sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Puheenvuoro pakolaisista



Ajattelin kirjoittaa ajatuksia päivänpolttavasta pakolaisaiheesta. Minulle tuli ongelma. En ole koskaan käynyt kriisimaissa, en pakolaisleirissä tai vastaanottokeskuksessa enkä tunne yhtään pakolaista henkilökohtaisesti. Toisin kuin netissä kommentteja antavat henkilöt, joilla tuntuu olevan asiantuntemusta tästä asiasta. Kerron siis toisenlaisesta kokemuksesta.

Kahdeksankymmentäluvun alussa asuin Suonenjoella. Siihen aikaan paikkakunnalla oli tanssipaikka nimeltä kaarihalli. Kaarihallilla järjestettiin vuoroviikonlopuin nuorisokonsertteja ja varttuneemman väen lavatansseja. Niinpä näin livenä kaikki sen ajan huiput kuten Eppu Normaali, Juice Leskinen, Dingo, Popeda jne. Muistelen noita aikoja lämmöllä.

Meillä Suonenjoen nuorilla oli yksi suuri ja konkreettinen uhka: pieksämäkeläiset. Pieksämäkeläisistä liikkui hurjia huhuja. Kaarihallilla oli kuulemma vähän väliä nyrkkitappelua näiden ulkopaikkakuntalaisten ja kylänpoikien välillä. Olipa meno joskus yltynyt niin hurjaksi, että Suonenjoen rautatieasemalla oli odotettu Pieksämäeltä tulevaa junaa oikein joukossa, pesäpallomailat aseena. Yksikään pieksämäkeläinen ei noussut junasta, joten uhka oli torjuttu onnistuneesti. Muutenhan ne olisivat tulleet ja vieneet meidän naiset.

Oli tietenkin hieman omituista ajatella, että joltain toiselta paikkakunnalta tulisi poikia, jotka veisivät meidän naiset. Eihän meillä ollut naisia. Useimmalla ei edes sitä tyttöystävääkään. Mutta pakkohan tuohon oli uskoa, koska isot pojat sanoivat niin. Ja niin minäkin opin pelkäämään ja jopa hieman vihaamaan pieksämäkeläisiä.

Eräänä lauantaina olin taas kavereiden kanssa kaarihallilla. Seisoimme hallin pihassa pienessä ringissä juttelemassa niitä näitä. Paikalle tuli joku tuntemattomampi heppu, joka liittyi keskusteluun. Näin jatkui hyvä tovi ja taidettiin siinä vähän naureskellakin kimpassa, kunnes tämä heppu kysäisi, mistä päin olimme. Jokainen vastasi vuorollaan Suonenjoelta. Kaveri meni hiljaiseksi ja vaikutti hieman hämmentyneeltä. Sitten hän tokaisi:
– Ja minä olen Pieksämäeltä. Onpa kummallista. Miksi te ette ole vielä antaneet mulle turpaan?

Niin, miksihän? Kysymys tuntui siinä tilanteessa absurdilta. Kaverihan oli ihan normaali, hauska teini-ikäinen poika. Samanlainen kuin me. Eikä minulle tullut mieleenkään piestä häntä, kun olimme jo vähän tutustuneet. Eipä sillä, että olisin tapellut muutenkaan koska en osaa, mutta noin niin kuin kuvainnollisesti. Juttu jatkui siitä mihin olimme jääneet ja ilta sujui oikein mukavissa ja rauhallisissa merkeissä.

Nyt kun näitä pieksämäkeläisiä tulee meille sankoin joukoin, ajattelin ottaa asioista selvää ja auttaa heitä kykyjeni mukaan. Pesäpallomaila voi jäädä kotiin, koska siitä ei ole hyötyä kenellekään. Näitä kavereita on piesty kotimaassaan jo ihan tarpeeksi.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti