Käsi ylös, keneltä kouluajan pakolliset hiihtokilpailut veivät hiihtohalut vuosikymmeniksi. Voitte nyt kaikki laskea kädet alas. Niin kävi minullekin.
Olihan se täysin absurdia, että meidät kaikki
ala-asteikäiset pakotettiin hiihtämään kilpaa koulun hiihtokilpailussa. Miksei
meitä kaikkia pakotettu piirtämään kilpaa? Siinä minä olisin sentään pärjännyt.
Hiihtokisoissa olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen riippuen siitä, miten
luokkakaverini Marko hiihti. Mitä tämä teki alle kymmenvuotiaan itsetunnolle?
No, täällähän minä kirjoittelen katkerana nimimerkin takana ja pelkään, että
joku tunnistaa minut.
Kerroin jo aikaisemmin tarinassa kultaa taikka kunniaa,
miten onnistuin voittamaan yhdet hiihtokisat kuset housussa, kunnes minut
diskattiin. Palkintolusikka oli jo melkein kädessä, kun se tylysti vietiin
minulta pois. Tiedän tasan tarkkaan, miltä Mika Myllylästä ja Jari Isometsästä
tuntuu.
Kun koulusta oli selvitty, koitti armeija. Ei muuta kuin eräsukset
jalkaan ja umpihankeen vetämään ahkiota. Sukset eivät luistaneet pätkääkään ja
vähän väliä piti pohjasta irrotella viiden sentin lumikerrosta. Tein mielessäni
pyhän valan keskellä metsää, kytkettynä narulla siihen helvetin ahkioon ja
V-käyrä otsassa kymmenen sentin kokoisena: Armeijan jälkeen en enää koskaan
söisi kaurapuuroa, enkä koskaan laittaisi suksia jalkaan. Toinen lupaus on pitänyt.
Meni yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin muutin mieleni.
Välissä oli koettu suomalaisen hiihdon joutsenlaulu Lahden MM-kisoissa 2001.
Eihän se auttanut, piti itse lähteä hiihtämään. No ei aivan noin, mutta kyllä
ikä tekee miehessä muitakin kummia asioita kuin laittaa yöllä juoksemaan
vessassa tai unohtelemaan asioita. Ikä muuttaa ajattelumaailmaa. En minä
edelleenkään muistele niitä kouluajan hiihtokilpailuja lämmöllä, mutta ne ajat
ovat jo niin kaukana menneisyydessä, että päätin koettaa vielä kerran.
Eli kuusi vuotta sitten ostin sukset. Ei mitään
luistelusuksia, vaan ihan rehelliset murtsikat. Kiersin kodin lähellä olevan,
kilometrin mittaisen kuntoladun ja pelkäsin välillä niin maan perusteellisesti.
Alamäet olivat nimittäin totaalista myrkkyä. Onnistuin säilyttämään tasapainoni
ja arvokkuuteni mutta samalla päätin, että Puijon jyrkillä kilpaladuilla
meikäläistä ei tulla näkemään. Sen sijaan vaihdoin maastosta järven jäälle
Kallavedelle ja kas, suksi alkoi luistamaan! Oli huikea tunne huomata, että
jaksaa vielä liikkua suksilla ja jopa nauttii siitä. Pidin kokemuksesta niin paljon, että laitoin facebook –seinälleni päivityksen: Hiihtäminen on parasta, mitä voi tehdä housut jalassa.
 |
| Kyllä minä nykyään hiihdän |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti