Kuopiorock 31.07.2015: Balls to the Wall

Puhutaanpa ensin säästä. Ei nimittäin säät ole suosineet tänä kesänä. Ei ole ilimoja pidellyt. Perjantaina asia oli ajankohtaisempi kuin koskaan, sillä edessä oli pitkä päivä Kuopiorockissa avoimen taivaan alla. Säiden armoilla.

Alkuviikosta foreca kertoi, että sadetta piisaa koko viikolle. Hienoa… Keskiviikkona foreca kertoi, että perjantaina on poutaa. Hienoa! Torstaiaamuna foreca muutti mieltään ja kertoi, että perjantaina sataa. Kävimme marketeilla ostamassa kumisaappaat ja sadeviitat. Torstai-iltana foreca kertoi, että perjantaipäivä on pilvipoutainen mutta klo 18 jälkeen alkaa sadekuurot. Perjantaina ennen lähtöä katsastimme vielä viime hetken ennusteet. Foreca kertoi, että koko päivän sataa klo 18 saakka ja sen jälkeen on pilvipouta. Kahden aikaan ei kuitenkaan satanut, joten teimme kompromissin: jätimme kumisaappaat kotiin ja pakkasimme sadeviitat reppuun. Näillä mennään.

Kun Happoradio aloitti settinsä Olette kauniita -inrolla klo 14.30, aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Eihän tämä näin pitänyt mennä! Keikka oli aurinkoinen, sää oli aurinkoinen eikä aurinkorasvaa tullut tietenkään mukaan. Aurinko meni pilveen puolen tunnin jälkeen, joten palovammoilta vältyttiin. Aki Tykki orkestereineen oli hyvässä vedossa ja solisti totesi, että viimeksi he ovat esiintyneet Kuopiorockissa kymmenen vuotta sitten. Järjestävä seura voi ryhdistäytyä tässä asiassa, Aki piikitteli. Paras yhteislaulu virisi balladista Puhu äänellä jonka kuulen. Aki ojensi mikkitelineen yleisöön päin ja antoi meidän hoitaa ensimmäisen säkeistön. Encorena esitettiin Pois Kalliosta ja Cha Quevara. Ensiksi mainittu oli kuulemma setin biiseistä ainoa, jonka Happoradio soitti myös kymmenen vuotta sitten. Ainoa pieni harmin aihe oli, että keikalla ei kuultu Itä-Suomessa tuulee.

Aki Tykki

Happoradio

Kaija K

Kaija Koon aikana taivas toimi sitten forecan ohjeiden mukaan ja ripotteli pienen sadekuuron. Minä piilouduin välittömästi sadeviitan suojaan, mutta vaimo nosti vain hupparin hupun päähänsä ja totesi, että ei tämä vielä kastele. Eikä muuten kastellutkaan. Juuri ennen Neljää Ruusua sade lakkasi, joten se siitä forecan ennusteesta. Etanaan ja sammakkomieheenkin voi luottaa enemmän.

Neljä Ruusua

Neljä ruusua aloitti Esiripulla ja jatkoi sitten uuden levyn materiaalilla. Keikalla kuultiin mm. Valopilkku, Paikallinen Paavi, Sininen Sunnuntai, Ajelen ja klassikoista Juppihippipunkkari, Poplaulajan vapaapäivä ja Sun täytyy mennä. Ilkka piti yhden pitkän välispiikin jossa välitti terveisiä Särkiniemen huoltoasemalta, jossa he olivat heittäneet ilmaiskeikan pari tuntia aikaisemmin. Encorena bändi soitti Rakkauden erämaan ja Hunningolla. Kertakaikkisen loistava ja hyväntuulinen setti, jota Ilkka Alanko liidasi tutuilla rockkukon elkeillä. Ainoa pieni harmin aihe oli, että keikalla ei kuultu Valuvaa taivasta. Tuntiin on mahdoton saada mahtumaan kaikkia hittejä.

Lade Laakkonen ja Ilkka Alanko

Rummuissa Kämy Kämäräinen

Von Hertzen Brothers on ollut minulle tuntematon tapaus. Ne muutamat biisit, jotka olen kuullut, ovat vaikuttaneet hieman liian progelle (lue: monimutkaisille) meikäläisen yksinkertaiseen makuun. Mutta jälleen kerran live oli live ja bändi kuulosti pirun hyvälle paikan päällä. Biiseistä ainoa tutun kuuloinen oli Flowers and Rust, jossa on älyttömän koukuttava kertosäe. Troublen synkkä riffi upposi myös heti ensi kuulemalla. Taidan pikkuhiljaa muuttaa mielipidettäni ja alkaa kuunnella bändiä myös jatkossa. Ainakin livenä.

Von Herzen Brothers

Kari Aalto

Koska Pertti Kurikan Nimipäivät ja Apulanta esiintyivät osittain samaan aikaan, suunnistimme ensin puistolavalle bongaamaan PKN ja vartin jälkeen siirryimme stadionlavalle Apulannan aloitukseen. Tuossa varttitunnissa PKN ehti heittää kymmenkunta tiukkaa punkvääntöä ja paikalla oli suuri joukko bändin faneja. Solisti Kari Aalto oli liikkeellä hyvällä huumorilla ja haistatteli valtiovallalle, holhoukselle, yleisölle ja ylipäätään kaikella fuck you:t virne suupielessä. Ja kansa tykkäsi, minä mukaan luettuna.

Pertti Kurikan Nimipäivät

Apulanta

Sipe Santapukki, videotaulun välityksellä

Apulanta oli sitten mittakaavassa ”hieman” isompi show Pertti Kurikkaan verrattuna. Wirtasen Toni uhkui testosteronia ja Sipe Santapukki heitti välispiikeissä sarkastisia kommentteja siitä, miten hän ei nähnyt rumpusetin takaa muuta kuin kaunista järvimaisemaa. Rummut oli laitettu osittain lavan sivuseinä taakse siten, että Sipe näkyi vain vilaukselta. Keikka oli yhtä hittiputkea Mitä kuuluu, Anna mulle piiskaa, Viivakoodit, Koneeseen kadonnut, Zombeja! jne. Mukana oli myös Vain elämää –sarjasta tuttu Wirtasen versio Paula Koivuniemen Sata kesää tuhat yötä –kappaleesta. Toimii kuin goottien lavatansseissa. Ainoa pieni harmin aihe oli, että keikalla ei kuultu Jumalaa.

Santa Cruz

Klo 22.30 olikin edessä dilemma. Täsmälleen samaan aikaan rantalavalla esiintyvän Jenni Vartiaisen kanssa oli puistolavan Santa Cruz. Jake sai minut suostuteltua jälkimmäiseen joten teimme jaon: miehet Santa Cruziin, naiset Jenni Vartiaisen keikalla. En etukäteen tiennyt bändistä muuta kuin nimen ja että tiedossa on kasarihenkistä tukkaheviä. Ja sitähän se. Stadilaiset olivat yllättävän kovassa vedossa ja veivät tällaisen vanhan pierun aikamatkalle takaisin nuoruuden maisemiin jolloin heavy oli ykkösgenre, Eddie Van Halen ja muut kitarajumalat hallitsivat maailmaa ja miehet meikkasivat enemmän kuin naiset. Erittäin siistiä ja korvin kuullen taitavaa musisointia. Samaa kategoriaa kuin kuopiolainen Reckless Love mutta hieman tummemmalla pohjasävyllä. Tämä(kään) tuttavuus ei jää viimeiseksi, sen verran jykevästi kaverit tykittivät annetun tunnin. Lauantaina Santa Cruzilla oli tiedossa keikka Pietarsaaressa Scorpionsin lämppärinä.

Illan pääesiintyjä oli saksalainen Accept. Sarjassamme bändejä, joita en ole kuunnellut 80-luvun jälkeen. Bändin solistina toimii nykyään amerikkalainen Mark Tornillo, joka on hypännyt aika suuriin saappaisiin. Vähän jänskätti, kuinka äijän käy.

Mark Tornillo

Ennen keikkaa kuuntelin youtubesta pari uudempaa biisiä, etten olisi niin kuutamolla keikan aikana. Niinpä tunnistin avausbiisin Stampede, joka on ihan mukiinmenevää kaahausta. Mutta vanhassa vara parempi. Kun 1983 Balls to the Wall –albumin London Leatherboys tärähti käyntiin, väkijoukon mylvintä yltyi kovemmaksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Sama toistui kappaleiden Losers and Winners, Midnight Mover ja Fast as a Sharkin aikana. Meikäläiselle Restless and Wild oli yksi puolentoistatunnin kliimakseista. Biisin kitarariffi on vain sellainen, että vanhankin sydän nousee kananlihalle. Encorena kuultiin loistava Metal Heart, uudempi Teutonic Terror ja itseoikeutettuna loppuna Balls to the Wall, jonka kertosäkeellä Accept vaivutti yleisön metalliseen transsiin. Erittäin upea päätös hyvälle keikalle. Ainoa pieni harmin aihe oli, että Acceptista puuttuu alkuperäinen solisti Udo.

Accept

Nyt on tullut koettua kaksi rokkia saksalaisella pääesiintyjällä (Scorpions 2014 ja Accept 2015), niin ”ei kahta ilman kolmannetta”. Kaino pyyntö järjestäjille: Miten olisi ensivuonna Rammstein?

Neljä Ruusua Kuopion Puikkarissa 13.03.2015

Deja vu. Olen kokenut tämän ennenkin. Hetkinen, melkein tarkalleen vuosi sitten. Neljä Ruusua oli Puikkarissa viimeksi 15.3.2014, eli samassa paikassa 363 päivää sitten. Nyt oli vuorossa uuden Euforia –levyn julkkarikiertue.

Keikka lähti käyntiin Euforian viimeisellä biisillä Rakkauden erämaa. Aivan tolkuttoman hieno biisi ja paras mahdollinen avaus.

Setin alkuosa mentiin uuden levyn tahdeissa. Entuudestaan tuttu oli ainoastaan Sininen Sunnuntai. Hyvin potki muutkin Euforian kappaleet ja aiheuttivat toisen deja vu –tunteen. Bändi on palannut vahvasti 90-luvun konepopin juurille, mikä sopii meikäläiselle kuin nenä päähän. Neljä Ruusua on aina ollut sekoitus poppia ja rockia ja toimii parhaimmillaan eräänlaisena Suomen Depeche Modena. Ei ehkä niin monisävyinen mutta kuitenkin takuuvarman tasainen hittikone.

Kun alkulämpimät oli hypitty, tunnelma muuttui vakavammaksi. Veri veti yleisön perimmäisen asian äärelle enkä voi mitään, että aina tämän kappaleet herkistää. Silmäkulma kosteana lauloin yleisön mukana:

Sun hahmosi häilyy mun unissani
Sun kasvosi säilyy mun kuvissani
Sä annoit kaiken mitä janosin
Vannoit aamenen mut joit rakkauden

Hiljaa lasken seppeleen nukkuvan isäni arkun luo
En turhaan pelkää kuolemaa minutkin myöhemmin luoksesi tuo

Ilkka Alangolla on ilmiömäinen kyky vaihtaa tunnelmasta toiseen. Kun synkkä hautajaislaulu päättyi, verenpunaiset valot muuttuivat kirkkaisiin sävyihin, artisti laittoi aurinkolasit silmilleen ja piiskasi kansan hyppimään Poplaulajan vapaapäivä –tanssibiitin tahdissa. Maestro muutti maiseman hautajaisista riehakkaaseen kansanjuhlaan.

Keikan loppupuoli vedettiin tuttuja latuja. Kohokohtia mm. hitit Valuva taivas, Sun täytyy mennä, Elän vain kerran, Tie ajatuksiin ja Nuori ikäisekseen. ”Viimeisenä” soi Juppihippipunkkari. Hetki vedettiin happea, hakattiin käsiä ja odotettiin, kunnes Ruusut palasivat heittämään encoren. Yllättävää encoressa oli se, että neljästä biisistä kaksi oli uudelta levyltä. Kappalejärjestys oli seuraava: Esirippu, Valopilkku, Missä Vaan, Hunningolla. 

Joskus ennalta arvattavuus voi olla tylsää, mutta tämä ei päde Neljän Ruusun kohdalla. Bändi polkee omaa latuaan ja pistää bileet pystyyn ilta toisensa jälkeen. 

Puikkarin yleisö oli valtaosin 30+ ikäluokkaa ja kuopiolaisten lisäksi faneja taisi olla ainakin Lieksasta. Pari kaveria huuteli melkein joka biisin väliin: Soittakaa Juovuksissa Lieksassa!

Neljä Ruusua Kuopion Puikkarissa 15.03.2014

Olihan tätä odotettu. Neljä Ruusua on mennyt vähän ohi viime vuosina, joten nyt oli päivityksen paikka. Bändi tuli kotikonnulle heittämään keikan, josta ei tunnetta puuttunut.

Sen verran minun ja Neljän Ruusun historiasta, että meikäläiselle bändi kolahti ensimmäisen kerran 1990. Tuolloin ilmestyi CD Hyvää yötä Bangkok, joka on edelleen loistava levy. Levy oli jonkinlainen murrosvaihe vanhan ja nykyisen Neljän ruusun välillä. Se sisältää vanhaa, energistä, jopa poikamaista Ruusua sekä pari biisiä, jotka antoivat viitteitä tulevasta, konepopimmasta tyylistä.

1992 ilmestynyt Haloo räjäytti pankin. Kuuntelin sen pitkästä aikaa ennen illan keikkaa ja totesin, että toimii edelleen. Vuoden 1993 Pop-uskonto oli vielä takuuvarmaa Neljää Ruusua, mutta sitten koitti kansainvälinen kausi. Englanninkieliset levytykset eivät meikäläiselle napanneet ollenkaan ja muistan hyvin sen pettymyksen minkä koin edellisellä, itse asiassa ainoalla Neljän Ruusun keikalla jossa olen ollut. Bändi heitti 90-luvulla (en muista vuotta) keikan Kuopion Wanhassa Satamassa ja aloitti sen englanniksi. Kun keikkaa oli kulunut puoli tuntia, marssin vihaisena ulos. En ehtinyt taivaltaa kuin muutama sata metriä, kun sisältä kajahti Sun täytyy mennä –biisin aloitusmelodia. Ja sitten pikamarssia takaisin ja nauttimaan loppukeikasta. 

90-luvun jälkeen olen kuunnellut bändiä hyvin satunnaisesti. CD:t löytyvät kyllä hyllystä, mutta harvoin ne eksyvät levylautaselle. Yritin ostaa uusinta, 2012 julkaistua Katkera kuu –lättyä tässä viikolla mutta Kuopiosta sitä ei löytynyt. Tilaan sen siis netistä.

Itse keikka oli hyvä. Bändi oli mukavalla huumorilla messissä ja Ilkka kukkoili ja otti yleisön haltuun. Yhteislaulut onnistuivat paremmin vanhoilla biiseillä. Yleisön ikäjakaumasta päätellen suurin osa oli meitä 90-luvun faneja, jotka odottivat tietenkin tuon vuosikymmenen hittibiisejä. Ja tulihan niitä ihan kiitettävästi. Tie ajatuksiin, Juppihippipunkkari, Poplaulajan vapaapäivä jne. Yllättävä veto oli 2011, joka jyräsi kuin kone ja pisti porukan hyppimään. Veri on itselleni tärkeä ja koskettava biisi. Niin koskettava, että kappale piti kuunnella pala kurkussa paikallaan seisten. Uusista biiseistä Seitsemän päivää selvinpäin toimii hyvänä bailulauluna. 

Encoren aloitti klassikko Luotsivene. Yön yksinäinen rokkasi kuin hirvi ja lopuksi Popmuseo jolkutteli yleisön yhteislaulun kera onnelliseen loppuun. Yhtä hengellistä kokemusta Neljä Ruusua ei tarjonnut kuten isoveli Ismo Alangon eri projektit, mutta viihdyttävää viihdettä kyllä. Hikisen hieno kokemus, näitä lisää.

Sun täytyy mennä

Kasvamme vallan alla. Toiset saa missä vaan tänä keväänä. Retkut seitsemän päivää selvin päin, maalaiset. Suuriksi syntyneet kansankynttilät, rakkauden varkaat. Pelimies Welin, juppihippipunkkari, tyhjä pää, teinidepressio. James, muovinen paskaläjä, nuori ikäisekseen, ihmeellinen ihminen. Meistä jokainen voittajatyyppiä. Neidot odottaa yöelämää, Tiina tanssii taas. Onnela afrodisiaa. Hyvät ajat, huonot tavat. Hei!  

Paras poplaulajan vapaapäivä. Viikatemies diilaa, elämä on ihanaa. Olen niin pop, luotan itseeni. Jos tahdot niin, elän vain kerran hunningolla juovuksissa Lieksassa. Toinen nainen, olet seksikkäämpi, kuin mitä luulet. Ote muodin maailmasta. Sua rakastan tähtisilmä. Beibi, sä oot mun. Tyttöni itkupilli. Vastaa! Tallinnan aallot, katkera kuu, nuoli ja sydän, valot sammuu, hyvää yötä.

Missä sä oot Sisko, kelaan. En voi peace & love. Tahdon tuttua ja turvallista. Luen, viisastun salaa. Vaivaistalot, kurjuuden kartano, piikkilankaa, valuva taivas, kauppakeskuskuolema.

Pyhäinmiestenpäivä öisellä rannalla. Elämä väsyttää ennen kuolemaa. Vihaan väkivaltaa murhaaja. Kuka näkee matkalla pelkkiä ystäviä. Näkisitpä unikuvia, kun kaipaus iskee. Sun täytyy mennä, idänprinsessa. Matka on syvä. Tie ajatuksiin, sukellus, muisto, varjo, veri.  Meidät viedään pois. Soudat – huopaat sitä lähemmäs luotsivene. Musta joki, yöjärvi. Apostoli musta pilvi, sulje oveni aamen   

(tähän tekstiin on käytetty vain Neljän Ruusun biisien nimiä)