Liukkaalla jäällä

(Novelli, jonka kirjoitin vuonna 1989)

Kävelin kaikessa rauhassa pitkin kotikaupunkini katuja, kun äkkiarvaamatta petollinen jäätikkö vei jalat altani. Tein voltin taaksepäin ja päädyin selälleni kadulle. Onneksi ehdin ottaa kaatumisen kädelläni vastaan. Tai ei siinä mitään onnea ollut. Käsi meni nimittäin poikki.

Ulvoin tuskasta lähikaupan näyteikkunan edessä, pipo veressä ja käsi luonnottomassa solmussa. Vanha mummeli vilkaisi minua ohi kulkiessaan hätäisesti ja kiihdytti sitten askeliaan. Pieniä vekaroita tupsahti paikalle ja he kerääntyivät ympärilleni kuin kärpäset tunkiolle.
- Hei kato! Sillä on varmaan käsi poikki!
- Älä! Miten se sen teki, kysyi toinen siloposki silmät suurena.
- Olisit nähnyt! Otti hirmu pokat tossa jäällä!

Minä jatkoin huutamista vedet silmissä. Naperot tulivat yhä röyhkeämmiksi ja joku uskalsi jopa tökätä jalkaani pienellä sormellaan.
- Hei meniks handu broke?
- Soittakaa ambulanssi, anelin ja pidin hervotonta kättä sylissäni. Pennut kirkuivat ja pomppivat. Tämä tuntui olevan heistä suurta kansanhuvia. Vihan tunteeni ylitti vain kyynärpäästä säteilevä vihlova kipu.

Pappi ilmestyi kookkaana pienten poikien takaa ja katsoi minua kummissaan.
- Humalassa keskellä päivää!
- Ei nyt hei, koetin selittää. - Kaaduin ja...
- Ettekö häpeä näyttää huonoa esimerkkiä näille lapsille? Herran nimessä teidän täytyy ryhdistäytyä, nuorukainen. Aika on kallis, mutta teillä on vielä mahdollisuus katumukseen. Annanko synninpäästön? Ehkä täydellinen tunnustus helpottaa syntistä sieluanne.
- Jumalauta ambulanssia minä tarvitsen!

Pastori hätkähti parahdustani, mumisi "isä meidän" ja käveli pois kuin Jeesus vetten päällä. Hänen takinhelma katosi väkijoukkoon.
- Eikö joku voisi auttaa, nyyhkytin itsekseni.

Täti-ihminen seisahtui hyvän matkan päähän ja katsoi minua kuin spitaalista. Hän irvisti kun huomasi käteni. "Voi voi voi", täti valitteli ja jatkoi matkaansa.

Istuin vaiti kylmällä asfaltilla ja tunsin ahterini puutuvan. Käsi oli onneksi tunnoton, joten kivutkin vaimenivat. Koetin nousta ylös ottamalla tukea kaupan ikkunalaudasta, mutta lauta petti ja horjahdin päin lasia, joka särkyi. Sukelsin ikkunan läpi ja päädyin mallinuken jalkoihin. Kyljessäni tuntui terävän lasin puraisu. Huusin tuskasta, kun näyteikkunan somisteiden takaa työntyi naisen pää, joka ihmetteli:
- Herran jestas! Rikoitteko te tämän ikkunan?
- Tulin sovittamaan hametta, vastasin niin ivallisesti kuin vain tuskaltani pystyin.
- Mutta tehän olette mies!

En tiedä, mikä minuun meni, mutta tilanne sai minut purskahtamaan nauruun. Myyjätär katosi hymyilevän mallinuken taakse ja jätti meikäläisen avuttomaan tilaan. Joka naurunpyrskähdyksellä vatsalihakset pumppasivat verta avohaavasta näyteikkunalle.

Pitkällisen uurastuksen jälkeen pääsin jaloilleni. Lämmin veri valui haavoista ja käsivarren kivut palasivat. En kestä enää kauan, ajattelin ja lähdin vaivalloisesti kävelemään. Väentungoksen takaa erottui kaksi vilkkuvaa valoa, jotka aurasivat tietä luokseni. Pysähdyin ja jäin odottamaan.

- Mitäs täällä tapahtuu? Kysyjä oli toinen poliiseista. Hänen takanaan mustamaija hyrisi tasaisesti ja pakokaasu nousi usvaisena pakkasilmaan.
- Rikoitteko te tuon näyteikkunan?
- Miten sen nyt ottaa, vastasin kärttyisesti.
- Saimme soiton liikkeen omistajalta. Rouva kertoi, että olitte tulleet sekopäisenä lasin läpi ja uhanneet häntä.

Pudistin päätäni epäuskoisena. Vai vielä uhkaillut? Nyt tämä pelleily sai riittää.
- Viekää minut sairaalaan.
- Miksi? Nuorempi konstaapeli vaikutti aidosti hämmästyneeltä. Sillä välin toinen kaivoi taskustaan kynän ja sakkolapun.
- Omistaja sanoi, ettei hän nosta syytteitä teitä vastaan, joten tällä kertaa selviätte sakoilla.
- Mistähän minua sakotetaan, kähisin ja pitelin vuotavaa haavaa. Verenhukka pyörrytti ja silmissä sumeni. Tätä vauhtia ehdin valua kuiviin, eikä kukaan näyttänyt tekevän mitään minun auttamiseksi.
- Ilkivalta ja häiritsevä käytös julkisella paikalla.
- Kiitos.

Viimein poliisit kaasuttivat tiehensä. Eivät vaivautuneet edes varmistamaan, että poistun paikalta hyvässä järjestyksessä. En kestä enää kauan, ajattelin synkkänä. Lähdin laahustamaan verisenä kohti sairaalaa. Väentungoksessa olin kuin kuka tahansa. En herättänyt minkäänlaisia huomiota.

kuvat: Pixabay 

Lisää novelleja täällä: Kunnegutin novellit

Marraskuu

Oli kylmä ja pimeä marraskuinen ilta, kun tapasin Peran Kievarissa. Se oli hänen kantapaikka. Olimme saman ikäisiä, mutta Pera näytti kymmenen vuotta vanhemmalta. Kuningas alkoholi oli jättänyt jälkensä.

Muistin vielä nuoren Peran, jonka kanssa joimme talvella kaljaa luistelukopin takana. Peran rituaali oli tarttua pulloon kaksin käsin kuin voimannostaja, vetää syvään henkeä ja juoda sitten pitkä, pulputtava kulaus jota seurasi röyhtäys ja irvistys. Pera inhosi kaljan makua. Ei inhonnut enää. Istahdin tiskille Peran viereen ja kuulin kaverin tilaavan tuttuun tapaansa: North State ja Long Drink. Hän lausui molemmat tuotemerkit huvittavan huolellisesti (Nooth Steit ja Lond Drink), lähes brittimäisesti. Oli aika jututtaa entistä koulukaveria.

- Morjens Pera. Mitä kuuluu? Miten marraskuu on sujunut?

- Marraskuu, eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu.

- Niinkö? Mitähän tuo mahtoi tarkoittaa? Mitä siitä mandoliinipuusta?

- Marraskuu, nyt on sen kuoreen kirjoitettu beibi i love you.

- Niinpä niin. Ootko töissä vai lomilla? Aattelin vain että mitä teet täällä keskellä viikkoa?
- Mä kapakassa juopottelin sylissäni dinosauriin luu.

Peran jutut olivat niin pehmeitä, etten ymmärtänyt niistä sanaakaan. Hänellä oli rypyttömät kasvot mutta se johtui viinapöhöstä. Muistin Peran seurustelleen pitkään Kertun kanssa, joten kysäisin, miten heillä menee. Olivat kuulemma eronneet.

- Näen Kertun aina välillä kun käyn marketeilla. Voin välittää sulta terveisiä jos haluat. Onko sulla jotain, mitä haluaisit sanoa Kertulle?

- Marraskuu, tänään huoneeni mä sotkin kun sua taas niin ikävöin.

- Eihän se helppoa ole eron jälkeen. Mutta älä vaivu murheeseen. Elämä menee eteenpäin, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan.
- Nyt kaipuun kaatopaikkaa täällä kuivakurkku rotta isännöi.

- Niinpä niin.

Pera oli humalassa jo tullessani, mutta Long Drinkin jälkeen hänen juttunsa muuttuivat yhä kummallisemmiksi. Koetin vähän piristää kaveria ja viedä ajatuksia positiivisempiin asioihin.

- Vieläkö olet käynyt metsällä? Muistelen, että olit kova metsämies nuorempana. Onko tänä syksynä tullut hirviä?

- Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun kaipuun kaljakori kilisee.

- Entäs ootko käynyt linnustamassa? Täällähän on hyvät lintuvesistöt. Ootko saanut sorsia?
- Yli taivaan päivät niin kuin varisparvi raahautuu.

- Vai semmosia lintuja. Tainnut ero viedä sulta kaikki voimat.
- Mua vaivaa ikävistä ikävin milloin beibi palaat takaisin.

- Voi olla, että Kerttu ei tule enää takaisin. Sun pitää nyt vain ryhdistäytyä ja alkaa vaikka liikkumaan. Laita korkki kiinni.

- Etkö tiedä voi yksinäisen miehen viedä marraskuu?

- Ei kannata vaipua itsetuhoisiin ajatuksiin. Kyllä se päivä paistaa joskus, usko pois.

On vaikea lohduttaa lohdutonta juoppoa, joka on hukuttanut elämänsä alkoholiin. Siinä tilanteessa ei mikään muu enää merkitse mitään. Pera oli vain varjo entisestä, eikä sen illan jutut edenneet mihinkään. Saattaa olla, ettei hän seuraavana aamuna muistanut koko keskusteluamme.

- Ootko katsonut Vain Elämää? Anssi Kela oli aivan huippu! Vieläkö muistat Mikan faijan BMW:n? Biisi soi joka autoradiossa yötä päivää.

- Marraskuu, taas TV syliin paiskoo palavia halkojaan.

- Tosi tv:tähän se tahtoo nykyään olla. Toista se oli meidän nuoruudessa. Kaikki on muuttunut, eikä meinaa oikein mukana pysyä.
- Marraskuu, käy ihmiskunta sormi suussa kansakouluaan.

- Hyvin sanottu. Sormi suussa tässä tahtoo olla itse kullakin. Jos ei pysy kehityksen mukana, putoaa helposti pois ja syrjäytyy. Toivottavasti sulla on jotain kiinnekohtia elämässä. Tuo pullonpohjan tuijottelu ei ole elämää.
- Vaan eihän täällä liekit uhkaa täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan.

- Kyllähän se burn out tahtoo uhata nykyään jokaista, joka ei osaa hellittää. Sunkin pitää hellittää Pera. Hellittää siitä Kertusta ja päästää irti. Niin on parempi.

- Marraskuu, kaiken tämän keskellä sua hiljaa ikävöin.

- Tiedän. Voi olla, että Kerttukin ikävöi sua, mutta teillä meni miten meni ja nyt on aika siirtyä eteenpäin. Kai sulla on ystäviä? Joku, jonka kanssa jutella ja jakaa murheet, ettei tarvitse yksin kaikkea kestää.
- Mä Topin kanssa kellarilla ristinollaa pelaan päivin öin.

Sen illan jälkeen aavistin, että en näkisi Peraa enää muualla kuin lehdessä. Ja niinhän siinä sitten kävi. Parin kuukauden päästä hänen nimensä oli paikallislehden kakkossivulla, muiden kuolinilmoitusten joukossa.

(Peran vuorosanat on Miljoonasateen kappaleesta: Marraskuu)

 

Italianjuutalainen puhelinmyyjä J. Leonard

Oi niitä aikoja… Nuorena poika olin innokas kirjoittamaan kauhu- ja scifi-tarinoita. Tässä teinipojan kirjoittama novelli ajalta, jolloin kännyköitä ei ollut vielä keksitty.

************

”Puhelimia on yllättävän vaikea myydä maailmassa, jossa niitä ei tarvita”

(J. Leonardin kuolematon aforismi)

Tietokoneen näyttöpäätteelle ilmestynyt uutinen ei ollut sieltä parhaimmasta päästä. Kuvaruutua katsoi turvonnut silmäpari, jotka sijaitsivat äärimmäisen stressaantuneessa pääkopassa. Uutinen herätti joukon sensuroituja kirosanoja. Sikari katkesi niin, että jämä jäi suupieleen. Sitten jämä lensi sylkimällin mukana paperikoriin. Kolmen pisteen sylky.

- Repikää se helvetin Leonard tänne ja saakelin nopeasti!

Ujo tytön ääni vastasi hätäisen myöntävästi puhelinlinjan toisessa päässä. Prosessi käynnistyi: Tyttö ilmoitti osaston sihteerille, joka ilmoitti tarkastajalle. Tarkastaja meni neuvontaan ja saneli sisäradiolle kiireisen viestin. Pian rakennuksen jokaisessa 13000:ssa huoneessa kaikui monotoninen ääni: Josef Leonard. Teitä odotetaan pääjohtajan huoneessa. Asia on äärimmäisen kiireellinen.

Josef näytti tilanteeseen nähden varsin huolettomalta. Asian luonteesta ei ollut epäilystäkään, mutta hän oli harjoitellut puolustuspuheenvuoronsa huolellisesti. Hissillä 46:n kerrokseen, sitten halki 120 metriä pitkän käytävän ja edessä komeili upea kyltti: Pääjohtaja. Huone, jonne jokainen rakennuksen 50000:sta työntekijästä oli valmis muuttamaan. Se on TELPHON:n pääkallopaikka, maailman viimeisen puhelimia valmistavan firman sydän.

Tähän väliin lienee paikallaan todeta, ettei maapallolla ole enää ainuttakaan puhelinta. Nykyajan teknologia on siirtänyt ne museoihin muiden muinaismuistojen ja kivikirveiden joukkoon. Teknologia on kuitenkin avannut uusia näköaloja universaaleille markkinoille, sillä linnunradalla riittää planeettoja, joissa puhelin on yhtä uusi keksintö kuin valonpakastin meillä. Jaa että mikäkö valonpakastin on? Se on…. no, pitäisihän teidän tietää!

Ovisilmä rekisteröi tulokkaan ulkonäön ja lasilevylle painetun kämmenenjäljen. Sitten ääni kutsui Josefin sisään. Josef astui oven läpi, joka muuttui heti takaisin kiinteäksi aineeksi (Ovi ei varsinaisesti aukea, vaan muuttuu kolmiulotteiseksi kuvaksi, jonka läpi voi kävellä. Kirj.huom.)

- Istukaa.

Ilmassa oli niin paljon sähköä, että Josef pelkäsi henkensä puolesta. Pomo näytti enemmänkin verenhimoiselta gladiaattorilta kuin hyvin menestyvän puhelinyhtiön johtajalta.

- Mitä helvettiä sinä olet touhunnut? Ennen kuin Josef ehti puolustautua, seinälle ilmestyvä kuva hiljensi hänet alkuunsa.

- Tässä on raportti sinun viimekertaiselta matkaltasi. Kiersit neljässä aurinkokunnassa, joissa jokaisessa on yksi inhimillistä elämää kantava planeetta. Silti et saanut kauppoja aikaiseksi kuin yhdellä planeetalla, ja sinnekin myytiin vain yksi puhelin. Kaiken lisäksi tätä puhelinta ei ole maksettu, eikä sopimuksen mukaan tulla koskaan maksamaankaan. Mitä helvettiä tämä on, Leonard?

Johtajan piti ottaa pitkä henkäys pullohappea, kunnes kasvojen punoitus hellitti hieman. Hänen ilmeensä ei hellittänyt hetkeksikään. Se oli täynnä pyhää vihaa.

- Niin, katsokaapas, eihän sitä aina voi on…

- Voi, voi ja voi! Aina onnistutaan ja aina tullaan onnistumaan! Tähän yritykseen ei oteta pummeja ja loisia, jotka tekevät yhtiön laskuun turhia matkoja ympäri galaksia. Rajansa kaikella!

- Minulle sattui hieman huono sektori…

- Orson Immerman sai tehtäväkseen myydä puhelimia yhdellä ainoalla kuulla. Yhdellä ainoalla, tajuatko? Silti hän myi kaksi miljardia puhelinta sikäläisille kiville, mikä on myyntiennätys puoleentoistatuhanteen vuoteen. Orson myi puhelimet kiville, jotka eivät osanneet edes puhua! Kauppa tuotti niin hyvin, että TELPHON pystyi ostamaan Uranuksen kokonaisuudessaan. Nykyisin siellä sijaitsee koko universumin viidenneksi suurin puhelintehdas. Älä tule jauhamaan minulle paskaa huonoista sektoreista!

- Saanko puolustautua?

- Saat, mutta jos se ei ole hyvä puolustus, annan sinulle kenkää viidessä sekunnissa. Maailma ei tarvitse huonoa myyntimiestä.

- Aluksi minä siis menin Miran aurinkokuntaan, jonka viides planeetta auringosta kantoi elämää. Planeetta on suurin piirtein maa-luokkaa, mutta eräs asia hämmästytti perinpohjaisesti. PX-5 (planeetan virallinen nimi) omaa erikoisen ilmakehän. Ilmakehä on tiheämpi, kuin mikään muu tuntemamme aine. Se on kaasua, mutta se on noin tuhatyhdeksänsataa kertaa tiheämpää kuin lyijy. Onnistuin laskeutumaan planeetalle metallierämaahan, mutta pahaksi onneksi asukkaat sattuivat olemaan ”yöpuulla”. PX-5:n kansa nukkuu kokonaista neljä kuukautta. Ne oliot ovat oikeastaan vain yhtä suurta korvaa. Korvan alapuolella on mittarimatomaiset jalat ja suu sijaitsee sukuelinten alapuolella. Otin avaruustulkin avukseni ja keskustelin olioiden kanssa kokonaista kolme kuukautta. Tämä johtui siitä, että niiden puhenopeus on sana per tunti. Olisittepa nähnyt! Voi sanoa, että kaveri oli pelkkänä korvana. Heh heh…

- Asiaan.

- Just. Hitaasti mutta varmasti joukon pomo sai selitettyä, etteivät he tarvitse puhelinta. Kaasukehän tiheys on niin suuri, että ääni ehtii kulkea viitisen kertaa koko planeetan ympäri alle sekunnissa. Saman sanan kuulee viitenä kaikuna, jotka kuuluvat täsmälleen samanaikaisesti. Tämän vuoksi kaikki planeetan oliot pystyvät kuuntelemaan keskustelua aivan kuin seisoisivat vieressä kuuntelemassa. Puhelin oikeastaan vain hidastaisi kommunikointia.

- Olisit myynyt puhelimia vaikka koriste-esineeksi tai jotain…

- Tämä kansa ei kerännyt koriste-esineitä. Oikeastaan ne olivat passiivista väkeä. Minä satuin astumaan yhden korva-alkoin päälle ja se kuoli hetkessä. Alkoin äiti totesi: Tuota te ette olisi saanut tehdä. Tuon sanomiseen meni seitsemän tuntia, eikä äiti sitten muuta sanonutkaan.

- Entäs Fomalhaut?

- Fomalhaut oli oikeastaan pelkkä kivijärkäle, noin tuhatviisikymmentä kilometriä halkaisijaltaan. Silti siellä oli tietokoneen laskelmien mukaan noin miljoonakolmesataatuhatta eri eliölajia. Hassua, että näitä olioita on vain yksi lajiaan ja ne kaikki lentävät. Ainoa älylliseltä tuntunut asukas oli noin viisi senttiä pitkä, perhosen näköinen sammakko. Me rupattelimme pitkät tovit, eikä tämä otus ollut hidas puheissaan. Se puhui varpaillaan, joita napsuttelemalla sai aikaan sanan ja voin vakuuttaa, että sammakon sanavarasto oli paljon laajempi kuin meidän. Puhelimen se tajusi heti, vaikkei koskaan ollut nähnyt koko kapistusta. Jostakin syystä Poko (nimitin sitä Pokoksi) säikähti kamalasti. Se piiloutui jonnekin planeetan pimeälle puoliskolle ja minulta meni kolme kuukautta sen etsimiseen. Luulin erehdyksessä toisen lajin edustajaa Pokoksi ja tartuin sitä siivestä, ettei asiakas karkaisi toista kertaa. Tämä otus olikin ohut kuin silkkipaperi ja repesi heti, kun kosketin sitä. Näin tapoin kokonaisen eläinlajin vahingossa sukupuuttoon.

- Oho!

- Ryhdyin varovaisemmaksi ja kahlasin yötä päivää ympäri outoja maisemia. Kahlasin, koska koko planeettaa peittää noin puolen metrin syvyinen liejukerros. Arvelin sen olevan syynä lentävälle elämänmuodolle. Löysin viimein Pokon, joka räpisteli kauhuissaan eräässä laaksossa. Se kertoi minulle, että kaikki planeetan olennot ovat hentorakenteisia, ja kuolevat pelkästä kosketuksesta toiseen materiaan.

- Et siis voinut myydä puhelinta kosketusaralle olennolle. Mikset kaupitellut äänellä toimivaa kaukosäädintä?

- Yritinhän minä, mutta Poko sanoi, ettei hänellä kerta kaikkiaan ole maailmassa ketään, jolle hän voisi soittaa. Poko on ainoa lajiaan, niin kuin kaikki muutkin sillä planeetalla.

- Kumma, ettet itse sitä älynnyt.

- Niin minäkin ajattelin.

- Entäs sitten Arcturus? Tietojen mukaan siellä asuu hyvin ihmismäisiä olentoja. Jotkut tiedemiehet ovat jopa väittäneet meidän polveutuvan Arcturuksen humanoideista.

- Se olikin aika nolo juttu. Minä laskeuduin planeetalle sopivaan aikaan, sillä syysmarkkinat olivat juuri käynnissä ja ih…humanoideja lappoi paikalle kaikkialta. Kiersin markkinapaikkaa ja ostin itselleni muutamia esineitä. Samalla varmistin, ettei paikalla ollut yhtään puhelinta. Niillä humanoideilla oli muuten erikoinen tapa tervehtiä. Ne hyppäsivät ilmaan ja potkaisivat itseään otsaan. Siitä syntyi hassu, ontto kumahdus, joka sai tervehdittävän hyvälle tuulelle. Tai ainakin minä luulin niin, kunnes kuulin totuuden. Mutta siitä sitten myöhemmin.

- Asiaan!

- Menossa ollaan. Onnistuin saamaan itselleni hyvän myyntipaikan markkinapaikan sydämestä. Kaikki kojut muistuttivat intiaanitelttoja. Niissä oli kaksi ovea, joista toisesta mentiin sisään ja toisesta ulos. Kaikki humanoidit ovat kaksineuvoisia. Mies ja nainen on täysin outoja käsitteitä heidän maailmassa.

- Puhelimista.

- Aivan. Minä aloitin toisena päivänä ja paasasin pitkään puhelimen eduista. Sain aika kiinnostuneen kuulijakunnan. Humanoideja saapui kojulleni ja he näyttivät todella innostuvan asiasta. Kaikki tuijottivat minua neljällä silmällään. Kukaan ei ihmetellyt olemassaoloani, koska paikalla kävi humanoideja useasta eri kulttuurista. Minä satuin olemaan ainoa muukalainen sinä päivänä.

- Mikä meni vikaan?

- Aluksi ei mikään. Minulta tultiin kysymään kaikenlaista. Kaikki halusivat hypistellä ja sovitella puhelinta, mutta sitten se pulma ilmeni.

- Mikä?

- Niillä olioilla ei ollut kuuloelintä.

- Ei kuuloelintä?

- Niin. Minä sain selville, että yksikään niistä ei kuullut. Kun kysyin, miten he saivat selvää puheestani, he sanoivat lukevansa huulilta. Siksi ne olivat tuijottaneet minua niin tarkkaan!

- Joten…

- Joten heille ei ollut mitään hyötyä puhelimesta. Kukaan ei yksinkertaisesti kuullut toisen juttuja.

- Neuvoitko heille tekstinäyttöpäätteen?

- Neuvoin, mutta kukaan ei osannut lukea. Arvelin, että lukuopetus ei kuulunut työsopimukseen.

- Eipä tietenkään. Entäpä vastaanotin, jonka monitori välittää soittajan kuvan?

- Heillä oli jo sellainen. He keskustelivat keskenään telepaattisesti. Kaikki koko planeetalla olivat telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

- Aivan.

- Kerropas nyt  tästä oudoimmasta tapauksesta Bellatrixissa. Olet myynyt sinne yhden puhelimen mutta sopimuksessa mainitaan, ettei sitä tarvitse koskaan maksaa! Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa?

- Jaa se. Se onkin aika uskomaton tarina. Sattui niin, että jätin tämän planeetan viimeiseksi, koska sen elämänmuodosta oli vähiten tietoa. Itse asiassa kukaan ei varmuudella tiennyt, oliko siellä edes älyllistä elämää. Kun saavuin planeettaa kiertävälle radalle havaitsin sen olevan aivan sinivalkoinen. Navat olivat jäässä, mutta muualla happi virtasi vapaana. Vesi oli tosiaan nestemäistä happea, joka suuressa paineessa muuttuu nestemäiseksi. Laskeuduin pohjoisnavalle, jossa lämpötila lähenteli absoluuttista nollapistettä. Ajelin kuuvaunulla ympäriinsä mutta olin aika varma, ettei yhtäkään älyllistä olentoa asunut koko planeetalla. Aluksenikin huurtui sinisen joulukynttilän näköiseksi.

- Jatka.

- Minä yritin tarmokkaasti ottaa yhteyttä paikallisiin asukkaisiin. Öisin, säkkipimeässä, sytytin valonheittäjät ja ammuskelin erivärisiä raketteja. Näin ehti kulua kaksi viikkoa, mutta mitään ei tapahtunut. Alusta piti aina välillä käynnistellä ja käyttää tyhjäkäynnillä, koska pelkäsin sen jäätyvän.

- Milloin sait yhteyden?

- Eräänä aamuna noin kuukausi tuloni jälkeen. Aamu sarasti, tai oikeastaan fosforin värinen kuu nousi ja valaisi himmeästi lähiseudut. Koko lähiavaruudessa ei ollut yhtään aurinkoa. Mielessäni kävi kyllä ajatus, että mitähän täkäläiset tekisivät puhelimella.

- Koskaan ei saa luovuttaa etukäteen.

- Ei niin. Sitten aamulla minä huomasin sen. Taivaanrannalla erottui pieni usvapilvi, mikä ei ole mitenkään yleistä semmoisissa olosuhteissa. Tarkistin pikaisesti lämpötilan, mutta muutoksia ei tapahtunut. Siis mistään lämpöhöyrystä ei ollut kyse. Kaikenvaralta aseistin itseni hampaisiin asti, ennen kuin ajoin kuuvaunulla tutkimaan tilannetta. Kuuvaunu ei oikein pitänyt siinä kristallinkirkkaalla jäällä. Vähän väliä meinasin luiskahtaa jonnekin railoon…

- Älä maalaile.

- Tahdon vain antaa pienen mielikuvan tukalasta tilanteestani. Saavuin viimein pilven luo. Sen koostumuksesta ei saanut mitään selvää ja se liikahteli voimakkaasti, vaikkei planeetalla ollut minkäänlaista ilmavirtausta.

- Entä sitten?

- Satuin vahingossa virittämään radion oikealle taajuudelle ja hämmästyksekseni kuulin hennon äänen, joka sanoi: Zoll.

- Zoll?

- Jep. Se oli paikallinen tervehdys. En erottanut lähettyvillä muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin sen pilven, joten mielenkiintoni heräsi. Kyselin puhujan alkuperää tulkin avulla ja sain selville, että puhuja oli todellakin se pieni pilvi. Pilvi osoittautui noin millimetrin mittaiseksi olennoksi, joka kiersi lentäen ilmassa valtavalla nopeudella. Tiedäthän sinä atomit?

- Kyllä. Mitä niistä?

- Jos voit kuvitella olion, joka liikkuu 876 potenssiin 98 kertaa nopeammin kuin nopein elektroni, saatat tajuta sen suunnattoman nopeuden. Se liikkui yksinkertaisesti niin lujaa, että syntyi vaikutelma pilvestä.

- Ihmeellistä. Entäs sitten?

- Minä ei lannistunut vähällä. Ryhdyin keskustelemaan tämän ”Zollin” kanssa radiopuhelimen välityksellä ja sain kuulla, että se eli yksin planeetallaan. Luulin tietysti, että asia oli sitä myöten selvä, mutta mitä vielä. Zoll kiinnostui kovasti puhelimesta ja halusi ehdottomasti testata laitteen. Minä vedin kaapelin pohjoisnavalta etelänavalle mutta kytkin päälle ainoastaan yhden puhelimen. Zoll selitti, että hän ehtisi irrottamaan puhelimen ja kytkeä sen toiseen päähän, ennen kuin sanoma ehtisi navalta toiselle. Zoll siis puhui jotain, irrotti puhelimen, vei sen toiselle navalle, kiinnitti kaapeliin ja kuuli oman äänensä toisessa päässä. Näin Zoll pystyi keskustelemaan pitkiäkin puheluja itsensä kanssa.

- Älytöntä! Mutta kaikesta huolimatta: Miksei puhelinta ole maksettu? Sinähän myit sen sille ”Zollille”, vai kuinka?

- Myin, mutta Zoll osoittautui varsin viekkaaksi kauppakumppaniksi. Sopimukseen lisättiin hänen vaatimuksestaan pykälä, että jos puhelin olisi meidän varastossa, hänen ei tarvitse maksaa sitä.

- Mutta eihän se pysty olemaan, jos se kerran on Bellatrixissa!

- Vitsi piileekin Zollin nopeudessa. Zoll kykenee tekemään matkan oma ja meidän aurinkokunnan välillä noin 1/3 sekunnin välein. Puhelimen poissaoloa ei huomaa kuin pienenä väreilynä. Puhelin on meidän varastossa ja samaan aikaan Bellatrixissa. Emme voi periä maksua ”myymättömästä” puhelimesta.

Johtaja katsoi suu ammollaan Josefia. Mitään näin omituista hän ei ollut kuullut koskaan. Johtaja mietti asiaa ja tarkkaili välillä Josefia. Tämä vaikutti rauhalliselle.

- Joko sinä olet epäonnisin puhelinmyyjä koko galaksilla, tai sitten olet suurin valehtelija, jonka olen koskaan tavannut. Nyt saat sitten suksia suolle. Tai ei sittenkään.

Pomon kädessä oleva mustekynä napsahti poikki äänekkäästi, mutta hän ei antanut sen häiritä.

- Annan vielä yhden mahdollisuuden. Lähdet tältä istumalta Kyklops neloseen ja myyt yhden puhelimen.

- Yhden puhelimen, sir?

- Kyllä. Yhden puhelimen, se riittää. Jos onnistut, saat ylennyksen suoraan varajohtajaksi tehtaan toimikunnassa.

Josefin kasvoille levisi iloinen hymy. Lähtöä tehdessään hän pysähtyi ovelle ja raapaisi korvantaustaa. Kysymys tuli viimein ulos.

- Millaisia asukkaita kyseisellä Kyklops nelosella mahtaa asustaa?

Johtajan ilme oli yllättävän hämmästynyt. Hän otti rauhallisesti erään kansion käteensä ja vastasi kuin ohimennen: - En tiedä. Kyklops nelonen on tähti. Kuinka niin?

Pertti

Syysflunssa iski kunnolla. Jäin pois töistä, makailin sängyssä ja katsoin telkkaria. Puolen päivän aikaan ovikello soi. Oli erittäin vastenmielistä kammeta itseään ylös mutta tein sen kuitenkin. Avasin ulko-oven ja sen takaa paljastui nuorimies, joka oli pukeutunut tummaan pukuun. Taas näitä, ajattelin mielessäni.

-         Saanko tulla kertomaan sinulle Pertistä? hän kysyi.

Vaikka kuulin, mitä hän sanoi, luulin kuulleeni väärin.

-         Haluat siis tulla kertomaan Jeesuksesta?

-         En vaan Pertistä. Saanko kertoa sinulle Pertistä?

-         En taida tuntea Perttiä, mumisin häkeltyneenä.

-         Ei se mitään. Ei Perttikään tuntenut sinua. Saanko tulla sisään?

Päästin hänet sisään. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä. Pää kuumeen ja buranan turruttamana järkeni ei ollut ihan terävimmillään. Sitä paitsi jostain kumman syystä halusin kuulla, mitä miekkosella oli sanottavaa. Kuka ihmeen Pertti?

-         Keitätkö meille kahvia? Tulokas otti ohjat käsiinsä ja kysyi kysymyksen, jonka minun olisi pitänyt kysyä.

-         Toki, vastasin ja peittelin orastavaa ärtymystä. Hetken jo kaduin, että päästin tuntemattoman kotiini sen tarkemmin ajattelematta.

Kahvia odotellessa ohjasin kaverin olohuoneeseen ja istutin sohvalle. Itse asetuin yhden istuttavaan tv-tuoliin. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kuului vain seinäkellon rytmikäs tikitys. Minua väsytti, hieman jo vitutti ja koko ajan enemmän kadutti. Voisin olla nyt sängyn pohjalla ja kääntää kylkeä. Sairastaa rauhassa sairauteni pois.

-         Pertti kuoli eilen. Muukalaisen avaus oli pysäyttävä ja sai aistini terästäytymään.

-         Olen pahoillani. Mutta en todellakaan tunne ketään Perttiä.

-         Kiitos. Ei Perttikään tuntenut sinua ja vaikka olisi tuntenutkin, hän ei olisi välittänyt sinusta pätkääkään.

-         Mitä…

-         Älä loukkaannu. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Pertti oli vain sellainen ihminen, että hän ei välittänyt paljoakaan kanssaihmisistä. Voisi jopa sanoa, että hän eli järjestäytyneen yhteiskunnan ulkolaidalla. Yksin ja syrjäytyneenä.

-         Vai sillä lailla. Kahvi tuntuukin olevan valmista. Käyn hakemassa meille kupposet. Kermaa? Sokeria?

-         Ihan mustana kiitos.

Kun kaadoin keittiössä kahvit kuppiin mieleni valtasi vahva epäilys, että olohuoneessani istui hullu. Joku, joka oli unohtanut ottaa lääkkeet aamulla. Tai oli ottanut vääriä lääkkeitä. Avohoidon riemuvoitto. Nyt minun piti vain keksiä siisti uloskäynti tilanteesta niin, että kaverille jää hyvä mieli eikä hän palaa uudestaan. Ehkä voisin kuunnella hänen tarinansa, mikäli se ei kestä tuntikausia. Ehkä tässä Pertissä piili joku opetus. Ehkä olin vain totaalinen idiootti, kun menin avaamaan ovea.

-         Kahvi, ole hyvä.

-         Kiitos.

Siinä kuumaa kahvia jäähdytellessä minulla oli aikaa vaivihkaa mittailla miestä. Noin kaksvitonen, siisti kampaus, siisti musta puku, ei partaa, siistit kynnet. Hän oli hulluksi pelottavan siisti. Kenties psykopaatti? Massamurhaaja? Karistelin synkimmät ajatukset mielestäni.

-         Pertti kuoli eilen. Hän jäi auton alle Kalliossa. Oli ylittämässä suojatietä, kun mersu ilmestyi tyhjästä ja jyräsi Pertin yli. Kuolema tuli nopeasti ja varoittamatta. Pertti ei tuntenut kipua.

-         Lohdullista kuulla.

-         Pertti ei tosiaankaan välittänyt muista ihmisistä. Jos olisit tavannut hänet kadulla, hän ei olisi jäänyt mieleesi. Hän ei ottanut liftareita kyytiin, ei auttanut vanhuksia kadun yli, ei pysähtynyt kysymään kadulla makaavalta, onko jotain hätänä.

-         Jaa.

-         Pertti oli jopa tyly aika ajoin. Hän valitti kaupan kassalla vihannestiskin huonoutta, R-kioskilla jonottamista, elokuvateatterissa surkeaa tarjontaa. Hän soitteli palvelupuhelimiin ja reklamoi palvelun laadusta. Hän kirjoitti yleisönosastolle ja kommentoi linja-auto aikataulujen muutoksista, oli niitä vastaan. Hän oli aina muutoksia ja uudistuksia vastaan. Kun joku ränsistynyt autiotalo purettiin ja tilalle rakennettiin uusi, hän oli ensimmäisenä vertailemassa miten kaikki oli ennen paremmin. Miten kaikki entinen olisi pitänyt suojella ja säilyttää, eikä mitään uutta saanut enää rakentaa. Koska uusi oli rumaa paskaa.

-         Sellaistahan se on.

Huomasin kuuntelevani miestä lumoutuneena. Pertti kuulosti tutulta. Kun ihmiseltä, jonka on tuntenut kauan aikaa. Äidissäni oli hieman Perttiä, isässäni vielä enemmän. Setäni oli kuin Pertin kopio. Alakerran naapuri saattoi olla jopa sukua Pertille.

-         Pertin poismeno oli nopea ja ennalta arvaamaton. Hän ei kuollut meidän syntiemme vuoksi. Hän ei kuollut kenenkään vuoksi. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, jos joku muu olisi kuollut siinä onnettomuudessa. Sellainen Pertti oli.

-         Otatko lisää kahvia?

-         Ei kiitos. Tiesitkö muuten, että Pertti oli rikas?

-         En tiennyt.

-         Pertti saattoi olla jopa yksi Helsingin rikkaimmista miehistä. Hän säästi joka pennin ja rahanuudistuksen jälkeen joka sentin, joka jäi ylimääräistä. Hän keräsi niitä purkkeihin ja purnukoihin. Ei vienyt koskaan pankkiin, koska siellä rahat olisivat joutuneet kiertoon ja toisten ihmisten käsiin. Ajatus oli Pertille sietämätön. Hän halusi pitää kaiken keräämänsä itsellään, jakamatta mitään kellekään. Rahankerääjille ja joulupadoilla päivystäville hän vastasi tylysti ei.

-         Aika tylyä.

Äkkiä tarina katkesi ja vieras jäi hiljaa istumaan. Minä odotin tarinan jatkumista kahvikuppi käteen jähmettyneenä. Kun mitään ei tapahtunut, päätin hieman auttaa.

-         Sinä ilmeisesti tunsit Pertin hyvin?

-         En kovinkaan hyvin. Olin tekemisissä hänen kanssaan vain kaksi kertaa. Mutta me asuimme samassa kerrostalossa yli kymmenen vuotta.

-         Mitä tapahtui?

-         Ensimmäisellä kerralla, ennen kuin tiesin Pertistä sen enempää, kävin lainaamassa häneltä sokeria. Se oli semmoinen tavallinen seinänaapurivierailu. Minulla oli sokeri loppu ja hän lainasi sitä minulle.

-         Mutta sinähän taisit kertoa, ettei hän koskaan antanut mitään kenellekään.

-         Melkein aina. Toinen kerta sattui viime keväänä. Olin sairastellut koko talven ja viimein minulla todettiin syöpä, joka vaati leikkausta. Jouduin leikkausjonoon, joka oli kuukausien pituinen. Lääkäri varoitteli, että sairaus voisi kehittyä nopeasti. Minun kannatti harkita nopeampaa vaihtoehtoa yksityispuolelta. Mutta eihän minulla ollut sellaiseen varaa.

-         Oho. Oletko vielä päässyt leikkaukseen?

-         Minut leikattiin toukokuussa. Kasvain poistettiin, se oli hyvälaatuinen ja ennuste on lupaava. Minulla on luultavasti vielä monta elinvuotta jäljellä. Siitä saan kiittää Perttiä.

-         Miten?

-         Kun kävin keväällä lääkärissä, törmäsin Perttiin odotushuoneessa. Meidän piti tietenkin tervehtiä, naapureita kun ollaan. Perttiä ei olisi kiinnostanut keskustella mutta minulla oli tarve purkaa tuntojani. Niinpä kerroin hänelle diagnoosista ja siitä, miltä kaikki tuntuu. Perttiä asia ei tuntunut juuri kiinnostavan, luki lehteä samalla kun kuunteli puolella korvalla. Hän pahoitteli lyhyesti tilannettani mutta siinä kaikki. Olinpahan saanut purkaa sydäntä.

Tässä vaiheessa vilkaisin olohuoneen seinäkelloa. Kaverin tarina oli kestänyt tunnin ja siinä me istuimme kuin vanhat tutut. En minä enää voinut häntä pois ajaa, enkä halunnutkaan. Halusin kuulla, miten kaikki päättyy.

-         Viikko lääkärikäyntini jälkeen sain puhelinsoiton Leikkaus Oy:ltä. Minulle oli varattu tapaamisaika lääkärille. Ihmettelin asiaa mutta sain vastauksen, että kaikki on järjestetty. Minun tarvitsi vain saapua paikalle. Seuraavana päivänä menin sovittuun aikaa yksityiselle lääkäriasemalle jossa minulle kerrottiin, että voisin päästä syöpäleikkaukseen seuraavalla viikolla. Joku oli ollut heihin yhteydessä, kertonut tilanteeni ja tarjoutunut kustantamaan operaation. Tämä hyväntekijä ei halunnut nimeään julki. Riitti, että suostuisin. Totta kai minä suostuin.

-         Uskomatonta.

-         Leikkaus meni hyvin ja minulla on tosiaankin vielä elinvuosia edessä. Yritin käydä kiittämässä Perttiä, mutta hän ei ollut kotona. Hän ei ollut kotonaan koko kesällä. Sitten sain eilen kuulla, että Pertti jäi auton alle ylittäessään suojatietä ja kuoli välittömästi. En päässyt koskaan kiittämään häntä.

-         Oletko ihan varma, että se oli Pertti?

-         Hän oli lääkärin lisäksi ainoa, joka tiesi tilanteestani. Eivätkä terveyskeskuslääkärit kustanna potilaidensa leikkauksia yksityispuolella.

Olohuoneeseen tuli taas hiljaista. Mies nousi sohvasta, kiitti kahvista ja ajastani ja käveli eteiseen. Sitten hän avasi ulko-oven ja astui porraskäytävään. Siinä vaiheessa havahduin.

-         Miksi sinä kerroit tämän tarinan minulle? Kuka tämä Pertti oli?

-         Pertti oli minun naapurini. Ja minä kerron tämän tarinan kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.

-         Miksi?

-         Onko sinun luonasi käyty kertomassa Jeesuksesta?

-         Totta kai. Joka ikinen vuosi.

-         Minä kerron Pertistä. Pertti ei ollut kukaan erityinen. Hän ei välittänyt kenestäkään, eikä kukaan jäänyt häntä kaipaamaan. Hän ei rakastanut ketään, eikä hän ollut rakastettu. Silti hän ei ollut musta eikä valkoinen. Hän oli harmaan sävyjä. Voit tehdä hyvän teon tänään ja jäädä auton alle huomenna. Ensimmäisen voit itse päättää, toiseen et voi mitenkään vaikuttaa. Kiitos ajastasi ja hyvää päivänjatkoa.

Viimeinen ilta

Pomo toivotti ensi alkuun hyvät huomenet kaikille. Pekan mielestä aamussa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi voinut tehdä siitä erityisen hyvän. Pankki tuntui tukalan kuumalta kesäaamun auringossa ja kaikkialla leijui valonsäteiden paljastamia pölyhiukkasia. Siitepölyallergia ei sekään tuntunut hellittävän. Ei, Pekka huokaisi hiljaa. Aamu ei todellakaan ollut hyvä.

Viikonloppu oli kuin taakse jäänyt painajainen tappeluineen päivineen. Koti oli muuttunut vieraaksi paikaksi, missä heitettiin kitkeriä sanoja ja herjauksia puolelta toiselle. Kuin kaksi nyrkkeilijää neljällä seinällä aidatussa kehässä, ilman erotuomaria. Naapuri katsoi häntä oudosti alta kulmien, kun hän haki lehden postilaatikosta. Ei edes hyvää huomenta toivottanut. Jospa naapuri oli taas joutunut valvomaan heidän takiaan. Ei siis ihme, että ilmapiiri lähiössä oli muuttunut jäykän viralliseksi ihmisten kesken, jotka olivat tunteneet toisensa jo vuosia.

Pekka päätteli, että ilman kahvikupillista eivät työt lähtisi käyntiin. Kuin tervatuilla raiteilla laahustaen hän käveli kahvihuoneeseen ja huuhteli pannun edellisen viikon kahvitähteistä. Suodatinpaperit olivat loppuneet, joten hän tyytyi käsipaperiin. Ketään muita ei vielä näkynyt kahvihuoneessa. Seinällä oli ilmoitus pankin järjestämästä saunaillasta seuraavana perjantaina. Pekka näki oman nimensä muiden joukossa ja ajatteli hetken raakata sen yli. Mutta sitten hän muutti mielensä ja istuutui pöydän ääreen.

- Pekka terve! Sinä istut jo asemissa.

Tulija oli Petteri. Iloinen kuten aina. Joka paikan ilopilleri, joka ei tuntunut väsyvän koskaan. Petteri oli leikkauttanut hiuksensa ja Pekka huomautti siitä jotain vaisusti. Petteri haistoi tuulen ja istuutui hiljaa pöydän ääreen. - Huolia?

- Älä kysy, Pekka tuhahti ja nousi pöydästä. Kahvi oli valmista. Hän kaatoi juomaa nimettyihin mukeihin ja hukutti sekaan muutaman sokeripalan. Maitoa ei löytynyt jääkaapista.

- Se on juotava mustana.

- Ei kai muukaan auta, Petteri vastasi ja otti kiittäen mukinsa vastaan. Ensimmäinen hörppy sai hänet voihkaisemaan ja puhaltelemaan rajusti.

- Pirun kuumaa.

Pekka ei vaivautunut vastaamaan, vaan syventyi edellisen perjantain lehteen. Senkin hän oli lukenut läpi useita kertoja ja uutiset tuntuivat jo tutuilta. Japanin keisari Hirohito sairasteli ja Armeniassa mellakoitiin. Pekka huomasi lukevansa tajuamatta tekstistä sanaakaan. Ajatukset leijailivat aivan jossain muualla. Lähellä kotia, jonka oven hän oli paiskannut aamulla jäljessään kiinni niin, että karmit kolahtivat. Nyt muisto nostatti punan korviin ja sai hänet häpeämään. Siinä oli taas vettä naapureiden juorumyllyyn. Koko helvetin lähiö rypi heidän perhe-elämän pohjamudissa. Kaikki saatanan nilkit, Pekka mietti katkerana. Hän huomasi Petterin puhuvan jostain pitkäaikaislainojen korkokannasta, mutta puhe meni hänen ohitseen yhtä sujuvasti kuin sanomalehden teksti. Kaikki tuo kuului johonkin toiseen maailmaan, johon oli matkaa enemmän kuin hän uskalsi ajatellakaan.

- Kuule. Lähde töiden jälkeen pelaamaan kössiä.

- Häh? Pekka havahtui haaveistaan ja katsoi Petteriä kahvikuppi huulillaan.

- Kössiä. Hallille. Lähde pelaamaan. Petteri puhui kuin kuurolle ja korosti sanojaan käsimerkeillä.

- Joo. Mikäpäs siinä.

Vasta peli sai hänet irtoamaan synkistä mietteistä. He löivät palloa seinään harrastelijoiden hartaudella. Petteri oli huomattavasti parempi pelaaja kuin Pekka, mutta hän tyytyi lyömään peruslyöntejä ja antoi kaverilleen mahdollisuuden pelata omaa peliä. Välillä Pekka unohtui sekunnin murto-osaksi omiin ajatuksiin ja silloin pallo lipsahti häneltä lapsellisen helposti. Kun tätä oli tapahtunut jo useita kertoja, Petteri otti pallon käteensä ja katsoi häntä pitkään.

- Taitaa olla parasta, että lopetetaan tällä erää tähän.

- Niin kai, Pekka myönsi ja pyyhki hikeä ranteessa olevaan hikinauhaan. Paita oli liimautunut selkään kiinni ja pelin rasitus tuntui voimakkaasti jaloissa. He riisuutuivat pukuhuoneessa ja painuivat saunaan suihkun kautta. Saunassa ei ollut ketään muita ja he saattoivat vihdoin puhua vapaasti. Petteri heitti löylyä ja nojasi kuumaan seinään.

- Haluaksä puhua siitä?

Pekka kasteli oman kohtansa seinästä vedellä ja nojasi siihen raskaasti. Hän nosti jalat ylälauteelle ja kietoi kädet polviensa ympärille. Höyry kirvoitti hien pintaan ja noroja lähti valumaan pitkin karvaisia sääriä.

- Ei siinä ole paljoakaan puhumista.

Petteri odotti kärsivällisesti ja heitti toisen kauhallisen löylyä. Sitten he painautuivat ähkien kyykkyyn, kun kuuma ilma tavoitti ylälauteen.

- Mä en yksinkertaisesti tiedä, mitä pitäis tehdä. Elämä on ajautunut semmoiseen umpikujaan, ettei ulospääsyä näy. Ei me edes jakseta enää puhua asioista järkevästi kun molemmat tiedetään, että siitä syntyisi vain uusi tappelu.

Pekka oli hetken hiljaa ja keräsi ajatuksiaan. Suuri lankakerä odotti purkautumista, mutta hän pelkäsi sitä ja perääntyi viime hetkellä.

- Äh. Et sinä halua kuulla tätä. Iso mies ruikuttaa kuin pikkulapsi.

- Päinvastoin, Petteri vastasi heti ja niin vakavalla äänellä, että se hätkähdytti Pekkaa. Lämmin tunne hulvahti vatsanpohjassa, eikä se johtunut löylyistä.

- Kyllä sä voit mulle kertoa. Sitä vartenhan ystävät on. Lähdetään iltakaljalle ja jutellaan vaihteeksi vakavia. Ei nimittäin olisi pahitteeksi mullekkaan.

- Se sopii, Pekka myönsi hyvillään ja jaksoi jopa hymyillä Petterille. Saunan ovi kävi ja joku eläkeläisvaari kiipesi lauteille huohottaen. Hän tuli uimahallin puolelta ja tuoksui kloorivedelle. Oli vielä unohtanut uikkarit jalkaan, Pekka huomasi huvittuneena. Luultavasti unohtaa ne pois jalastaan, kun menee takaisin uima-altaalle.

Talo oli ollut joskus suuri ja komea, nyt se oli vain suuri. Tilan paljous tuntui vain korostavan heidän välistä etäisyyttä. Riitti tilaa mököttää sadan neliön päässä toisesta. Valkoinen maalipinta hilseili nurkista ja Pekka muisti taas vanhan lupauksensa talon maalaamisesta. Mutta miksi se pitäisi maalata? Missään korjaamisessa ei ole mieltä, Pekka tuhahti ajatuksissaan ja päästi hiljaisen kaljaröyhtäyksen. Polttava vatsahappo nousi kurkkuun ja sai hänet irvistämään. Pekka avasi portin ja sulki sen perässään. Puu narisi väsyneesti, kuin portti olisi halunnut vihdoin ja viimein luopua tehtävästään ja köllähtää pihanurmelle lepäämään. Olihan se sentään vanhempi kuin Pekka itse.

Keittiön ikkunan valo sai palan nousemaan kurkkuun. Pekka pysähtyi käytävälaatoitukselle ja hieroi niskaansa. Joka paikkaa tuntui kolottavan. Pihasireenien tuoksu leijaili hämärältä takapihalta. Niiden takana erottui parikeinun varjo ja hiekkalaatikko. Kaikki siellä, minne hän ne oli jättänytkin.

Hetken Pekka kuvitteli, että aika otti takapakkia ja oli alkukesä kymmenen vuotta sitten. Silloin äiti oli vielä elänyt ja Pekka käveli aina puolenyön jälkeen kotiin yöjalasta. Tanssipaikan kumu erottui aina portille asti ja suussa maistui maustettu huulipuna. Sireenit olivat silloin tuuheampia ja tuoksuivat voimakkaammin. Nyt kukkia oli vain harvassa ja oksat muuttuivat vuosi vuodelta yhä luurankomaisemmiksi. Maaperä tuntui ehtyvän ennen aikojaan. Mikään ei enää kukoistanut heidän pihamaallaan. Eikä talon sisällä.

Kuistilla Pekka istuutui puutuolille lepuuttamaan jalkojaan. Kaljan surina tuntui voimakkaana korvissa. Auton valokiila ilmestyi korttelin takaa häviten saman tien. Hiekka ropisi renkaissa ja soratie pölysi kuuman päivän kuivattamana. Saisivat pirut ajaa suolaa, ettei joka paikka peittyisi harmaaseen tomuun. Pekka sylkäisi yli kuistin, mutta sylki putosikin läsähtäen keskelle verannan kaidetta.

- Saasta.

Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Vain ikkunan varjo nurmella paljasti, että talossa valvottiin. Hän pelkäsi koko ajan, milloin ovi aukeasi. Pelkkä ajatuskin sai mahan vellomaan. Pekka tiesi, että kaljan aikaansaama tyyneys häviäisi sillä hetkellä ja tilalle nousisi masennus. Se pohjaton tunne, joka oli vienyt mielenkiinnon heidän perhe-elämäänsä. Hiljaisuus, puhumattomuus vain pahensivat tilannetta. Joutui väkisinkin uppoutumaan omiin synkkiin aatoksiin ja noidankehä lähti taas pyörimään.

Viimein Pekka kyllästyi istumaan kuistilla ja tunsi, että hän joutuisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin menemään sisälle. Rannekellon fosforitaulu osoitti puolta kahta. Seuraavana päivänä olisi työpäivä ja hän vain valvoi, kuten niin monena yönä aikaisemminkin. No, huomenna se kostautuu. Huomenna väsymys iskee kesken työpäivän ja painaa vireen pohjalukemiin.

Eteisessä ei ollut valoja. Ainoa valoviiru kantautui keittiöstä, missä kolisteltiin kahvikuppia. Pekka riisui takin naulakkoon ja jätti kengät siististi asentoon kenkätelineeseen. Lattialaudat narahtelivat askelten painosta ja paljastivat hänen tulonsa Sirpalle. Tämä istui keittiöpöydän ääressä ja joi ääneti teetä. Hän ei kääntänyt päätään edes silloin, kun Pekka tuli keittiöön.

- Missä oot ollut?

Jotenkin kysymys tuntui helpottavalta. Pekka veti tuolin alleen ja istuutui toiselle puolelle pöytää. Röyhtäys pyrki jälleen pintaan.

- Sulla on huomenna töihin lähtö.

Pekka ei vieläkään vastannut mitään, vaan kaatoi itselleen lasillisen maitoa ja joi sen yhdellä kulauksella.

- Taas olit juomassa, Sirpa kivahti ja nousi vihaisesti pöydästä. Hänen lyhyet, hiuslakan jäykistämät hiukset eivät hievahtaneetkaan. Sirpa tömisti makuuhuoneeseen ja paiskasi oven perässään ja vasta silloin Pekka tuntui heräävän horroksestaan. Hän päätti odottaa hetken, ennen kuin seuraisi perästä. Maidon viileys sai vatsahapot rauhoittumaan.

Sirpa riisui aamutakin ja painui peiton alle. Yön viileä tuuli tuli sisään avoimesta ikkunasta ja pelmutteli läpikuultavia verhoja. Verhojen kangaslinnut näyttivät havisuttelevan puuvillasiipiään. Sirpa nousi uudestaan ylös ja kävi sulkemassa ikkunan viluissaan. Sitten hän käänsi kylkeä ja jäi odottamaan. Unta vai Pekkaa, sitä hän ei tiennyt itsekkään.

Pekka tuli viimein, niin hiljaa kuin vain osasi. Ovi narahti ja lattialaudat säestivät valittaen. Pekka riisui vaatteensa ja laskosti ne tuolille järjestelmällisesti. Sukat hän heitti nurkkaan odottamaan pesua. Sänkykin narahti kun hän istuutui sille koko painollaan. Siinä hän oli ja katseli verhon takaista varjomaailmaa.

- Sirpa?

Sirpa ei vastannut, vaan oli nukkuvinaan. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuleman piti. Pekka oli lievästi humalassa ja ilmeisen juttutuulella. Häntä taas ei huvittanut keskustella mistään humalaisen miehen kanssa. Jos he kerran riitelivät selvin päin, niin minkälaista se olisikaan kännissä. Ei kiitos.

- Onko susta hyvä näin? Miks me ei enää voida puhua mistään? Mä tosiaankin haluaisin joskus selvittää nämä meidän välit oikein perusteellisesti.

Pekka jäi odottamaan vastausta ja nojasi kädellään raskaasti tyynyyn. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän erotti Sirpan äänen. – Mitä sä sanoit? Pekka kysyi.

- Että tekisit sen joskus selvin päin. Hyvää yötä.

Sirpa nykäisi peittoa tiukemmin ympärilleen ja käänsi miehelleen kylkeä. Pekka kuohahti.

- Kyllä sinä olet yks jumalauta! Mitä helvettiä sun kanssas tekee?

Sirpa kimposi pystyyn ja katsoi julmasti Pekkaa, joka oli vain kymmenen sentin päässä hänestä kasvot punaisena. – Et herätä tyttöä!

Pekka hyppäsi sängystä ja käveli tiehensä. Ovella hän muutti mieltään ja kiipesi portaat yläkertaan. Lastenhuoneen ovi oli auki ja sisältä kuului heikkoa hengitystä.

Johanna näytti suloiselta nukkuessaan. Hänellä oli isänsä tummat hiukset ja kulmakarvat. Tyttö oli vasta neljä vuotta, mutta osasi jo kaikenlaista. Pekalle Johanna oli aina ollut ylpeyden aihe. Hän ei halunnut sekoittaa tyttöä heidän tappeluihin, mutta niin tahtoi käydä pakostakin. Silloin tyttö oli aina kahden tulen välissä eikä tiennyt, kumpaa vanhemmista tuli totella. Sirpalle hän oli ”äidin tyttö” ja Pekalle ”isän prinsessa”. Juuri tytön takia Pekka oli harkinnut useammin kuin kahdesti, lähteäkö lätkimään vai ei.

Sirpa tiesi olevansa vahvoilla tytön suhteen. Ilman raskauttavia syitä Johanna joutuisi automaattisesti äidille avioerotilanteessa. Tätä Sirpa käytti toisinaan lyömäaseena Pekkaa vastaan ja sai miehen raivostumaan. Tyttö oli arka paikka isälle. Pekka suuteli Johannaa poskelle pimeässä ja nuuhki hänen paksuja hiuksia. Nallekarhut seurasivat tilannetta lastenhuoneen pöydältä. Koko huone oli kuin viipale satumaata iloisenvärisine tapetteineen ja leluineen. Pekka huomasi katkerana, että kaikki tavarat olivat Sirpan hankkimia. Itse asiassa Pekka ei juuri huomannut tyttöä, kun heillä meni hyvin. Hän hymähti masentuneena pimeässä ja nousi seisomaan. Sälekaihtimien takana loisti katulamppu.

Vasta eteisessä Pekka tajusi, ettei hänellä ollut muuta yllään kuin alushousut. Makuuhuoneeseen ei ollut asiaa, joten vessan pyykkikorissa olevat likaiset vaatteet saivat kelvata. Humalasta ei tuntunut olevan enää tietoakaan, vaikka hän arvasi sen olevan harhaa. Veressä jylläsi yhä promillen verran. Hetken mielessä häivähti jäähyväiskirje, mutta sen ajatuksen hän torjui itsekseen hiljaa hymyillen ja päätään pudistaen. Kaikki oli jo tarpeeksi kornia ilman mahtipontista dramatiikkaa.

- Mitä helvettiä meille on tapahtunut? Hän kysyi lähinnä itseltään. Eteisen peili ei vastannut. Sieltä tuijotti vain yhtä synkän näköinen mies nuhjuisessa paidassa, suorissa housuissa ja lyhyessä takissa. Sukkia hän ei pannut jalkaan. Kenkiin oli tarttunut jostain kuraa. Lika karisi kuivana pölynä eteisen lattialle.

- Sirpa suuttuu, kun kannoin likaa eteiseen.

Pihakiikku narahteli tasaisesti. Pekka heilutteli jalkoja ilmassa ja potkaisi aina välillä lisää vauhtia. Jokin suuri yölintu lensi hitaasti yli pihan päästämättä ääntäkään. Pöllö, hän ajatteli. Autojen ääniä kantautui aina silloin tällöin jostain kaukaa, mutta yksikään ei tullut lähelle heidän asuinlähiötä. Nuoret siellä kiertelivät keskustaa aamutunneilla.

Taivaanrannan vaaleneminen sai Pekan havahtumaan mietteistä. Pian aamu valkenisi ja kaikki virkut, posteljoonit ja työläiset lähtisivät liikkeelle. Pekka nousi kiikusta ja pysäytti sen liikkeen kädellään. Jotenkin se tuntui tärkeältä. Aivan kuin keinu jatkaisi keinumistaan ikuisesti, ellei hän pysäyttäisi sitä. Ajatus nostatti harvinaisen hymyn huulille. Hän tönäisi keinun uudestaan vauhtiin ja lähti kävelemään portille. Kello näytti vähän yli kolmea. 

Kaupunki vaikutti ihmeelliseltä. Aivan kuin neutronipommi olisi pyyhkäissyt kaikki ihmiset mennessään. Vain nelisen tuntia, ja samat autiutta kumisevat kadut olisivat tungokseen asti täynnä koululaisia ja aamuruuhkaan juuttuneita autoilijoita. Nyt keskustaa hallitsivat kymmenet lokit, jotka tepastelivat etsien edellisen päivän tähteitä. Pitkät varjot vuorottelivat auringon valaisemien poukamien kanssa. Joku humalainen oli unohtunut puistonpenkille nukkumaan.

Pekka veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunti virkistyvänsä. Uneton yö tuntui silmissä, joita kirveli vähän väliä. Reilu kuusi tuntia ja pankki avaa ovensa. Reilu kuusi tuntia, helvetti. Pekka otti muutaman juoksuaskeleen ja karkotti lauman naurulokkeja lentoon. Ne huusivat vastalauseita mennessään. Maahan jäi muistoksi valkoisia läikkiä.

Vesi virtasi tyynenä kohti kauempana seisovaa voimalaitosta. Sen turbiinit jylläsivät puoliteholla energiaa uinuvaan kaupunkiin. Kahlittu koski vaikutti kesyltä kuin kuohittu kollikissa. Virtasi vain laiskasti tyytyväisenä kontrolloituun elämäänsä. Tuskin muistaen enää aikoja, jolloin se oli kuohunut voimalla halki kaupungin. Kaupungin, joka tuolloin oli ollut pahainen kirkonkylä. Nyt kaupunki oli kasvanut isoksi ja virta taas kutistunut kuin kalkkeutunut aortta. Se sykki vielä, mutta kauanko se jaksaisi pitää sydäntä, voimalaitosta, käynnissä. Sitä ei tiennyt kukaan. Usein oli jo puhuttu, että laitos söi enemmän rahaa kuin mitä sen antama hyöty antoi kaupungille. Ehkäpä muutaman vuoden päästä turbiinit pysäytetään ja voimala lakkaa olemasta.

Pekka kurkotteli kaiteen yli ja sylki veteen. Sylki leijui alas, hajosi noin puolessa välissä pisaroiksi ja satoi virtaan. Virrassa erottui kaloja, keskenkasvuisia taimenia. Kaupunki istutti niitä joka vuosi jokeen, mutta joka vuosi ne myös katosivat. Osa ui jokea alas järveen, osa jokea ylös ties minne. Virkistyskalastajat nappasivat loput.

Pekka nousi kaiteelle. Häntä huimasi aluksi, mutta tunne meni saman tien ohi. Älytöntä, että tässä vaiheessa alkaisi muka pelottamaan, hän tuumi mielessään. Kaide oli noin reilun puolentoista metriä korkea ja viitisentoista senttiä leveä. Pudotusta veteen tuli vajaa kymmenen metriä. Pudotus sinänsä ei riittänyt tappamaan, mutta voimakas virta piti huolen veden varaan joutuneista. Virta veisi hänet turbiineille, joiden eteen oli viritetty suojaverkko. Suojaverkon edessä oli niin voimakas imu, että se vetäisi veden alle ja hukuttaisi hetkessä. Pekka ei pelännyt enää. Itse asiassa hän ei tuntenut mitään. Aurinko erottui jo puoleksi kerrostalojen takaa. Tulisi kaunis päivä. Kaunis päivä kuolla, hän ajatteli.

- Anna anteeksi Johanna.

Sillan alta kuului yksinäinen molskahdus. Posteljooni ajoi juuri polkupyörällä ohi ja pysähtyi kuullessaan äänen. Hän jätti pyörän ja siitä roikkuvan postilaukun kaidetta vasten nojalleen ja kurkisti alas virtaan. Suuri rengas oli juuri häviämässä veden pinnasta. Mitään liikettä ei näkynyt. Voimalaitoksen aiheuttama hyminä erottui heikosti, vaikka se olikin muutaman sadan metrin päässä. Aamun ensimmäinen auto ajoi sillan yli ja kuljettaja vilkaisi mielenkiinnottomasti sillalle pysähtynyttä postinjakajaa. Auton mentyä hän nousi takaisin satulaan ja lähti polkemaan kohti jakelualuetta. Lokit nousivat lentoon yksitellen ja siirtyivät takaisin joen rannalle. Pankki avasi ovensa tasan kello puoli kymmenen.

Kuutamolla

Tämä tarina on totta vaikka tiedän, ettei sitä kukaan uskokaan. Kukapa sitä nyt ymmärtäisi, kun kerta oma vaimokin katsoo minua hieman kieroon. Kerron tarinani salanimellä koska luulen, että minut toimitettaisiin lukkojen taakse mielenvikaisena. Kerron kaiken niin kuin sen koin, mitään salaamatta tai mitään pois jättämättä. Aivan kuin olisin oikeudessa todistajana. Tosin tämä on enemmänkin puolustuspuheenvuoro ja tiedän, että olen syyllinen.

Nimeni olkoon Petri. Minulla on vaimo ja alle viisivuotias pojannappula, joka ehtii joka paikkaan. Asumme Mikkelissä, tarkemmin sanottuna Launialassa. Muutimme tänne kouluni takia. Käyn Mikkelin liiketalouden instituuttia ja valmistun merkonomiksi ensi keväänä. Siihen on aikaa noin puoli vuotta. Tätä kirjoittaessani joulu lähestyy markkinahumun kera, eikä jätä rauhaan edes köyhää opiskelijaperhettä. Elämme vaimoni palkalla, opintolainalla ja opintotuella, mikä ei ole todellakaan paljon. Vaimoni työskentelee suuren tavaratalon kassalla. Välillä tunnen itseni siivellä eläjäksi mutta olemme vakuutelleet toisillemme, että tämä kaikki on vain väliaikaista. Opiskelun jälkeen hankin itselleni hyvä työpaikan, saan korkeaa palkkaa ja ryhdymme asuntosäästäjiksi. Perheenlisäystäkin voidaan ryhtyä miettimään. Tämä kaikki on vain unelmaa mutta toteutunee tulevaisuudessa. Toivottavasti.

Kaikki alkoi kuukausi sitten, tarkemmin sanottuna marraskuun puolessa välissä. Paras koulukaverini (nimitän hänet Kalleksi) sai hankittua työpaikaltaan meille kutsukortit Pubissa vietettävään gaalailtaan. Kalle toimii Pubissa ovimikkona viikonloppuisin ja muistaa minua aina, kun kanta-asiakasiltoihin on lippuja jaossa. Pääsyvaatimuksena oli siis itse kutsukortti ja tietenkin puku. Ensimmäinen ehto oli täytetty, mutta toinen olikin vähän kinkkisempi. En nimittäin ole mikään pukuihminen ja tunnen oloni epävarmaksi liian muodollisissa vaatteissa. Kalle on samaa kaliperia mutta päätimme yhdessä tuumin joustaa tällä kertaa. Jos kerta pukua vaaditaan, niin puvut he tulevat saamaan. Saadaanpahan ryypätä sitten normaalia halvempaan hintaan.

Vaimoni ei erityisemmin riemuinnut uutisesta, muttei myöskään pannut verisesti vastaan. Kerroin tilaisuuden olevan ainutlaatuinen, enkä halunnut pettää Kallea. Vaimo suostui huomautellen tulevasta rokulipäivästä. Gaalailta pidettäisiin nimittäin keskellä viikkoa tiistaina. Sanoin, ettei yksi poissaolo haittaa mitään, varsinkin kun koekausi oli juuri jäänyt väliaikaisesti taakse. Siihen neuvottelumme sitten tyrehtyikin ja ilmeisesti olimme molemmat tottuneet ajatukseen. Sitten olikin sen puvun vuoro.

Olen käyttänyt pukua eläessäni kokonaista neljä kertaa. Ensimmäisen kerran ylioppilasjuhlissa, sitten häissämme, esikoisen ristiäisissä ja vaimon sukulaisen häissä. Nämä kaikki tapahtumat rysähtivät yhden vuoden sisälle ja viimeisestä kerrasta oli kulunut neljä vuotta. Puku löytyi hengarista tuliterässä kunnossa. Aivan kuin uusi. Se hohti puhtaan mustana. Kokeilin vatsaani ja epäilys heräsi, vieläkö olisin samoissa mitoissa kuin vuosia sitten. Kokeilemallahan se selviää.

Makuuhuoneen kokovartalopeili paljasti hämmästyttävän tyylikkään miehen. Melkein liian tyylikkään. Suorat housut, valkoinen kauluspaita, siniharmaa solmio, liivi ja puvuntakki. Kaikki mahtuivat täydellisesti. Tunsin lievää itserakkautta huomatessani, ettei elintasorengasta näkynyt vyötäröllä. Jokaviikkoinen lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Jollakin muulla oli hauskaa. Kävelin olohuoneeseen herrasmiehen elkein, pyörähtelin kuin malli ja kysyin klassisen kysymyksen: Miltä näyttää?  Vaimon naurusta ei tahtonut tulla loppua. Näytin varmaan hölmistyneeltä, koska hän kiirehti selittämään, että näytin hyvältä. Hän ei vain ole tottunut näkemään minua puku päällä. Tavallisempi asuni on hihaton t-paita ja verkkarit. Hymyilin helpottuneena ja laskostin vaatteet takaisin komeroon. Huominen oli hanskassa.

Aamulla heräsin tavalliseen tapaan seitsemältä. Kelloradiossa on niin karmea summeri, ettei sitä yksinkertaisesti voi olla kuulematta. Keittiön ikkunasta kurkistava lämpömittari näytti viittä astetta plussaa. Se on paljon marraskuussa. Pirun sateet muuttavat jopa säänkin, tuumin ja rapsutin päätäni aamu-unisena. Kasvihuoneilmiö, joo.

Suihkuhuoneen ikkunaan ripustettu näkösuoja, maaliskuun sanomalehti, näytti antiikin keltaiselta. Pian se putoaisi alas kuin kellastunut koivunlehti ja naapuri saisi nähtävää. Pitää vaihtaa uusi intiimisuoja vanhan tilalle. Kahvi odotti höyryten keittimessä. Hörpin kuuman juoman kaikkien terveyssääntöjen vastaisesti suoraan tyhjään mahaan ja puin samalla päälleni ja luin aamun lehteä. Kun kaikki kolme toimintaa oli saatettu päätökseen yhtä aikaa, heitin repun olalle ja syöksyin ovesta ulos. Pyöränsatulassa tajusin, että myöhästyisin hieman ensimmäiseltä tunnilta. Toivottavasti opettaja tekee samoin. 

Päivä kulki kuin matelija puurossa. Kallen ja minun pääpuheenaiheena oli tietenkin illan meno. Koska asumme eri puolilla kaupunkia, sovimme tapaamisesta Kallen serkun luona keskustassa. Sieltä on kokonaista kaksisataa metriä Pubiin. Mennäänkö taksilla, kaveri ehdotti ja virnisti.

Koulusta lähtiessä satoi vettä. Tai oikeamminkin tihkui sadetta. Oli juuri sellainen keli jolloin ei tiedä, tarvitseeko sateenvarjoa vai ei. Minä tiesin tarvitsevani. Neljän kilometrin matkalla ehdin kastua hyvin, vaikkei sataisi yhtään kovempaa. Päätin kiertää ohitustien vierestä pyörätietä pitkin säästäen näin kriittiset pari minuutti, jos nyt sitäkään. Työnsin menemään harsosateessa niska kyyryssä ja puseron kaulus pystyssä. Autoilijat saivat katsella minua ironinen hymy huulilla ilmastoiduissa vaunuissaan. Heillähän oli tuulilasinpyyhkijätkin.

Huomasin kuun kun ylitin Mikkelin satama-alueen ohikulkutien sillalla. Kuu näytti jotenkin kuin väärään paikkaan asetetulta. Vesisateessa se loisti juuston keltaisena ja läikikkäänä. Täysikuu. Se sai minut havahtumaan illan tummuuteen. Oli marraskuu ja aika, jolloin kouluun sai mennä pimeässä ja palata kotiin pimeässä. Välillä käväisee hento hämärä muistuttaen kalpeasti päivänvaloa. En ole taikauskoinen vaan enemmänkin jalat maassa –tyyppi. Silti tuo outo taivaankappale outoon aikaan herätti jotain tuntemuksia. Se näytti niin merkilliseltä loistaessaan illassa kirkkaammin kuin mailleen laskeva aurinko.

Tulin kotiin ja haisin märälle ajokoiralle. Kaikki vaatteet saivat mennä patterille. Kalsarit jalassa nautin pika-aterian ja aloin pukemaan itseäni juhlakuntoon. Vaimo katseli vierestä synkempänä kuin koskaan. Tiesin tarkkaan, miltä hänestä tuntui. Olen itsekin ollut poikamme lapsenvahtina yksin kotona.

Puku ei näyttänyt enää niin naurettavalta kuin edellisenä iltana. Tottumus kysymys. Peilasin aikani kunnes aloin saada napakoita kommentteja olohuoneen sohvalta. Lopetin poseerauksen ja vilkaisin keittiön kelloon. Kuusi. Valmiina lähtöön varttitunnin päästä. Varmistin vielä sään, otin sateenvarjon ja heitin heit ovelta. En saanut vastausta.

Matka linja-autopysäkille kulkee kerrostalon ja metsän välistä. Hiekka ratisi hiljaa kengänpohjissa. Vesisade oli lakannut. Käärin avatun varjon kokoon ja hengitin höyryävää ilmaa. Alkoi pakastamaan. Ylämäki aiheutti lievää hengityksen kiihtymistä. Sitten tulinkin jo päätielle, joka katkaisi hiekkatien kuin asfalttiveitsi. Istuin katetulle pysäkin penkille ja vetelin pakkasilmaa keuhkoihin. Nenä tuntui tukkoiselta. Istuin enkä ajatellut mitään erityistä. Katuvalot loivat valokehän tielle pysäkin molemmille puolille. Istuin katveessa, kahden valon keskellä hämärässä. Pysäkin takana näkyi tummia rakennuksia täynnä kirkkaita ikkunaruutuja. Edessä, tien toisella puolella häämötti metsän musta silhuetti tähtitaivasta vasten. Tähtitaivasta, jolla juustokuu näytti nyt olevan paljon enemmän kotonaan kuin aiemmin iltapäivällä.

Linja oli myöhässä. En kärsinyt enää istua, vaan aloin kävellä pientä ympyrää pysytelläkseni lämpimänä. Tuuli huokaili metsässä ja oksat rasahtelivat. Yksikään auto ei ajanut ohi. Tunne oli kuin maailman ainoalla ihmisellä. Ei edes mitään inhimillisiä ääniä, vain huokailua ja risahteluja. Ilma oli tyyni ja leppoisa.

Ilma oli tyyni. Silti tuuli tuntui huokailevan tien toisella puolella metsän pimennossa. Vai oliko se tuuli? Olin selvästikin suojaisessa paikassa ja tien toisella puolella metsäkaistaleella puhalsi epäsäännöllinen puhuri. Puhalsi ja puhkui kuin joku suuri, hengästynyt olento. Välillä se katkoi oksia, pysähtyi ja jatkoi sitten hiipimistään. Se hiipi lähemmäksi.

Se hiipi lähemmäksi! Olin aivan varma, vaikka tiesinkin kuvittelevani. Metsässä, heinäojan takana äänet huokailivat ja huohottivat kuin nälkäinen suu. Sitten oksa rasahti jälleen poikki. Liian suuri oksa edes kiivaamaan tuulen katkottavaksi. Mikä piru se oli? Näkymätön hengittäjä tuntui kävelevän loivassa kaaressa ohi paikan, jossa katuvalot paljastivat vastapaikatun asfaltin. Tirkistelijä? Raiskaaja? Itsensäpaljastaja? Joku kajahtanut, joka kulkee puskissa pimeän aikaan piilossa ihmisiltä. Himomurhaaja?

Äänet olivat tauonneet. Edes tasaista läähätystä ei kuulunut. Kuvittelua. Pelkän mielikuvituksen aikaansaannosta kaikki tyynni. Naurahdin vähemmän vakuuttavasti ja lausahdin ääneen: - Piru pois metsästä. Samassa pimeys otti tienoon syliinsä.

Kesti muutama sekunti ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Kaikki katuvalot sillä tieosuudella sammuivat yhtä aikaa. Yhteensattuma? Väliaikainen virranjakeluhäiriö? Ukkonen? Miten hitossa sen piti sattua juuri nyt? Itsevarmuus, jonka olin hetki sitten tuntevinani, hävisi jonnekin metsän siimekseen. Läähättäjän luo. Hengitys nimittäin kuului uudelleen, vain noin parinkymmenen metrin päästä matalia kuusia kasvavalta rinteeltä. Vasta nyt huomasin, miten kirkas kuu oli.

Olin valmis lähtemään takaisin. Juhlat tai ei, tämä tilanne ei kuulunut normaalielämään. Putosin jonnekin pimeänpelon ja kauhun välimaastoon. Synkkä tieosuus kuun valossa, oudot äänet metsässä ja minä yksin mielikuvitukseni kanssa. Se nyki minua takinliepeestä ja kuiski: Nyt mentiin, kaveri. Tuolla metsässä on joku kauhea silpoja, joka tulee ja tekee sinusta ruumiin. Viiltää puukolla lihan irti rinnastasi ja tappaa hitaasti. Hirvittävän hitaasti. Tai sitten siellä on joku eläin, joka saalistaa vain pimeällä, täydenkuun aikaan. Tulee ja raatelee keltaisilla hampaillaan raivokkaasti kuin tappajahai. Rajaa raajalta syö ja murisee. Ulvoo. Olin valmis.

Juuri silloin valokiilat pyyhkivät sumuverhoa ja linja-auto ilmestyi pienen mäen takaa. Kummitukset livahtivat pysäkkikatoksen taakse piiloon. Suuni pyrki väkisinkin hymyyn ja nolostuin omaa typeryyttäni. Todellinen maailma se sieltä ajoi ja ottaa minut valoisaan kyytiinsä.

Häkellyn niin, etten tajunnut edes nostaa kättäni ylös. Linja nimittäin lisäsi kaasua tasaisesti loivassa rinteessä ja huristi ohitseni pysähtymättä. Heti ohituksen jälkeen havahduin järkytyksestä ja lähdin juoksemaan sen perään. – Jumalauta pysähdy! Pysähdy! Toistasataa metriä juoksin kilpaa koneen kanssa vain huomatakseni, että sillä on enemmän hevosvoimia kuin minulla. Pysähdyin hengästyneenä keskelle tietä ja tunsin hien liimautuvan selkääni. Kusipää! Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa? Tie oli pimeä, kuski väsynyt ja ilma sumuinen. Pysäkki oli kuin musta-aukko matkan varrella. Kuski tiesi sen olemassaolon muttei nähnyt ketään odottamassa. Ei heijastimia, vaaleita vaatteita tai huitovaa kättä. Sitä sen täytyi olla. Ohi vaan ja matka jatkuu.

Pimeys ympäröi minut taas kuin pahanhajuinen hengitys. Huomasin myös näkymättömän liikkeen. Se hengitti jossain viidenkymmenen metrin päässä ja lähestyi niin, että oksien napsahtelu oli yhtäjaksoista.

- Kuka helvetti siellä on!

Sen enempää en jäänyt tulijaa ihmettelemään. Tie kotiin päin oli selkäni takana. Samoin läähätys ja rapina. En ajatellut enää järkevästi. Edessäni oli ainakin kilometrin verran valotonta taivalta. Taloissa näkyi elämää, mutta niihin en mennyt. Aikuinen mies juoksemassa kummitusta pakoon. Ennemmin tosiaankin juoksin ja koetin karkottaa painajaista kannoiltani.

Kuulin kengän kopinan, joka lähti kaikuna juoksuaskelistani. Mielikuvituksessani muutin sen takaa-ajajan ääneksi. Juoksimme tasatahtia, kiihkeästi ja kovaa. Tunsin epämääräistä pakkoa kiihdyttää menoa. Kaiku teki samoin. Juoksin niin, että ilma tuntui loppuvan ympäriltäni. Mutta hetkeäkään en ajatellut pysähtyä. Edessäni häämötti jo kaukaisen risteyksen valot. Jos pääsen sinne, olen turvassa. Valossa painajainen katoaa.

Sitten tiesin, ettei kaikki ollut pelkkää houretta. Läähätys oli noussut tielle ja ravasi kannoillani pehmein askelin. Se kulki neljällä jalalla. Se oli valtava. Kuin suuren vasikan kokoinen, karvainen peto. Koira? Ehdin nähdä vain vilauksen vilkaistessani taakse ja voin olla vuorenvarma, ettei yksikään koira kasva niin suureksi. Se ei liiemmin muistuttanut karhua tai mitään muuta luonnollista eläintä. Mistä sellainen yleensä pääsi keskelle kaupunkia? Otus ei murissut, vinkunut eikä päästellyt muitakaan ääniä. Se vain läähätti. Läähätti ja kuvittelin tuntevani sen kuuman hengityksen niskassani.

Huusin. Huusin sen minkä pakahtuvat keuhkoni antoivat ulos. Olisin juossut vaikka jonkun pihaan, mutta asutuslähiö oli jäänyt jo taakse. Molemmilla puolilla vilisti synkkää metsää. Läähätys lähestyi, tassut hakkasivat rytmikkäästi asfalttiin ja nyt takaa-ajaja päästi ensimmäisen äännähdyksen. Se oli hirveä murahdus.

Aivan kuin joku olisi heittänyt viljasäkillä selkään. Paiskauduin tielle ja tunsin tunnon katoavan käsistäni. Jauhosäkki ei pudonnut vaan jäi roikkumaan selkääni. Murina ja ulvahtelu oli yhtäjaksoista. Huusin kilpaa kuoleman kanssa. Tunsin hampaat niskassani ja aloin rimpuilla elämänhalun antamalla voimalla. Ote kirposi, niska tuntui märälle ja otus ärjyi korvaani niin, että kuulo hävisi. Kierähdin selälleni ja näin kuun kehystämän, karvaisen pään. Sitten synkkä varjokuva valkeni ja erotin jokaisen pienen yksityiskohdan. Olio ei ollut eläin eikä ihminen vaan jotain siltä väliltä. Verinen kita välkkyi pitkistä torahampaista ja mustat silmät kiilsivät kuin tähdet. Vasta kun ilmestys hyppäsi pois päältäni ja pakeni metsään tajusin, että valo oli lähtöisin saapuvasta autosta. Auton renkaat ulvoivat jossain takanani ja ovi avattiin. Laskin pääni kylmälle asfaltille ja suljin silmäni. Kaikki menetti merkityksensä.

Pääsin sairaalasta viikkoa myöhemmin. Niskani oli yhä siteessä, mutta sen vakavampaa se ei ollut. Kimppuuni kävi kulkukoira ja lääkärin ensimmäinen huolenaihe oli mahdollinen vesikauhutartunta. Verikokeissa ei havaittu mitään, joten pääsin kotiin kun tunsin kykeneväni liikkumaan. Koiraa ei tavoitettu mutta etsintöjä jatkettiin. Se oli käynyt jonkun toisenkin ulkoilijan kimppuun.

Kuukausi on kulunut tapahtuneesta ja kirjoitan tätä illan hämärtyessä. Vaimon ja minun välit ovat, jos mahdollista, vieläkin huonommat kuin ennen. Hän valittaa, etten tee mitään. Saatan istua iltakaudet sohvalla katsomassa televisiota, syömättä mitään. Olen tuntenut erinäisiä kipuja joka puolella ruumistani, mutten uskalla puhua niistä kenellekään. Olen myös käynyt kirjastossa ja lukenut oudon kiinnostavia kertomuksia yliluonnollisista asioista ja ilmiöistä. En tiedä, mikä minua vaivaa, mutta pelkään itseäni. Näen usein painajaisia tapahtuneesta. Sitä pahempia ovat painajaiset, jotka alkoivat piinata minua tällä viikolla. Hirveät unet siitä, kuinka tapan oman perheeni. Syön oman poikani ja silvon vaimoni muodottomaksi paljain käsin. Taidan tulla hulluksi. Ehdotin, että he lähtisivät käymään sukulaisissa. Mutta miten he pääsisivät, vaimolla on työnsä. Silti.

Pelkään todella, että jotain tapahtuu. Katsoin äsken verhon taakse ja huomasin kuun, joka tuijotti takaisin rupisine kasvoineen. Täysikuu. Kivut ovat yltyneet. Ne polttavat nyt joka paikasta. Rintakarvani ovat mukavan tuuheat, mutta miksi niiden pitää kasvaa yhdessä illassa? Hampaani ovat myös kasvaneet. Aivan totta! Kulmahampaat muistuttavat enemmänkin eläimen kuin ihmisen purukalustoa. Niin, ja kaiken kukkuraksi ruokahaluni on palannut. On todella vaikea kirjoittaa näillä koukkukyntisillä käpälillä. Tunnen selvästi tuoksun, joka lähtee oven takana makuuhuoneessa nukkuvasta pojastani. Pienestä pojastani. Kuulen myös selvästi, kuinka vaimoni leikkaa leipää keittiössä ja leivänmurut iskeytyvät lattiaan. Minulla on nälkä. Tai oikeamminkin ajatukseni valtaa lihan himo. Raa’an lihan himo.