Pudotin luurin hankeen

Se vain tapahtui. Olin nousemassa ulos autosta, kun kännykkä lipesi kädestäni ja upposi höttöiseen lumihankeen. Vaikka poimin puhelimen ripeästi ylös, vahinko ehti jo tapahtua. Kuivasin luurin kotona ja vartin ajan näytti, että kaikki oli kunnossa. Sitten näyttö pimeni, eikä herännyt enää henkiin. Sen pituinen se.

Olo oli kummallinen. Olin ilman puhelinta, ilman napanuoraa  muuhun maailmaan. Kukaan ei saa minuun yhteyttä, enkä minä voi soittaa minnekään. Miten minä nyt selviän? Onko minua olemassa?

Olen kännykkäaddikti, kuten kaikki nykyajan ihmiset. Soittaminenhan on sivuseikka. Pitää olla Facebook, Twitter, Instagram ja sähköposti koko ajan sormen alla. Pitää nähdä kavereiden päivitykset, kertomukset ja kuvat. Pitää tykätä, peukuttaa, laitaa emoijiita ja hymiöitä. Pitää olla 24/7 tavoitettavissa ja online maailmassa. Pitää…

Mutta entäs jos ei pidäkkään? Kaatuuko elämä siihen? Onko pakko viettää suurin osa valveillaoloajasta nenä kiinni luurissa, vaikkei siellä olisi mitään älyllistä seurattavaa? Voiko elää ilman? Ehkä tuo kännykän hankeen putoaminen ei ollutkaan vahinko, vaan alitajuinen päätös. Aivan kuin alkoholisti pudottaisi täyden kossupullon asfalttiin tai nikotiiniaddikti hyppäisi uimaan tupakka-asti uimashortsien taskussa. Ehkä takaraivo sai luuririippuvuudesta tarpeekseen ja päätti antaa tiedostamattoman signaalin kädelle, joka irrotti sormet puhelimesta ja päästi sen uppoamaan hankeen. Ehkä.

Ps: nukutun yön jälkeen sain vaimolta hänen entisen luurin ja sama ralli jatkuu.

Kuvat: Pixabay