Karvapohjasukset ja pälvikalju

Tulee aina mieleen uusia innovaatioita ihmetellessä, että kuka näitä keksii? En minä ainakaan. Kun ostin murtomaasukset 15 vuotta sitten, karvapohjista ei ollut tietoakaan. Enkä minä miettinyt suksien lipsuessa, että paraniskohan pito jos pohjaan laittaa jotain muuta kuin suksivoidetta. 

"Leikkaanpa suikaleen kokolattiamattoa ja liimaan sen keskelle suksenpohjaa". 

Joo, ei tullut mieleen ei.

Mutta nyt keksin jotain, mitä kukaan ei ole aikaisemmin ajatellut. Idea lähti kaljusta. Omistan pälvikaljun ja päälaen "hakkuuaukea" laajenee vuosi vuodelta. Voisiko karvapohjatekniikkaa käyttää kaljun peittämiseen?

Tiedän kyllä, että peruukit ja tupeet on jo keksitty, mutta niitä pitää asetella paikalleen joka aamu ja uusia aika ajoin. Sitä vastoin suksien pohjassa oleva karvapohja on kiinteästi asennettu, helppohoitoinen ja kestää kovaa kulutusta. Jos samainen karvapohja liimataan kiinni kaljuun, lopputulos on ikuinen. Miten helppoa! Tein tuotekehittelyä ja ensimmäinen prototyyppi liimattiin eilen pikaliimalla päälakeeni. Alla kuvat lopputuloksesta.

Karvapohjasukset

Karvapohjapää

Patenttihakemus on vetämässä ja yhteistyö Peltosen suksitehtaan kanssa vireillä. Hyvästi kalju, hyvästi päivätyöt ja tervetuloa keksijämiljonäärin huoleton elämä!

Teams on saatanasta

Joko saa sanoa, että tämä firmojen uusin viestintäjärjestelmä Microsoft Teams on aika perseestä? Ai eikö? No en sitten sano. Sanon nyt kuitenkin sen, että Teams-palaverin kuvaruudun tuijottamisesta pitäisi maksaa tuplapalkka, likaisen työn lisä ja kipukorvaus. Onneksi webbikameraa ei ole pakko pitää päällä, joten voin istua kotona rennosti kalsareissa ja raaputella erinäisiä paikkoja palaverin lomassa. Siihen ne positiiviset asiat sitten jäävätkin. Etäpalaverissa vastavuoroisuus tahtoo tökkiä samaan tahtiin tietoliikenneongelmien kanssa ja kuvaruudun luoma ramppikuume mykistää ujoimmat.

Ja kuka keksi, että kaikki firman ohjeet pitää tuupata sinne Teamsiin? Reippaasti käsi pystyyn, etten tempaise syytöntä turpaan. Teams on kuin yksi helvetin iso viljasiilo verrattuna vanhaan kunnon sähköpostiin. Aikoinaan lomalta palatessa kiroiltiin, kun sähköpostissa odotti 2.000.000 lukematonta viestiä. Kahlaamalla meilit läpi sai kuitenkin perattua juuri omaa duunia koskevat uusimmat ohjeet ja tallennettua ne kansioihin.

Nyt tuo sama tapahtuu niin, että Teamsin kymmenen miljoonan megalitran viljasiiloon kaadetaan ämpäreittäin tiedonjyväsiä. Kun palaat lomalta ja kysyt mitä uutta, vastaus kuuluu "kato Teamsista". Mitä hittoa? Siellähän on koko firman viestintä vailla loogista järjestystä! Jos etsit Teamsista jotain hakusanalla, saat vastaukseksi loputtomia ketjuja keskusteluista, jotka eivät edes koske koko asiaa. Sitten käy niin, että teet töitä vanhaan malliin kunnes joku huomauttaa, että tuohon tuli muutos sun loman aikana. "Siitä tiedotettiin Teamsissa". Aivan helvetin "kätevää" ja "näppärää", eli todella raivostuttavaa.

Jopa helpotti! Ei tämä niin vakavaa ole. Aina silloin tällöin kannattaa käydä parvekkeella huutamassa tuskaansa niin, että otsasta poksahtaa suoni ja hetkellinen sulkijalihaksen kontrollin pettäminen lurauttaa lusikallisen kakkaa housuun. Sitä samaa, joka muuten purkautuisi ulos korvista. Etätyöt ja etäpalaverit ovat uusi normi, näillä mennään. Teams on tullut jäädäkseen, kunnes joku bittiniilo keksii vielä jäätävämmän järjestelmän, joka on kehitelty jonkun ulkoavaruudessa asuvan korkeamman älyn tarpeita silmälläpitäen. So it goes, sano Kurt Vonnegut vainaa.

Välillä sitä vain huomaa tulleensa vanhaksi. Aivan sama tekeekö etätyötä, lähityötä, ylityötä, pätkätyötä, yötyötä, päivätyötä tai pakkotyötä. Kaikki on loppujen lopuksi vain työtä, eikä se siitä somemmaksi muutu. Onneksi nyt alkaa viikon loma ja voin tunkea Teamsin syvälle sinne minne aurinko ei paista. Oi eläkepäivät, miks ootte vielä niin kaukana?

PS: Tiedättekö miksi Teams kirjoitetaan isolla? Koska jumalan nimeä ei aloiteta pienellä kirjaimella. Terveisin mielensäpahoittaja.

Hyvää lomaa minulle!

Kuvat: Pixabay

Joulukalenteri 21. luukku: Hannibalin norsut ja joulupukin porot

Katsoin Yle Areenasta mielenkiintoisen dokumentin nimeltä Hannibalin Alppien ylitys. Vuonna 218 ennen ajanlaskun alkua karthagolainen sotapäälikkö Hannibal teki uskaliaan sotaretken Rooman valtakuntaa vastaan. Hän vei armeijan, joka käsitti 40.000 jalkamiestä, 9.000 ratsumiestä, 15.000 hevosta ja 37 sotanorsua, Italian Alppien yli iskien pohjoisesta vihollista vastaan. Myyttisestä sotaretkestä on aikalaiskirjoituksia, mutta konkreettiset todisteet puuttuvat. Nyt tutkijat seurasivat Hannibalin jalanjälkiä ja selvittivät, miten koko retki oli mahdollista toteuttaa.

Zaman taistelu. Kaiverrus, Cornelis Cort, 1567

Eniten historioitsijoita on epäilyttänyt norsujen osuus. Isojen eläinten kuljettaminen korkeiden vuorten yli ja ahtaiden solien läpi vaikutti utopistiselle. Kävi kuitenkin ilmi, että norsut pärjäävät vuoristopoluilla paremmin kuin hevoset. Norsut ovat tottuneet elämään ylänköalueilla vaikeassa maastossa ja ohuessa ilmanalassa. Mielenkiintoista.

Kuva: Pixabay

Norsuista juontui mieleeni joulupukin porot. Tutkijat ovat selvittäneet lentävien porojen arvoitusta ja tähänkin saatiin vastaus. Tieteen Kuvalehti julkaisi artikkelin, jossa porojen lentonopeus ratkaistiin matemaattisesti. Laskelmassa arvioitiin, että maailmassa on noin 378 miljoonaa kristittyä lasta. Kun määrä jaettiin keskimääräisellä lapsimäärällä 3,5 per perhe, tulokseksi tulee 108 miljoonaa kotia. Eli joulupukki vierailee aattona noin tuhannessa kodissa per sekunti.

Kuva: Pixabay

Tästä yhtälöstä selvisi, että porojen lentonopeus on vähintään 1040 kilometriä/ sekunti, eli joulupukin reki lentää 3000 kertaisella äänennopeudella. Mahdotonta? Jos uskoo joulun taikaan, niin onhan tuo teoriassa mahdollista.

Ja tapahtuu sitä maailmassa ihmeellisempiäkin asioita. Esimerkiksi se, että Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 2016 ja Vladimir Putin oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2014.

Kuva: Pixabay

Pudotin luurin hankeen

Se vain tapahtui. Olin nousemassa ulos autosta, kun kännykkä lipesi kädestäni ja upposi höttöiseen lumihankeen. Vaikka poimin puhelimen ripeästi ylös, vahinko ehti jo tapahtua. Kuivasin luurin kotona ja vartin ajan näytti, että kaikki oli kunnossa. Sitten näyttö pimeni, eikä herännyt enää henkiin. Sen pituinen se.

Olo oli kummallinen. Olin ilman puhelinta, ilman napanuoraa  muuhun maailmaan. Kukaan ei saa minuun yhteyttä, enkä minä voi soittaa minnekään. Miten minä nyt selviän? Onko minua olemassa?

Olen kännykkäaddikti, kuten kaikki nykyajan ihmiset. Soittaminenhan on sivuseikka. Pitää olla Facebook, Twitter, Instagram ja sähköposti koko ajan sormen alla. Pitää nähdä kavereiden päivitykset, kertomukset ja kuvat. Pitää tykätä, peukuttaa, laitaa emoijiita ja hymiöitä. Pitää olla 24/7 tavoitettavissa ja online maailmassa. Pitää…

Mutta entäs jos ei pidäkkään? Kaatuuko elämä siihen? Onko pakko viettää suurin osa valveillaoloajasta nenä kiinni luurissa, vaikkei siellä olisi mitään älyllistä seurattavaa? Voiko elää ilman? Ehkä tuo kännykän hankeen putoaminen ei ollutkaan vahinko, vaan alitajuinen päätös. Aivan kuin alkoholisti pudottaisi täyden kossupullon asfalttiin tai nikotiiniaddikti hyppäisi uimaan tupakka-asti uimashortsien taskussa. Ehkä takaraivo sai luuririippuvuudesta tarpeekseen ja päätti antaa tiedostamattoman signaalin kädelle, joka irrotti sormet puhelimesta ja päästi sen uppoamaan hankeen. Ehkä.

Ps: nukutun yön jälkeen sain vaimolta hänen entisen luurin ja sama ralli jatkuu.

Kuvat: Pixabay

Pyöräkuume

Minuun iski pyöräkuume. Tai mikä lie kesäflunssa mutta enivei. Kaikki sai alkunsa juhannuslauantaina tehdystä pyöräreissusta. Tarkennuksena vielä, että yleensä pyöräkuumeella tarkoitetaan moottoripyöräkuumetta. Minun kohdalla kyse on polkupyöräkuumeesta. 

Pyörän kanssa junalla Kuopiosta Iisalmeen

Lähdimme juhannuslauantaina kaverin kanssa junalla Kuopiosta Iisalmeen. Pakkasimme polkupyörät mukaan. Iisalmessa hyppäsimme pois kyydistä, viritimme kypärät päähän ja lähdimme polkemaan takaisin Kuopioon. Matkaa reissulle tuli 87,9 kilometriä ja aikaa tuhrautui 4 tuntia 40 minuuttia, taukoineen. Se on tarkkaa nykyään, kun on nämä kännykkään ladattavat apsit, jotka mittaavat joka ikisen sentin, sekunnin ja hikipisaran. 

Uskollinen Soliferini täytti toukokuussa 8 vuotta

Olimme hieman epätasapainoinen pari: kaveri on minun kymmenen vuotta nuorempi, käy maastopyöräilykisoissa ja ajaa pyörällä, jonka hinnassa on yksi nolla enemmän kuin meikäläisen Soliferissa. Ei ihme, että päätimme polkea meikäläisen tahtiin. Vauhti oli kohtuullista, kunnes tulimme osuudelle, jossa pyörätie loppui. Edessä oli parikymmentä kilometriä maantieajoa autoliikenteen seassa. Jokainen, joka on pyöräillyt maantien kapeaa pengertä tietää miltä tuntuu, kun täysperävaunurekka ohittaa sinut sadan kilometrin tuntinopeudella: aivan helvetin pelottavalta. Kaveri ehdotti, että hän alkaa vetäjäksi ja meikäläinen siirtyy peesiin, Aja ihan takarenkaassa kiinni niin saat parhaimman hyödyn. Okei, vastasin ja jännitin että miten tässä käy.

Koska en osaa käyttää kuvankäsittelyohjelmaa, päätin häivyttää kasvot Queenin "Bicycle" biisin teksteihin

Eka kerran elämässäni harrastin oikeaa peesausajoa. Ja vaikutus oli mieletön. Vain puolen metrin päässä takarenkaasta ei tunne ilmanvastusta ollenkaan, vaan edellä ajava luo ilmataskun, joka samalla aiheuttaa pienen imun. Tätä siis tarkoitetaan, kun ajaa toisen imussa. Nopeutemme nousi suoralla parhaimmillaan yli kolmenkympin, eikä keskinopeus tuolla pätkällä tainnut laskea alle kahdenkymmenenviiden kilometrin missään vaiheessa. Hulppeaa menoa! 

Jonkun matkan päässä huomasimme pyöräilijän, joka lähestyi meitä selkä edellä. Lähemmin tarkasteltuna tällä kaverilla oli allaan kunnon maantiepyörä. Ohitusvaiheessa kaverini tunnisti kulkijan ja he vaihtoivat lennosta pari sanaa. Yksinpolkija totesi, että oli eilen ajanut 120 kilometriä ja oli tänään saman pituisella paluumatkalla, joten jaloissa painoi jo hieman. Vaikutti vähän siltä, että tilanne vaati selityksen, koska meikäläisen Solifer kulki seiskavaihteella kovempaa kuin ohitetun kakskytyks-vaihteinen menopeli. Seuraavan kerran kun pysähdyimme juomatauolle pyöräilijä suhahti ohitsemme, eikä häntä näkynyt sen koommin. 

Täytekuva. Reissulla ei tullut otettua kuvia. Ei ehtinyt.

Loppumatkasta ei tapahtunut muuta mainitsemisenarvoista kuin se, että Pöljän (kyllä, sellainen paikkakunta on Pohjois-Savossa) Viitostuvalla näimme räppäri Uniikin. Oli vähän vaikea olla huomaamatta, kun artisti kurvasi huoltamon pihaan valkoisella urheiluautolla. Todettakoon vain, että Uniikki on yhtä lyhyt luonnossa kuin televisiossa. Koko matkan ajan kaverini puhui minulle uuden pyörän hankkimisesta ja kertoi hybridipyörien eduista. Alkumatkasta laitoin henkisesti hanttiin, mutta pikkuhiljaa muutosvastarinta mureni ja mietin, että pitäisikö sittenkin? Kun viikko juhannuksen jälkeen työnantaja kertoi tulevista myyntipalkkioista, päätin käyttää ne uuden pyörän ostamiseen. 

Pyöriä! Pyöriä!

Sitten alkoi pyörän valkkaaminen. Ei ole sekään nykyaikana mikään helppo rasti: on citypyörää, maantiepyörää, maastopyörää, cyclocross-pyörää ja hybridipyörää. Meikäläisen kiikarissa oli hybridi. Hintaa sai olla max. 500 euroa, merkillä ei niin väliä (kunhan on hyvä). Sitten piti päättää ottaako joustokeulalla, alumiinihaarukalla vai teräshaarukalla. Pitääkö olla v-jarrut, mekaaniset levyjarrut vai hydrauliset levyjarrut. Vaihteiden lukumäärä (18 – 24) jne jne. 

Potentiaalinen vaihtoehto?

Kun nämä asiat oli tutkittu, oli vuorossa eri verkkokauppojen läpikahlaaminen ja käynti muutamassa pyöräliikkeessä. Aina kun eteen tuli potentiaalinen ehdokas, olin hetken innoissani, kunnes joku asia alkoi mietityttää ja siirsin päätöstä eteenpäin. Pyörä tulee osissa, onkohan se vaikea koota? Mitäpä jos uusi pyörä ei olisikaan hyvä? Entä jos minä en totu ajamaan kaksikymmentäyksivaihteisella? Miten näitä huolletaan ja hoidetaan? Missä uskaltaa ajaa ja minne parkkeerata, ettei pyörää varasteta? Kaverilta sain paljon hyviä vinkkejä ja lupauksen myös kokoamisavusta. Silti aikaa kului, eikä päätös tuntunut yhtään sen varmemmalta. 

Taas yksi potentiaalinen vaihtoehto

Tänään kävin paikallisessa päivittäistavarakaupassa (en mainosta) ja törmäsin urheiluosastolla geelisatulaan. Huikea keksintö! Tähän asti olen ajanut alkuperäisellä satulalla, joka on haljennut ja lohkeillut ja imee sadevettä kuin sieni. Geelisatula maksoi kympin joten ostopäätös oli helppo. Kotona veivasin vanhan satulan irti, uusi tilalle ja lähdin polkemaan. Tunsin, miten vanha kunnon seiskavaihteinen kulki tutun mukavasti, polkimet pientä natinaa pitäen. Kiersin korttelin, palasin takaisin ja laitoin pyörän telineeseen. Samalla päätin, että pyöräkuume oli tällä kertaa ohi. En minä uutta pyörää tarvitse, vanha sotaratsu toimii ihan hyvin ja kuljettaa minua tasaisesti kuten ennenkin. Tiedän että päätös on kaverilleni pettymys, joten sori Late. Katsotaan ensi kesänä uudestaan. 

Vanha satula. Nuo halkeamat imevät sadevettä kuin sieni, eivätkä päästä tippaakaan ulos. Kun istut satulaan, vettä tulee kuin sienestä puristaen ja kaikki imeytyy farkkuihin. Satulasta nousi usein "housuihinsa kussut mies"

Uusi geelisatula, 10 €. Taas kelpaa polkea!!

Tekniikan ihmelapsi

Minä ja teknologia sovimme yhteen kuin mansikkahillo ja perunamuusi. Todistin sen taas itselleni tiistaiaamuna. Meneillään on kuuma playoffs kevät.

Kalpa ja Tappara pelaavat jääkiekon Suomenmestaruudesta ja torstaina on pelipäivä Kuopiossa. Jo hyvissä ajoin mainostettiin, että liput tulevat myyntiin tiistaiaamuna klo 9.00. Edellisen pelin liput myytiin loppuun puolessa tunnissa, joten olin jo kukonlaulun aikaan sormi entterillä valmiina ostamaan liput verkkokaupasta.

Tasan klo 9 klikkasin itseni sisälle verkkokauppaan. Tiimalasi alkoi kellottaa ja ruudulle ilmestyi tiedote: Verkkopalvelussa on ruuhkaa, olette jonossa ja pääsette ostamaan lippuja omalla vuorolla. Älkää päivittäkö selainta.

Kesti viisi minuuttia, kunnes hermoni pettivät. Ja mitä tein? Päivitin selaimen. Selain hyppäsi takaisin verkkokaupan etusivulle, klikkasin uudestaan kohdetta ja kas: pääsin läpi! Tärisevin sormin ostin kaksi seisomapaikkalippua a’ 30 €, maksoin verkkopankissa ja liput tulivat sähköpostiin. Loistavaa! Vaan kun ei ollutkaan.

Tarkempi tarkastelu paljasti, että olin ostanut liput tiistai-illan Tappara – Kalpa otteluun Tampereelle. Siis väärä peli, joka alkaa kolmensadan kilometrin päässä klo 18.30. Kun pääsen töistä klo 18.00, olisin tarvinnut matkustamiseen Hornetin. Väärä ilta, väärä peli, kuusikymppiä bye bye.

Pistin liput välittömästi nettiin myyntiin. Ensin pyysin lipuista 60 euroa, parin tunnin päästä pudotin hinnan 40 euroon. Lopulta laskin hinnan vielä 30 euroon mutta mikään ei auttanut. Liput jäivät ja rahat menivät. Paska mäihä. Shit happens.

Jos jotain positiivista oikein kaivamalla kaivaa, niin onneksi emme elä enää markka-aikaa. 360 markkaa kankkulan kaivoon! Vähemmästäkin keski-ikäinen koheltaja saa sydänpysähdyksen. Nyt tappio oli vain ”muutamia” kymppejä.

Lohdutuksena sain ostettua kaverilta 25 euron seisomapaikkalipun torstain peliin. Eli pääsen joka tapauksessa matsiin. Summa summarum tiistain lippusirkus kustansi siis 85 euroa. Sillä hinnalla pääsen katsomaan jääkiekon finaalipeliä kolme tuntia seisten, ilman tarjoilua. Olisi pitänyt jo alun perin ostaa suosiolla joku Vip-lippu.

Weired joulukalenteri 7. luukku: Ensimmäinen videopeli

Vaikka nykynuorista 70-luku saattaa tuntua aika takapajuiselta, niin ei silloin vapaa-aika kulunut pelkästään käpylehmillä leikkimiseen. Oli väritelevisio, josta näkyi kaksi kanavaa: YLE Tv1 ja Tv2. Telkkarilähetykset (osa mustavalkoisia) alkoivat arkena klo 18.00 ja loppuivat puolenyön jälkeen maammelauluun. Ja tämä ei ole vitsi.

Radiossa oli yhtä monta kanavaa, eikä rock’n’rollista tietoakaan. Jos halusit kuunnella Juicea ja Hurriganesia, piti ostaa LP-levy tai c-kasetti. Illanvietossa pelattiin lautapelejä: mm. Afrikan tähteä, monopolia, shakkia ja tammea.

Sitten tuli joulu, joka nosti viihde-elektroniikan uudelle tasolle: Sain lahjaksi elämäni ensimmäisen videopelin. Vuosi taisi olla 1977. Carinco oli ns. Pong-konsoli, jolla pystyi pelaamaan squasia, koripalloa, tennistä, ammuntaa, jalkapalloa ja jääkiekkoa. Grafiikka oli yksinkertainen ja pelit periaatteessa sitä samaa, hieman eri variaatiolla:

Tennis

Koripallo

Jääkiekko

Jalkapallo

Squash

Ammunta

Koska scart-johtoa ei tunnettu, peli kytkettiin telkkariin antennijohdolla ja kanava piti etsiä manuaalisesti. Kun kanava viimein löytyi, ei kuvaa meinannut saada teräväksi millään. Ensimmäisenä iltana peli näkyi hienoisen ”lumisateen” takaa. Ei se pelaamista hidastanut.

Muistan, miten jouluaattona hakkasimme sedän kanssa neliskulmaista palloa tuntikausia niin, että vesi vuoti silmistä. Myöhemmin hassuttelin veljen kanssa ajatuksella, että joskus tulevaisuudessa videopeleissä on oikean näköiset kentät ja virtuaalipelaajat. Hervoton idea jolle naurettiin ja tuumattiin: Ei tule koskaan tapahtumaan.

80-luvun kännykkä

Kuva: Company.Nokia.Com

Olen aikaisemmin kertonut, miten tiukasti pistän hanttiin uudelle teknologialle. Mutta on meikäläinen joskus ollut myös aivan kehityksen aallonharjalla. Sain nimittäin ensimmäisen kännykkäni vuonna 1984.

Varsinainen kännykkä se ei tosin ollut, nykymittapuulla mitattuna. Mobira Talkman NMT 450 oli paremminkin raahattava puhelin. Siihen kuului salkun kokoinen, viisi kiloa painava akku ja luuri. Mutta olihan se hieno! 10-numeroinen nestekidenäyttö, 51 numeron muisti ja akku kesti peräti kahdeksan tuntia. Tosin muistelen, että meikäläisen Mobirassa akku ehtyi tunnissa.

Olin töissä edustajana. Myin perunatuotteita (ranskalaisia, kuorittuja talousperunoita, multaperunoita) ja vihanneksia suurkeittiöille, ravintoloille, lounaspaikoille ja grilleille Pohjois-Savossa. Pitääkin joku kerta postata 80-luvun grilleistä, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Tämä oli aikaa ennen mäkkäreitä ja hesejä.

Olihan tuo Mobira melkoinen murikka kannettavaksi. Siksipä en sitä juuri kantanutkaan muuta kuin aamulla autoon ja illalla kotiin. Kerran puhelin osoittautui kullan arvoiseksi, kun Leppävirralla ylämäessä kylmäauton kardaaniakseli pomppasi paikaltaan ja kilisteli asfalttia vasten. Ilman kardaania matka tyssäsi siihen, mutta onneksi oli puhelin ja reilun tunnin päästä vara-autolla tien päällä.

Tiedä häntä miten suosittuja nuo puhelimet olisi tänään? Ainakin ihmiset olisivat riskimmässä kunnossa, kun joka paikkaan pitäisi köijätä viiden kilon painoa.

Lähde: Oma muisti ja Elias, Elektroniikkaa Salosta

Painajaismainen kävelylenkki

Pari kuukautta takaperin vielä kehuin, että en ole höyrähtynyt älypuhelimeen. No, en voi kehua enää. Rakkaat sukulaiset ostivat minulle Samsungin synttärilahjaksi ja kas: koukussa ollaan. Räplään luuria siinä missä muutkin.

Tänään lähdin lenkille. Ei muuta kun kännykästä musiikkia korvaan ja Sports Tracker päälle. Kieltämättä lenkkeily on noussut nyt toiseen sfääriin, kun voi kuunnella suosikkikappaleitaan ja lenkin lopussa näkee, mitä on tullut tehtyä. Tänään tosin koin melkoisen järkytyksen.

Lenkin varrelta. Hyviä kuvia saa tällä uudella puhelimella

Tein reippaamman puoleisen kävelylenkin ja napsin kuvia matkan varrelta. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, sunnuntai. Kotiovella nappasin puhelimen taskusta ja tsekkasin, mitä Sports Tracker näytti. Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Se ei ollut päällä.

Bongasin Männistössä Pyhän Joosefin kirkon. Kuopion ainoa katolinen kirkko.

Voi paska, pääsi suustani. Mistäs minä nyt tiedän, paljonko tuli kuljettua? Ja paljonko paloi kaloreita? Mulla ei ole lenkistä mitään dataa, joten kävinkö lenkillä ollenkaan? Oliko kaikki turhaa? Tätä tässä nyt pohdin ja puristelen hikistä t-paitaa kourassa. Ja arvon, että pitääkö lähteä uudestaan. Nyt kusee viikon kuntotavoitteet ja vain sen vuoksi, etten painanut aloita –nappia kunnolla. En tiedä. Ei taida auttaa. Pitää lähteä uudestaan.

Verikoe

Kävin verikokeessa. Ei mitään vakavaa, vain määräaikaistarkastus kun tuli täytettyä pyöreitä. Postiluukusta kolahti kutsu ja tiukat ohjeet: ennen koetta pitää olla 12 tuntia syömättä ja juomatta. 12 tuntia? Eikös ihminen kuole nälkään tuossa ajassa? Koska verikoe oli aamu kahdeksalta, syöminen ja juominen piti lopettaa illalla klo 20. Sehän tiesi aivan mahdotonta tankkausta!

Vielä kymmentä vaille kahdeksan illalla otin kaksi tuhtia juustolenkkivoileipää mikrosta ja aloitin ahmimisen. Olo vähän kuin tv:n kokkikisaohjelmassa, sillä erotuksella että minä en tehnyt määräaikaan mennessä ruoka-annosta vaan yritin puputtaa sen vatsaan. Laskin mielessäni sekunteja ja tasan kahdeksan haarukka & veitsi putosivat pöydälle. Mission complited.

Vaimo muistutti nukkumaan mennessä, että älä sitten syö aamulla mitään. Älä edes purukumia (kyllä, sekin oli ohjeessa kielletty). Tiuskaisin takaisin että totta kai minä muistan. Seuraavana päivänä oli myös kukkamultien vaihto. Multa odottaa eteisessä muovikassissa. Muistan sekin, muistan muistan.

Aika ajoin vaimo epäilee muistiani. Ei siinä ole mitään vikaa. Niin kuin silloin, kun synttärilahjaksi saamani älykännykkä meni jumiin ja herjasi, että tunnusluku on väärin. Näppäilin tasan tarkkaan oikean tunnusluvun kolme kertaa mutta ongelma oli siinä, että se pirun LUURI EI MUISTANUT MINUN TUNNULUKUA. Ja nyt tiedän, miksi sitä toista numerosarjaa kutsutaan Puk-koodiksi. Kyllä minultakin pääsi Fuck, kun puhelin meni lukkoon. Koska alaikäiset käyttävät kännyjä, insinöörit päättivät aamupalaverissa nimetä Fuck-koodin lapsiystävällisemmin Puk-koodiksi.

Mutta nyt minä harhauduin aiheesta. Miten verikokeessa meni? Ihan hyvin. Tosin aamulla, ennen terkkarilla käyntiä ja vielä rähmät silmissä havahduin siihen, että kannoin multakassia roskapussien kanssa takapihan roskakatokseen ja jauhoin kiellettyä purkkaa. Sylkäisin purkan roskikseen ja palautin multakassin takaisin sisälle, enkä sanonut vaimolle mitään. Luulee vielä, että meikäläisellä on orastava dementia.

Luovuttajan käsivarsi

Huaweita

Putosin kelkasta kymmenisen vuotta sitten. Ei hätää, ei käynyt kuinkaan. Tippuminen tapahtui pikkuhiljaa huomaamatta. Kodin elektroniikka kehittyi, uudet keksinnöt näkivät päivänvalon, teknologia meni menojaan ja minä jäin katsomaan sormi suussa sivusta. Mihin hävisivät Nokian kännykät, cd-levyt, dvd-soittimet ja isopäästöiset autot? Miksei kukaan lähetä enää tekstiviestejä tai sähköpostia? Mitä tapahtui?

Kyllä minä ennen seurasin kehitystä ja hankin uusinta viihde-elektroniikkaa aina kun rahat vain riittivät. Cd-soitin ilmestyi kotiin 80-luvulla ja Dolby Surround –kotiteatteri heti 90-luvun alussa. PC tuli taloon 1997 ja verkkopankkia aloin käyttämään vuonna 1999. Kännykkä oli niitä harvoja laitteita, joita vastaan taistelin viimeiseen asti. Taivuin vasta vuonna 2003 ja annoin kännykälle pikkusormeni. Ja niinhän siinä kävi, että se piru vei koko käden. Käsittämätöntä, miten ilman tuota kapulaa ei voi muka lähteä minnekään. Jos vaikka joku sattuisi soittamaan. Vaikka se ****n puhelinmyyjä.

Kymmenisen vuotta sitten putosin siis kelkasta. Lapset kasvoivat isoksi ja ottivat tekniikan haltuunsa. Miksi lukea käyttöohjeita tai tapella ohjelmien ja asetusten kanssa kun voi ulkoistaa hommat jälkikasvulle? Nehän oppivat nopeammin ja ottavat uudet asiat haltuun tuosta vaan. Niinpä luovutin ja taannuin. Seurasin vierestä, miten muut käyttivät Spotifyta, Whatsappia ja mitä näitä onkaan. Kosketinnäyttöpuhelimet syrjäyttivät Nokialaiset ja minä tappelen taas vastaan. Käytän edelleen Nokia C1:stä, joka ui toissakesänä merivedessä eikä ollut siitä moksiskaan. Kokeilkaapa samaan tämän päivän kiinalaisilla! Hörps vaan ja paskana koko masiina.

Mutta miten tämän jutun otsikko liittyy mihinkään? Haaveissa vainko oot mun oli Riki Sorsan Suomen Euroviisukarsinnoissa vuonna 1985 esittämä biisi. Tuli vain mieleen että päivä päivältä ihmiset erkanevat toisistaan: Räpläävät kännyköitään, naputtelevat läppäreitään ja tuijottavat tablettejaan. Inhimillinen kanssakäyminen kutistuu, kuihtuu ja kuolee pois. Avioparit lähettelevät toisilleen voicemaileja ja snapchatteja sen sijaan, että ottaisivat toisiaan kädestä kiinni ja pysähtyisivät juttelemaan livenä. Tässä käy vielä niin, että kommunikointi siirtyy täysin elektronisten laitteiden varaan. Tulevaisuudessa mies katsoo mielitiettynsä kuvaa aasialaisesta puhelimesta ja päästää savolais-kiinalaisen huokauksen: Huaweissa vainko out mun…