Se suurin kala, joka pääsi karkuun

Kun ihmiset tässä vaiheessa elämää katsovat taaksepäin, he voivat luetella meriittilistaa tyyliin: ”Olin Kupsin B-junnujoukkueen maalinvahti, valmistuin maisteriksi Helsingin yliopistosta, työskentelin työjohtajana Masa Yardsin telakalla” jne jne. Olen huomannut, että minun listani on lähinnä ”minusta ei tullut” –tyylinen. Kuten aikaisemmin täällä blogissa olen tilittänyt, minusta ei tullut  biologia, ei  historianopettajaa, ei elokuvantekijää jne jne. Laitetaan tähän listaan vielä yksi ”meriitti”: Minusta ei tullut kalamiestä.

Ei sillä, etteikö tilaisuuksia olisi ollut. Isä nimittäin kalasti semi-intohimoisesti ja vei perheemme monena vuonna peräkkäin Utsjoelle ja Norjaan kalareissuille. Matkat olivat mukavia, mutta kalastuskärpäsen puremaa en niistä saanut. Mäkäräisen puremia sitäkin enemmän. Mukavia muistoja yhtä kaikki.

Minä ja virveli. Ei vain toimi, ei.

Olen eläessäni saanut virvelillä yhden ainoan kalan. Siitä on päiväkirjamerkintä vuodelta 1977: ”Ensimmäinen kalani virvelillä: Raudus 400 grammaa, Norja. 9.8.1977 klo 23 – 24.00 välisenä aikana”. Olin tuohon aikaan vielä optimisti enkä tiennyt, että se jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi virvelöidyksi kalaksi ainakin kolmeenkymmeneenseitsemään vuoteen. 

Kalareissujen liikkuva koti

Tosin ainoa kala se ei reissulla ollut. Kalastusvälineet olivat vain toisenlaiset. Matkustimme Norjan tuntureilla asuntovaunun kanssa ja leiriydyimme hienoissa maisemissa. Lähellä oli uskomattoman kirkkaita tunturilampia ja vuoripuroja. Mato-ongella onkiminen oli kielletty, mutta isä antoi minun ja velipojan rikkoa lakia. Ette usko, miten hanakasti tunturipuron raudus ja harjus iskevät matokoukkuun. Saatiin pikkuveljen kanssa monta laitonta kalaa.

Norjan tuntureilla

Loppukesän ja alkusyksyn jatkoin virvelöintiä kotiseudulla mutta enää ei napannut. Ja sitten innostus vain hiipui, enkä tarttunut enää virveliin. Talvella oli vuorossa pilkkionginta, ja edelleen kala söi satunnaisesti. Kevät jäillä osallistuin jopa kaupungin pilkkimestaruuskisoihin nuorten sarjassa. Punnituspaikalle toin muovikassin, jossa oli jääsohjoa ja kaksi ahventa. Virallinen punnitsija tuumasi, että taitaa tuo sun muovikassi painaa enemmän kuin kalat. Pääsin kuitenkin paikallislehteen, pilkkikisojen nimilistan viimeiseksi.

Lokan tekoaltaalle tehty kalastusreissu 70-luvun lopulla oli eksoottinen. Lokan allas on Suomen suurin tekojärvi Sodankylän kunnassa. Tekoallas tehtiin 60-luvulla ja sen alle jäi aapasoita, metsiä ja pari kylää. Järvi on matala, joten pilkit ja vieheet tahtoivat jäädä veden alle jääneiden puiden ja oksien ruuaksi. Mutta juuri veden alle jääneen rehevän kasvillisuuden ansioista järvessä kasvaa valtavia ahvenia. En ole missään nähnyt vastaavaa. Ahvenet olivat pääasiassa yli sata grammaisia ja tavallisen järviahvenen kokoisia kaloja osui koukkuun vain yksi kymmenestä. 

Reissu muuttui vakavaksi, kun kesken kalastuksen sää vaihtui myrskyisäksi ja sakea lumipyry yllätti meidät. Lokan tekojärvi on niin valtava, että vastarantaa ei erottanut kunnolla edes hyvällä kelillä. Nyt olimme keskellä järven jäätä lumipyryssä, eikä rantaa näkynyt missään. Onneksi miehillä oli kompassi ja tunnin hiihdon jälkeen pääsimme rannalle suojaan. Sain pienen maistiaisen, miltä jäätikön ylittäminen lumimyrskyssä tuntuisi.

Isä ja pikkuveli kaloja narraamassa

Torniojoen Kukkolankoskella näin livenä, miten kaloja pyydystettiin pelkällä haavilla. Haavi oli pitkän vavan päässä ja kutsuttiin lipoksi. Lippoaja seisoi rantakivellä ja kuljetti lippoa myötävirtaan. Kun siika nousi kutemaan joelle ja ui vastavirtaan, se ui suoraan haaviin, lippoaja nosti kalan vedestä ja pudotti puiseen laatikkoon. Lippoamista en päässyt kokeilemaan. Ei tosin päässyt isäkään. Ilmeisesti siihen tarvittiin jonkinmoinen lupa.

Kalastuksen ohella isä vei meidät syksyisin myös ravustamaan. Ne olivat jännittäviä seikkailuja nuorille pojille. Puro, johon merrat asetettiin, sijaitsi lehtomaisessa metsässä ja syksyn pimeydessä pensaissa loisti kiiltomatoja. Aina välillä isä käski meidän olla hiljaa ja paikallaan ja kohta taas jatkettiin ravustamista. Tajusin vasta myöhemmin, että mitään lupia meillä ei ollut, joten isä oli varuillaan mahdollisten ulkopuolisten ja kalastusvalvojien takia. Rikos lienee kolmessakymmenessä vuodessa vanhentunut, joten uskallan tunnustaa sen tässä.

Isä saaliin kiilto silmissä

Pilkkikisoista onnistuin saamaan pari kertaa jopa palkinnon. Tämä tapahtui paikallisen metsästysseuran kisoissa. Pilkkijöitä oli nuorten sarjassa yleensä kaksi, minä ja Ari. Välillä voitti Ari, välillä voitin minä. Palkintoina oli pilkkionki, pilkkijakkara, puukko tai mitä milloinkin. Isän mielestä tärkeintä ei ollut voitto vaan hyvä palkinto.

Mummon mökin lähellä oli Nokisenkoski, josta kalastajat virvelöivät keväisin istutettuja lohia. Suunnistimme velipojan kanssa eräänä kesälomapäivänä Nokiselle ja aloimme kalastamaan kosken yli vievän sillan alla. Vaihdoimme välillä paikkaa ja vetelimme ahventa koskesta minkä kerkesimme. Siinä auringonpaisteessa ja hyvässä kalastusmoodissa emme huomanneet, kun taaksemme käveli aikuinen mies. Hän huikkasi meille ja katsoi tuimasti:

- Osaako pojat lukea?

Pikkuveli säikähti sanattomaksi mutta minä kiirehdin vastaamaan, että kyllä osataan.

-   Sitten keräätte onkenne ja lähdette kotiin. Viekää kalat mukana.

Nappasin käteeni muovikassin, jossa ahvenet räpistelivät, ja toiseen käteen mato-ongen. Velipoika teki samoin. Lähdimme pikavauhtia paluumatkalle mummon mökille. Kosken rannalla mies jäi seisomaan paikoilleen ja seurasi meitä katseellaan. Hänen vieressään oli iso kyltti, jossa luki:  
"Koskialueella mato-ongella onkiminen ehdottomasti kielletty".

Nokisenkoski