Kuutamolla

Tämä tarina on totta vaikka tiedän, ettei sitä kukaan uskokaan. Kukapa sitä nyt ymmärtäisi, kun kerta oma vaimokin katsoo minua hieman kieroon. Kerron tarinani salanimellä koska luulen, että minut toimitettaisiin lukkojen taakse mielenvikaisena. Kerron kaiken niin kuin sen koin, mitään salaamatta tai mitään pois jättämättä. Aivan kuin olisin oikeudessa todistajana. Tosin tämä on enemmänkin puolustuspuheenvuoro ja tiedän, että olen syyllinen.

Nimeni olkoon Petri. Minulla on vaimo ja alle viisivuotias pojannappula, joka ehtii joka paikkaan. Asumme Mikkelissä, tarkemmin sanottuna Launialassa. Muutimme tänne kouluni takia. Käyn Mikkelin liiketalouden instituuttia ja valmistun merkonomiksi ensi keväänä. Siihen on aikaa noin puoli vuotta. Tätä kirjoittaessani joulu lähestyy markkinahumun kera, eikä jätä rauhaan edes köyhää opiskelijaperhettä. Elämme vaimoni palkalla, opintolainalla ja opintotuella, mikä ei ole todellakaan paljon. Vaimoni työskentelee suuren tavaratalon kassalla. Välillä tunnen itseni siivellä eläjäksi mutta olemme vakuutelleet toisillemme, että tämä kaikki on vain väliaikaista. Opiskelun jälkeen hankin itselleni hyvä työpaikan, saan korkeaa palkkaa ja ryhdymme asuntosäästäjiksi. Perheenlisäystäkin voidaan ryhtyä miettimään. Tämä kaikki on vain unelmaa mutta toteutunee tulevaisuudessa. Toivottavasti.

Kaikki alkoi kuukausi sitten, tarkemmin sanottuna marraskuun puolessa välissä. Paras koulukaverini (nimitän hänet Kalleksi) sai hankittua työpaikaltaan meille kutsukortit Pubissa vietettävään gaalailtaan. Kalle toimii Pubissa ovimikkona viikonloppuisin ja muistaa minua aina, kun kanta-asiakasiltoihin on lippuja jaossa. Pääsyvaatimuksena oli siis itse kutsukortti ja tietenkin puku. Ensimmäinen ehto oli täytetty, mutta toinen olikin vähän kinkkisempi. En nimittäin ole mikään pukuihminen ja tunnen oloni epävarmaksi liian muodollisissa vaatteissa. Kalle on samaa kaliperia mutta päätimme yhdessä tuumin joustaa tällä kertaa. Jos kerta pukua vaaditaan, niin puvut he tulevat saamaan. Saadaanpahan ryypätä sitten normaalia halvempaan hintaan.

Vaimoni ei erityisemmin riemuinnut uutisesta, muttei myöskään pannut verisesti vastaan. Kerroin tilaisuuden olevan ainutlaatuinen, enkä halunnut pettää Kallea. Vaimo suostui huomautellen tulevasta rokulipäivästä. Gaalailta pidettäisiin nimittäin keskellä viikkoa tiistaina. Sanoin, ettei yksi poissaolo haittaa mitään, varsinkin kun koekausi oli juuri jäänyt väliaikaisesti taakse. Siihen neuvottelumme sitten tyrehtyikin ja ilmeisesti olimme molemmat tottuneet ajatukseen. Sitten olikin sen puvun vuoro.

Olen käyttänyt pukua eläessäni kokonaista neljä kertaa. Ensimmäisen kerran ylioppilasjuhlissa, sitten häissämme, esikoisen ristiäisissä ja vaimon sukulaisen häissä. Nämä kaikki tapahtumat rysähtivät yhden vuoden sisälle ja viimeisestä kerrasta oli kulunut neljä vuotta. Puku löytyi hengarista tuliterässä kunnossa. Aivan kuin uusi. Se hohti puhtaan mustana. Kokeilin vatsaani ja epäilys heräsi, vieläkö olisin samoissa mitoissa kuin vuosia sitten. Kokeilemallahan se selviää.

Makuuhuoneen kokovartalopeili paljasti hämmästyttävän tyylikkään miehen. Melkein liian tyylikkään. Suorat housut, valkoinen kauluspaita, siniharmaa solmio, liivi ja puvuntakki. Kaikki mahtuivat täydellisesti. Tunsin lievää itserakkautta huomatessani, ettei elintasorengasta näkynyt vyötäröllä. Jokaviikkoinen lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Jollakin muulla oli hauskaa. Kävelin olohuoneeseen herrasmiehen elkein, pyörähtelin kuin malli ja kysyin klassisen kysymyksen: Miltä näyttää?  Vaimon naurusta ei tahtonut tulla loppua. Näytin varmaan hölmistyneeltä, koska hän kiirehti selittämään, että näytin hyvältä. Hän ei vain ole tottunut näkemään minua puku päällä. Tavallisempi asuni on hihaton t-paita ja verkkarit. Hymyilin helpottuneena ja laskostin vaatteet takaisin komeroon. Huominen oli hanskassa.

Aamulla heräsin tavalliseen tapaan seitsemältä. Kelloradiossa on niin karmea summeri, ettei sitä yksinkertaisesti voi olla kuulematta. Keittiön ikkunasta kurkistava lämpömittari näytti viittä astetta plussaa. Se on paljon marraskuussa. Pirun sateet muuttavat jopa säänkin, tuumin ja rapsutin päätäni aamu-unisena. Kasvihuoneilmiö, joo.

Suihkuhuoneen ikkunaan ripustettu näkösuoja, maaliskuun sanomalehti, näytti antiikin keltaiselta. Pian se putoaisi alas kuin kellastunut koivunlehti ja naapuri saisi nähtävää. Pitää vaihtaa uusi intiimisuoja vanhan tilalle. Kahvi odotti höyryten keittimessä. Hörpin kuuman juoman kaikkien terveyssääntöjen vastaisesti suoraan tyhjään mahaan ja puin samalla päälleni ja luin aamun lehteä. Kun kaikki kolme toimintaa oli saatettu päätökseen yhtä aikaa, heitin repun olalle ja syöksyin ovesta ulos. Pyöränsatulassa tajusin, että myöhästyisin hieman ensimmäiseltä tunnilta. Toivottavasti opettaja tekee samoin. 

Päivä kulki kuin matelija puurossa. Kallen ja minun pääpuheenaiheena oli tietenkin illan meno. Koska asumme eri puolilla kaupunkia, sovimme tapaamisesta Kallen serkun luona keskustassa. Sieltä on kokonaista kaksisataa metriä Pubiin. Mennäänkö taksilla, kaveri ehdotti ja virnisti.

Koulusta lähtiessä satoi vettä. Tai oikeamminkin tihkui sadetta. Oli juuri sellainen keli jolloin ei tiedä, tarvitseeko sateenvarjoa vai ei. Minä tiesin tarvitsevani. Neljän kilometrin matkalla ehdin kastua hyvin, vaikkei sataisi yhtään kovempaa. Päätin kiertää ohitustien vierestä pyörätietä pitkin säästäen näin kriittiset pari minuutti, jos nyt sitäkään. Työnsin menemään harsosateessa niska kyyryssä ja puseron kaulus pystyssä. Autoilijat saivat katsella minua ironinen hymy huulilla ilmastoiduissa vaunuissaan. Heillähän oli tuulilasinpyyhkijätkin.

Huomasin kuun kun ylitin Mikkelin satama-alueen ohikulkutien sillalla. Kuu näytti jotenkin kuin väärään paikkaan asetetulta. Vesisateessa se loisti juuston keltaisena ja läikikkäänä. Täysikuu. Se sai minut havahtumaan illan tummuuteen. Oli marraskuu ja aika, jolloin kouluun sai mennä pimeässä ja palata kotiin pimeässä. Välillä käväisee hento hämärä muistuttaen kalpeasti päivänvaloa. En ole taikauskoinen vaan enemmänkin jalat maassa –tyyppi. Silti tuo outo taivaankappale outoon aikaan herätti jotain tuntemuksia. Se näytti niin merkilliseltä loistaessaan illassa kirkkaammin kuin mailleen laskeva aurinko.

Tulin kotiin ja haisin märälle ajokoiralle. Kaikki vaatteet saivat mennä patterille. Kalsarit jalassa nautin pika-aterian ja aloin pukemaan itseäni juhlakuntoon. Vaimo katseli vierestä synkempänä kuin koskaan. Tiesin tarkkaan, miltä hänestä tuntui. Olen itsekin ollut poikamme lapsenvahtina yksin kotona.

Puku ei näyttänyt enää niin naurettavalta kuin edellisenä iltana. Tottumus kysymys. Peilasin aikani kunnes aloin saada napakoita kommentteja olohuoneen sohvalta. Lopetin poseerauksen ja vilkaisin keittiön kelloon. Kuusi. Valmiina lähtöön varttitunnin päästä. Varmistin vielä sään, otin sateenvarjon ja heitin heit ovelta. En saanut vastausta.

Matka linja-autopysäkille kulkee kerrostalon ja metsän välistä. Hiekka ratisi hiljaa kengänpohjissa. Vesisade oli lakannut. Käärin avatun varjon kokoon ja hengitin höyryävää ilmaa. Alkoi pakastamaan. Ylämäki aiheutti lievää hengityksen kiihtymistä. Sitten tulinkin jo päätielle, joka katkaisi hiekkatien kuin asfalttiveitsi. Istuin katetulle pysäkin penkille ja vetelin pakkasilmaa keuhkoihin. Nenä tuntui tukkoiselta. Istuin enkä ajatellut mitään erityistä. Katuvalot loivat valokehän tielle pysäkin molemmille puolille. Istuin katveessa, kahden valon keskellä hämärässä. Pysäkin takana näkyi tummia rakennuksia täynnä kirkkaita ikkunaruutuja. Edessä, tien toisella puolella häämötti metsän musta silhuetti tähtitaivasta vasten. Tähtitaivasta, jolla juustokuu näytti nyt olevan paljon enemmän kotonaan kuin aiemmin iltapäivällä.

Linja oli myöhässä. En kärsinyt enää istua, vaan aloin kävellä pientä ympyrää pysytelläkseni lämpimänä. Tuuli huokaili metsässä ja oksat rasahtelivat. Yksikään auto ei ajanut ohi. Tunne oli kuin maailman ainoalla ihmisellä. Ei edes mitään inhimillisiä ääniä, vain huokailua ja risahteluja. Ilma oli tyyni ja leppoisa.

Ilma oli tyyni. Silti tuuli tuntui huokailevan tien toisella puolella metsän pimennossa. Vai oliko se tuuli? Olin selvästikin suojaisessa paikassa ja tien toisella puolella metsäkaistaleella puhalsi epäsäännöllinen puhuri. Puhalsi ja puhkui kuin joku suuri, hengästynyt olento. Välillä se katkoi oksia, pysähtyi ja jatkoi sitten hiipimistään. Se hiipi lähemmäksi.

Se hiipi lähemmäksi! Olin aivan varma, vaikka tiesinkin kuvittelevani. Metsässä, heinäojan takana äänet huokailivat ja huohottivat kuin nälkäinen suu. Sitten oksa rasahti jälleen poikki. Liian suuri oksa edes kiivaamaan tuulen katkottavaksi. Mikä piru se oli? Näkymätön hengittäjä tuntui kävelevän loivassa kaaressa ohi paikan, jossa katuvalot paljastivat vastapaikatun asfaltin. Tirkistelijä? Raiskaaja? Itsensäpaljastaja? Joku kajahtanut, joka kulkee puskissa pimeän aikaan piilossa ihmisiltä. Himomurhaaja?

Äänet olivat tauonneet. Edes tasaista läähätystä ei kuulunut. Kuvittelua. Pelkän mielikuvituksen aikaansaannosta kaikki tyynni. Naurahdin vähemmän vakuuttavasti ja lausahdin ääneen: - Piru pois metsästä. Samassa pimeys otti tienoon syliinsä.

Kesti muutama sekunti ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Kaikki katuvalot sillä tieosuudella sammuivat yhtä aikaa. Yhteensattuma? Väliaikainen virranjakeluhäiriö? Ukkonen? Miten hitossa sen piti sattua juuri nyt? Itsevarmuus, jonka olin hetki sitten tuntevinani, hävisi jonnekin metsän siimekseen. Läähättäjän luo. Hengitys nimittäin kuului uudelleen, vain noin parinkymmenen metrin päästä matalia kuusia kasvavalta rinteeltä. Vasta nyt huomasin, miten kirkas kuu oli.

Olin valmis lähtemään takaisin. Juhlat tai ei, tämä tilanne ei kuulunut normaalielämään. Putosin jonnekin pimeänpelon ja kauhun välimaastoon. Synkkä tieosuus kuun valossa, oudot äänet metsässä ja minä yksin mielikuvitukseni kanssa. Se nyki minua takinliepeestä ja kuiski: Nyt mentiin, kaveri. Tuolla metsässä on joku kauhea silpoja, joka tulee ja tekee sinusta ruumiin. Viiltää puukolla lihan irti rinnastasi ja tappaa hitaasti. Hirvittävän hitaasti. Tai sitten siellä on joku eläin, joka saalistaa vain pimeällä, täydenkuun aikaan. Tulee ja raatelee keltaisilla hampaillaan raivokkaasti kuin tappajahai. Rajaa raajalta syö ja murisee. Ulvoo. Olin valmis.

Juuri silloin valokiilat pyyhkivät sumuverhoa ja linja-auto ilmestyi pienen mäen takaa. Kummitukset livahtivat pysäkkikatoksen taakse piiloon. Suuni pyrki väkisinkin hymyyn ja nolostuin omaa typeryyttäni. Todellinen maailma se sieltä ajoi ja ottaa minut valoisaan kyytiinsä.

Häkellyn niin, etten tajunnut edes nostaa kättäni ylös. Linja nimittäin lisäsi kaasua tasaisesti loivassa rinteessä ja huristi ohitseni pysähtymättä. Heti ohituksen jälkeen havahduin järkytyksestä ja lähdin juoksemaan sen perään. – Jumalauta pysähdy! Pysähdy! Toistasataa metriä juoksin kilpaa koneen kanssa vain huomatakseni, että sillä on enemmän hevosvoimia kuin minulla. Pysähdyin hengästyneenä keskelle tietä ja tunsin hien liimautuvan selkääni. Kusipää! Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa? Tie oli pimeä, kuski väsynyt ja ilma sumuinen. Pysäkki oli kuin musta-aukko matkan varrella. Kuski tiesi sen olemassaolon muttei nähnyt ketään odottamassa. Ei heijastimia, vaaleita vaatteita tai huitovaa kättä. Sitä sen täytyi olla. Ohi vaan ja matka jatkuu.

Pimeys ympäröi minut taas kuin pahanhajuinen hengitys. Huomasin myös näkymättömän liikkeen. Se hengitti jossain viidenkymmenen metrin päässä ja lähestyi niin, että oksien napsahtelu oli yhtäjaksoista.

- Kuka helvetti siellä on!

Sen enempää en jäänyt tulijaa ihmettelemään. Tie kotiin päin oli selkäni takana. Samoin läähätys ja rapina. En ajatellut enää järkevästi. Edessäni oli ainakin kilometrin verran valotonta taivalta. Taloissa näkyi elämää, mutta niihin en mennyt. Aikuinen mies juoksemassa kummitusta pakoon. Ennemmin tosiaankin juoksin ja koetin karkottaa painajaista kannoiltani.

Kuulin kengän kopinan, joka lähti kaikuna juoksuaskelistani. Mielikuvituksessani muutin sen takaa-ajajan ääneksi. Juoksimme tasatahtia, kiihkeästi ja kovaa. Tunsin epämääräistä pakkoa kiihdyttää menoa. Kaiku teki samoin. Juoksin niin, että ilma tuntui loppuvan ympäriltäni. Mutta hetkeäkään en ajatellut pysähtyä. Edessäni häämötti jo kaukaisen risteyksen valot. Jos pääsen sinne, olen turvassa. Valossa painajainen katoaa.

Sitten tiesin, ettei kaikki ollut pelkkää houretta. Läähätys oli noussut tielle ja ravasi kannoillani pehmein askelin. Se kulki neljällä jalalla. Se oli valtava. Kuin suuren vasikan kokoinen, karvainen peto. Koira? Ehdin nähdä vain vilauksen vilkaistessani taakse ja voin olla vuorenvarma, ettei yksikään koira kasva niin suureksi. Se ei liiemmin muistuttanut karhua tai mitään muuta luonnollista eläintä. Mistä sellainen yleensä pääsi keskelle kaupunkia? Otus ei murissut, vinkunut eikä päästellyt muitakaan ääniä. Se vain läähätti. Läähätti ja kuvittelin tuntevani sen kuuman hengityksen niskassani.

Huusin. Huusin sen minkä pakahtuvat keuhkoni antoivat ulos. Olisin juossut vaikka jonkun pihaan, mutta asutuslähiö oli jäänyt jo taakse. Molemmilla puolilla vilisti synkkää metsää. Läähätys lähestyi, tassut hakkasivat rytmikkäästi asfalttiin ja nyt takaa-ajaja päästi ensimmäisen äännähdyksen. Se oli hirveä murahdus.

Aivan kuin joku olisi heittänyt viljasäkillä selkään. Paiskauduin tielle ja tunsin tunnon katoavan käsistäni. Jauhosäkki ei pudonnut vaan jäi roikkumaan selkääni. Murina ja ulvahtelu oli yhtäjaksoista. Huusin kilpaa kuoleman kanssa. Tunsin hampaat niskassani ja aloin rimpuilla elämänhalun antamalla voimalla. Ote kirposi, niska tuntui märälle ja otus ärjyi korvaani niin, että kuulo hävisi. Kierähdin selälleni ja näin kuun kehystämän, karvaisen pään. Sitten synkkä varjokuva valkeni ja erotin jokaisen pienen yksityiskohdan. Olio ei ollut eläin eikä ihminen vaan jotain siltä väliltä. Verinen kita välkkyi pitkistä torahampaista ja mustat silmät kiilsivät kuin tähdet. Vasta kun ilmestys hyppäsi pois päältäni ja pakeni metsään tajusin, että valo oli lähtöisin saapuvasta autosta. Auton renkaat ulvoivat jossain takanani ja ovi avattiin. Laskin pääni kylmälle asfaltille ja suljin silmäni. Kaikki menetti merkityksensä.

Pääsin sairaalasta viikkoa myöhemmin. Niskani oli yhä siteessä, mutta sen vakavampaa se ei ollut. Kimppuuni kävi kulkukoira ja lääkärin ensimmäinen huolenaihe oli mahdollinen vesikauhutartunta. Verikokeissa ei havaittu mitään, joten pääsin kotiin kun tunsin kykeneväni liikkumaan. Koiraa ei tavoitettu mutta etsintöjä jatkettiin. Se oli käynyt jonkun toisenkin ulkoilijan kimppuun.

Kuukausi on kulunut tapahtuneesta ja kirjoitan tätä illan hämärtyessä. Vaimon ja minun välit ovat, jos mahdollista, vieläkin huonommat kuin ennen. Hän valittaa, etten tee mitään. Saatan istua iltakaudet sohvalla katsomassa televisiota, syömättä mitään. Olen tuntenut erinäisiä kipuja joka puolella ruumistani, mutten uskalla puhua niistä kenellekään. Olen myös käynyt kirjastossa ja lukenut oudon kiinnostavia kertomuksia yliluonnollisista asioista ja ilmiöistä. En tiedä, mikä minua vaivaa, mutta pelkään itseäni. Näen usein painajaisia tapahtuneesta. Sitä pahempia ovat painajaiset, jotka alkoivat piinata minua tällä viikolla. Hirveät unet siitä, kuinka tapan oman perheeni. Syön oman poikani ja silvon vaimoni muodottomaksi paljain käsin. Taidan tulla hulluksi. Ehdotin, että he lähtisivät käymään sukulaisissa. Mutta miten he pääsisivät, vaimolla on työnsä. Silti.

Pelkään todella, että jotain tapahtuu. Katsoin äsken verhon taakse ja huomasin kuun, joka tuijotti takaisin rupisine kasvoineen. Täysikuu. Kivut ovat yltyneet. Ne polttavat nyt joka paikasta. Rintakarvani ovat mukavan tuuheat, mutta miksi niiden pitää kasvaa yhdessä illassa? Hampaani ovat myös kasvaneet. Aivan totta! Kulmahampaat muistuttavat enemmänkin eläimen kuin ihmisen purukalustoa. Niin, ja kaiken kukkuraksi ruokahaluni on palannut. On todella vaikea kirjoittaa näillä koukkukyntisillä käpälillä. Tunnen selvästi tuoksun, joka lähtee oven takana makuuhuoneessa nukkuvasta pojastani. Pienestä pojastani. Kuulen myös selvästi, kuinka vaimoni leikkaa leipää keittiössä ja leivänmurut iskeytyvät lattiaan. Minulla on nälkä. Tai oikeamminkin ajatukseni valtaa lihan himo. Raa’an lihan himo.