Linkin Park live in Himos Park 31.08.2015

Jämsän Himos Park ja Linkin Park olivat molemmat minulle ennennäkemättömiä. Ajatus maailmanluokan bändistä Jämsän kokoisella kylällä tuntui vähän absurdille mutta hauskalle ajatukselle. Koska vaimo on kova Linkin Park -fani ja nähnyt bändin viimeksi Sonispheressä Porissa 2009, oli valinta selvä. Lähdetään keikalle.

Matkajärjestelymme meni niin, että olimme yötä Jyväskylässä ja matkustimme paikan päälle Matka-Töysän bussikuljetuksella. Sinällään helppo ja suht edullinen tapa, koska linjamatka Jyväskylä-Himos-Jyväskylä maksoi 20 € /per hlö ja bussi vei perille asti + ylimääräiset tavarat sai jättää autoon, koska paluumatka taittui samalla kyydillä. 

Sää suosi mukavasti. Vaikka elettiin elokuun viimeistä päivää, lämpötila auringossa lähenteli pariakymmentä eikä sade tullut uhkaavista pilvistä huolimatta. Paikkana Himos Park oli miellyttävä yllätys. Alue on todella suuri ja itse lavanedusta on jaettu kahtia K-18 ja sallituksi alueeksi. Anniskelualueella oli useita juoma- ja ruokapisteitä sekä ”Suomen suurin WC”. Mainos piti varmaan paikkansa. Vessajonoja ei nimittäin muodostunut, vaan joka jätkälle riitti oma pisuaari. 

Pontus Hjelm

Fasiliteetit ja sää olivat siis kunnossa. Itse illan aloitti ruotsalalainen lämppäri Dead by April. Kaverit keskustelivat kansainvälisesti englanniksi mutta heittipä laulaja väliin myös ihan suomalaisittain Kiitos. Pisteet siitä. Musiikillisesti Dead by April seilaa samoissa vesissä kuin Linkin Park alkuaikoinaan: Raskasta metallia ryyditettynä kahdella laulajalla. Christoffer ”Stoffe” Anderssonin mörinä ja Pontus Hjelmin melodisempi ote täydensivät toisiaan. Bändi itse kutsuu musiikkiaan popmetalliksi. Vaikka yleisöä oli klo 17 alkaneella keikalla vielä vähän, olivat fanit sitäkin fanaattisempia. Tunnin setti oli tiukka ja hyvä. Lopetuksena kuultiin yhtyeen hitti Losing You.

Disco Ensemble ja pilvi joka ei koskaan satanut

Toisena lämppärinä kuultiin Disco Ensemble. Jostain syystä koko bändi on mennyt minulta ohi, enkä tiennyt heistä muuta kuin nimen. Miellyttävät yllätykset jatkuivat, kun kaverit latasivat rokkia koko rahan edestä. Bändi on alun perin perustettu Ulvilassa 1996 ja ehtinyt kiertää maailmaa mm. Danko Jonesin kanssa. Disco sopi illan raskaaseen teemaan ja todisti taas kerran, että live on live. Musiikki on parasta livenä. 

Linkin Parkin piti aloittaa kahdeksalta, mutta bändi saapui lavalle viitisen minuuttia myöhässä. Heti alussa Papercutin riipivä riffi sai yleisön hyppimään. Alussa bändi soitti lähinnä ensimmäisen Hybrid Theory –levyn biisejä kuten Points of Authority ja One step Closer. Juuri esikoislevy on meikäläisen suosikki, joten euforia oli taattu.

Jatkossa bändi esitteli uudempaa materiaalia, joka on muuttunut popinpaan suuntaan. Jopa niin, että osa biiseistä jäi meikäläiselle vähän etäisiksi. Tosin esim. New Divide ja Final Masquerade ovat todella tarttuvia kipaleita. Aika harvalla nykybändillä on kaksi hyvää laulajaa, kuten Linkin Parkin Chester Bennington ja Mike Shinoda. Jälkimmäinen kiitteli keikan aikana uskollisia faneja, joita oli tullut Jämsään aina Brasiliaa ja Yhdysvaltoja myöten.

Mikin varressa Mike Shinoda

Setin puolivälissä solistit pitivät hengähdystauon ja bändin ”taiteellinen johtaja” Joe Hahn soitti syntetisaattorilla mystisiä riffejä, joita videotaulun psykedeeliset kuviot säestivät. Välisoitto oli hämmentävä ja samalla kertaa hieno. Mieluimmin sitä katseli ja kuunteli kuin iänikuisia, puhki soitettuja basso- ja rumpusooloja. Evoluutio on muuttanut livemusiikin visuaalisemmaksi ja hyvä niin. Yleisö haluaa nähdä ja kuulla aina jotain uutta, joten välisoitto lunasti paikkansa.

Meikäläiselle illan kohokohta oli varsinaisen aktin toiseksi viimeisenä soitettu In the End. Myös muu yleisö tunsi kappaleen, joten Mike Shinoda tyytyi välillä osoittamaan mikrofonia yleisöön ja kuunteli yhteislaulua virne kasvoilla. Puolitoistatuntinen setti päätettiin Faintiin ja sitten seurasi huudatustauko. 

Encorena kuultiin vielä kolme biisiä: Waiting for the End, What I’ve done ja Bleed it out. What I’ve donen aikana videotaululla vilisi kuvia maailmanhistorian sodista ja kauhusta, mikä tuntui ajankohtaisemmalle kuin koskaan. Konsertti ei kuitenkaan kääntynyt ahdistuksen puolelle, vaan lopussa bändi sai pitkät ja ansaitut aplodit. Bennington ja kumppanit kumarsivat syvään ja olivat silminnähden tyytyväisiä yli kahdeksantuhannen fanin reaktioon. Keikka keskellä ei mitään täytti kaikkien odotukset.