli ilmoitus "tv sammuu automaattisesti viiden minuutin kuluttua". Ja niinhän se sitten sammui juuri pahimmoilleen kesken kisan. Järkkäreitä ei näkynyt, mutta onneksi eräs isäntä hoksasi vieruspöydältä kaukosäätimen ja napsautti lähetyksen uudestaan päälle. Samassa pöydässä istunut nainen tiesi kertoa, että telkkarit myydään kisojen jälkeen pois pilkkahintaan paikallisessa Powerissa.

Tämä houkutus jätettiin tällä kertaa väliin.

Kisahallin vaatimaton "screeni": 65 tuuman tv. Piti istua pöydän vieressä että näki kisalähetyksen.

Illan joukkuemäen kilpailua katsoimme suomalais-itävaltalaisella miehityksellä, eli me kaksi vahvistettuna Miksun itävaltalaisella ystävällä. Meillä Miksun kanssa riitti riemun aiheeksi se, että suomen joukkue päihitti ensimmäisellä kierroksella Venäjän kuten vuosi sitten ja pääsimme viimeisenä joukkueena toiselle kierrokselle. Loppusijoituksissa Suomi oli kahdeksas.

Olimme välillä joukkuekisan johdossa. Tosin vain siinä vaiheessa, kun muut joukkueet olivat hypänneet yhden hypyn vähemmän.

Itävallan joukkue jäi kisan kolmanneksi ja voiton vei Saksa. Tämä kiukutti hieman Miksun itävaltalaista ystävää. Kun Miksu kysyi Elisabethilta, mikä hänellä on saksaa vastaan, tämä heitti vastakysymyksenä, että mitä meillä sitten on Venäjää vastaan. Vastasin kaikkien puolesta:
- Big nasty neighbours.

Hyppykierrosten välissä pidettiin hiihdon hall of fame -tilaisuus, jossa legendojen joukkoon nostettiin mm. Marjo Matikainen ja Samppa Lajunen. Molemmat lopettivat aikoinaan aktiiviuran suhteellisen nuorina ja uransa huipulla.

Kisapäivä päättyi perinteiseen ilotulitukseen.

 

Salpausselän kisojen virallinen peffanalunen.

Pienenä vinkkinä: jos olet menossa kisoihin, varaudu että stadionin muovipenkeissä paleltuu takapuoli ja sukuelimet. Etsin kisa-alueelta myytäviä peffanalusia ja törmäsin ensimmäisenä kojuun, jossa myytiin käytettyjä istumasuojia hintaa 5 € kappale. Aikani etsittyä löysin viimein virallisen kisapeffanalusen, hinta 5 €. No ok, sama hinta ja sama efekti, mutta onhan tuo kuitenkin aito salpausselän pefletti, jossa on legendaarinen vuoden 1978 hiihdon MM-kisojen logo. Kotona kehystän sen ja laitan seinälle. Paitsi että en laita, kun vaimo kuulee suunnitelmistani ja käyttää veto-oikeuttaan.

Meidän kisapäivät olivat lumettomia, mutta sunnuntain lähtöpäivänä pyrytti oikein kunnolla. Luin juna-aseman kahvilassa Etelä-Suomen Sanomien kolumnia "Mitä tehdä hiihtostadionilla ilman lunta". Lahden urheilukeskuksen kustannukset ovat 3,8 miljoonaa euroa vuodessa. Talvet ovat lyhentyneet ja kisojen katsojamäärät laskeneet, mikä luo tumman varjon koko tapahtuman ylle. Lahdesta tuli aikoinaan kaupunki vuonna 1905 ja Salpausselän kisoja on järjestetty vuodesta 1923 alkaen. Hieno ja pitkä perinne, jonka soisi jatkuvan myös tulevaisuudessa.