Ajatuksia panemisesta

Tänään on se päivä vuodesta kun minua onnitellaan, että olen selvinnyt taas yhden vuoden hengissä. Ikä on vain numeroita sanotaan, paitsi että tässä iässä ei ole. Ikä on myös uusia kolotuksen ja kivistyksen aiheita, unohtuneita nimiä ja kasvoja sekä yöllisiä vessareissuja kesken makeimpien unien. Mutta en valita. On mukava olla elossa ja kiitos kaikille, jotka onnittelivat minua siitä. Se merkitsee paljon. Synttärikakun jätän väliin, en nimittäin tiedä mistä löytäisin niin helvetin monta kakkukynttilää kuin tilaisuus vaatisi. 

Olen vielä poikanen mutta pohdin tässä hiljattain, että mikä on pitkän iän salaisuus. Epäilen sen liittyvän jotenkin panemiseen. Kaikkihan meidät pannaan ensin alulle ja sitten synnytään. Lapsena meidät pannaan päiväkotiin, kouluun ja lopulta maailmalle. Jossain teini-iän tienoilla alkaa itseäkin panettamaan ja sitten pitääkin panna parastaan, että saa kumppanin kiinnostumaan samasta aiheesta. Elämäntavat saattavat matkan varrella repsahtaa, ja silloin pitää panna ne remonttiin: kannattaa panna ajoissa nukkumaan että ruumis lepää, eikä joka asiassa tarvitse panna hanttiin, ettei verenpaine pääse nousemaan. Vanhempien ja viisaampien ohjeet kannattaa panna korvan taakse. 

Pane jos panettaa, se purkaa paineita ja lievittää stressiä. Olo on kaikin puolin hövelimpi kunnon panon jälkeen. Vältä kuitenkin panemasta vieraita, muuten mustasukkainen puoliso saattaa panna sinua kylmäksi ennen aikojaan. Panettelu on myös turhaa eikä johda mihinkään. Pane siis parastasi aina kun voit, se kantaa myöhemmin hedelmää. Äläkä pane pahaksesi, jos et aina onnistu. Elämä panee välillä polvilleen mutta aina voi panna paremmaksi. Pane siis tuulemaan, pane haisemaan, pannaan menemään ja mennään panemaan. 

Kun panee kaikkensa peliin ei vanhana tarvitse murehtia panemattomia asioita. Ei tule eteen sitä päivää, kun puhallat vanhainkodin oleskelutilassa synttärikakun kynttilöitä sammuksiin ja joku kysyy: mitä tekisit elämässä toisin, jos saisit vielä valita. 

- Panisin.

*********

PS: Tulevan kesän matkailua suunnitteleville varoituksen sana: Jos ulkomailla panet parkkiin vartioimattomalle pysäköintialueelle, joku saattaa nussia autosi.

Panokuvat: Pixabay

70-luvun seksivalistusta

70-luvulla ei ollut seksivalistusta. Koulussakin aihe käsiteltiin kummallisesti kiertäen. Muistan, kuinka meidän ala-asteluokka vieraili maatalousoppilaitoksessa ja saimme tutustua mm. keinosiementäjän arkeen. Ei ollut kaunista katsottavaa. Kun kierroksen lopuksi tiirailimme mikroskoopilla sonnin siittiöitä ja opettaja ilmoitti, että seuraavaksi sitten syömään, ei kellään tehnyt oikein mieli hernekeittoa.

Eräs yllättävä paikka tutustua erotiikan ihmeelliseen maailmaan oli kylän parturiliike. Silloinen vanhankansan miesparturi leikkasi miesten hiukset yhdellä ja samalla 50-luvun mallilla. Äiti vei minut ensimmäisen kerran parturoitavaksi kun olin n. kymmenvuotias. Äiti jätti minut odotushuoneeseen odottamaan vuoroani.

Odotushuoneen pöydällä oli lehtipino. Selasin sitä laiskasti läpi: Apu, Seura, Suomen Kuvalehti, Valitut Palat, Jallu.... hetkinen. Jallu! Käsissäni oli ehta miestenlehti, jonka kannessa koreili nainen ilman rihmankiertämää. Herranjestas! Nappasin nopeasti pinosta Suomen Kuvalehden, sujautin Jallun sen väliin ja aloin selata sivuja posket punaisena. Kun parturi viimein pyysi minut parturituoliin, meikäläistä harmitti vallan vietävästi. Mutta ei auttanut. Jätin lehden pinoon ja painelin parturoitavaksi mieli myllertäen. Vanha parturi saattoi aavistella jotain, koska hehkuin punaisena kuin paloauto. Asia jäi kuitenkin siihen.

Seksivalistus on nykyään aivan toisella tasolla ja hyvä niin. Yksi konkreettinen asia on myös muuttunut noista päivistä: Nykyajan parturikampaamoissa miestenlehdet loistavat poissaolollaan.

Puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, mambasta ei päivääkään

Kävin lenkillä ja yritin tutkailla kevään merkkejä. Lämpimästä säästä huolimatta merkit loistivat vielä poissaolollaan. Selvitin hieman, mitä merkkejä kuuluu kevääseen. Tässä listaa:

- Paju ja leppä kukkivat.
- Muuttolinnut saapuvat etelästä.
- Leskenlehdet puhkeavat kukkaan.
- Kyykäärmeet lämmittelevät aurinkoisilla paikoilla.
- Sitruuna- ja Nokkosperhoset lähtevät lentoon.
- Jäät lähtevät järvestä.

Kuva: Pixabay

Kaikki tietävät kevään ennusmerkeistä sanonnan Puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Eräs vääräleukainen kaveri vitsaili, että kyseessä onkin rikoslakiin tehty tarkennus koskien rangaistuksia eläimiin sekaantumisesta. No, nämä on näitä.

Kaupungissa luonnon heräämistä on hieman haastavaa seurata, joten kannattaa tarkkailla vaihtoehtoisia ennusmerkkejä. Yksi pomminvarma kevään merkki on lyhtypylväisiin ilmestyvät kondomimainokset. Kun katukuvassa näkyy Mamba-, Sultan- ja Okeido-julisteita, kevääseen ei ole enää päivääkään.

Kevät ei ole vielä alkanut.

Sananmuunnoksia

Kuva: Pixabay.com

Jos ajatusmaailma nyrjähtää sananmuunnos –modelle, luetun ymmärtämisestä tulee joko hiton hauskaa tai helvetin raskasta. Olen koettanut välttää erilaisten sanaparien muuntamista, mutta välillä sitä ei voi itselleen mitään. Ja välillä eteen tulee hillittömiä oivalluksia.

Ehkä hulvattomimmat sananmuunnokset oli aikoinaan Putouksen sketsihahmo pastori Luttisella, joka viljeli muunnoksia hengästyttävään tahtiin. Tässä muutamia:

”Olen todella surkea töihin ottaja”
”Hinkkasin rukoillen rattia”
”Kukkona rallissa”
”Kumi ei kestänyt rallia”
”Päästäkää pappi tuskasta”
”Naamalleni lensi kumit ja nasta”
”Finaaliin asti”
”Kuiva mutta naseva”

Tänä aamuna pyörähdin työmatkalla lähikaupan kautta ostamassa päivän eväät. Siinä kassalla jonottaessa aamu-uniset aivot naksahtivat sananmuunnos –modelle ja hoksasin jotain, mikä sai minut hymyilemään. Maksoin ostokset iloisena ja painelin töihin. Matkalla mietin mielessäni, minkälainen keskustelu erään nimeltämainitsemattoman einesruokatehtaan tuotekehittelyssä on käyty. Se on mennyt ehkä näin:

- Tässä on meidän uudet tuotteet, jotka tulevat myymään kuin häkää. Eritoten tämä Kanaruukku on herkullista!
- Tuota… meidän pitää kyllä miettiä noita tuotteiden nimiä uudestaan?
- Kuinka niin?
- Meinaan vaan että tämän yhteen eineksen nimi pitää vaihtaa. Voisiko siihen lisätä jotain?
- Minusta tuo nimi on ihan hyvä. Mitä ehdotat?
- Laitetaan einekseen lisukkeeksi pekonia ja vaihdetaan nimeksi Kinkkupekoniruukku.
- Mikä vika Kinkkuruukussa on?

Tiedän, mitä sait lahjaksi viime jouluna

Tiedän että on tammikuu, mutta kerron silti vielä yhden jouluisen tarinan. Joulusta ei ole vielä niin pitkä aika ja tämä tarina sattuu olemaan tosi. Tämä tapahtui kolmisen viikkoa sitten.

Meillä oli perinteinen kotijoulu. Ruoka oli mahtavaa, kuusi tuikki olohuoneessa, pukkia ei näkynyt mutta lahjat ilmestyivät kuusen viereen. Leppoisan lämpöinen aatto, jota seurasi mukavan rauhallinen yö. Se olikin sitten viimeinen rauhallinen yö vähään aikaan.

Joulupäivä meni myös rauhallisesti eikä siitä sen enempää. Kävimme yöpuulle ja vuorokausi vaihtui hiljaisuudessa. Aamuyöstä tunnelma muuttui. Joskus neljän aikaan naapurista alkoi kuulua ääniä. Asumme kerrostalossa, joten äänien paikantaminen hiljaisessa talossa on lähes mahdotonta. Se saattoi kuulua yläkerrasta, alakerrasta tai seinän takaa. Ääni oli ihmisääni, tarkemmin ottaen nainen. Nainen voihki ja huokaili niin kiihkeästi, ettei ääntelyn syy jäänyt epäselväksi: naapurissa harrastettiin seksiä.

Äkkiä ääntely muuttui kovemmaksi, huokaukset kiihtyivät ja nainen ulisi ja voihki: oh my God, oh my God. Jumaliste: naapuri katsoo pornoa! Joulupäivän ja Tapaninpäivän vastaisena yönä kello neljä! Huikeaa! Tilanne oli niin hillittömän huvittava, että jäimme vaimon kanssa kuuntelemaan ja tirskuimme pimeässä. Joku on saanut pukilta kovan paketin.

Koko episodi olisi voinut jäädä hauskaksi, mutta sama toistui seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Seuraavat viisi yötä naapuri katsoi pornoa klo 4 – 7 ja laittoi välillä äänet niin kovalle, että voihke kantautui kaikkiin huoneisiin. Myös lasten huoneisiin. Onneksi lapset ovat jo isoja, joten pystyimme keskustelemaan aiheesta avoimesti ilman kiusallisia selittelyjä.  

Mietimme vaimon kanssa aamukahvin ääressä, että mistä ihmeestä tuo läiske kantautui. Asumme kerrostalossa, jossa on vain vanhuksia ja pari lapsiperhettä. Viidennen yön jälkeen äänet loppuivat ja niiden alkuperä jäi ilmeisesti ikuiseksi mysteeriksi. Jos joskus keksin, missä tuo aikuisviihdenäyttelijä voihkii, sujautan naapurin postiluukusta nimettömän kirjeen: Tiedän, mitä sait lahjaksi viime jouluna… 

Kuva: Pixabay

Weired joulukalenteri 20. luukku: Härskiä joulua!

Tuli vain mieleen että pitää olla varovainen näin joulun aikaan, mitä suustaan päästää. Sanat muuttavat merkitystään ja niitä väännellään ja käännellään ihan omituisiin yhteyksiin. Yksinkertainen esimerkki: Pipari.

Meikäläisen nuoruudessa piparilla ei ollut mitään kaksoismerkityksiä. Naapuri pystyi pyytämään kaverin vaimolta piparia ilman, että syntyi kolmiodraama. Naisluokanvalvoja saattoi joulun kunniaksi tarjota luokan pojille piparia, eikä siinä ollut mitään kummallista. Nykyään tuo on lastensuojelutapaus. Pipari ei ole enää pipari. 

Miksi tuota joululeivonnasta pitäisi kutsua? Joulukeksi? Ei joulukeksi, sekin vääntyy väärin kuultuna jouluseksiksi. Sanotaan sitten kuivankömpelösti piparkakku. Paremman puutteessa.

Ei tämä mikään uusi ongelma ole. Kyllä sanat ovat muuttaneet merkitystään aikaisemminkin. Ala-asteella minulla oli äidinkielenopettajana rouva, joka oli syntynyt 1920-luvulla. Arvokas vanha leidi siis. Pidin ainekirjoituksesta ja aika usein opettaja luki aineeni ääneen luokalle. Paitsi kerran. Sillä kertaa hän antoi palautteen minulle henk.koht.

En muista enää aihetta, mutta kirjoitin aineessani jostain tapahtumasta, josta oli syntynyt melkoinen hässäkkä. Opettaja piti minulle puhuttelun ja totesi, ettei halua enää koskaan kuulla tai nähdä kirjoitettuna hässäkkä-sanaa. Miksi? Koska minun nuoruudessani se tarkoitti naisen sukupuolielintä. Hässäkkä oli 1920-luvun pipari!

Kuvat: Pixabay 

Salakuvaamista 1970-luvulla

Viikon kuumin uutisaihe lienee Axl Smithin salakuvaamat aktit, joissa herra harrastaa vaakamamboa 50 – 100 naisen kanssa. Varsinainen ori. Veikkaan, että Axl ei ole ainoa lajin harrastaja. Nykytekniikalla salakuvaaminen on tolkuttoman helppoa, eivätkä välineet maksa maltaita. Toista se oli meikäläisen nuoruudessa.

Kuvitellaanpa vastaava tilanne 1970-luvulle. Joka kodin videokamera keksittiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, joten salakuvaaminen olisi pitänyt suorittaa kaitafilmikameralla. Tilanne menisi jotenkin näin:

Mies ja nainen tutustuvat baarissa ja illan päätteeksi uros vie naaraan omaan lemmenpesäänsä. Valot himmennetään, kynttilöitä sytytetään ja levylautasella soi Barry White. Kaikki sujuu kuin tanssi kunnes pari eksyy lakanoiden väliin. Siinä ilkosillaan, valmiina yhdyntää, mies tuumaa äkkiä että hänen pitää käydä vessassa. Lähtiessä hän pyytää naista vielä sulkemaan silmänsä, koska tällä on ”yllätys”. Nainen hymyilee onnellisena ja jää sänkyyn odottamaan.

Silmät suljettuna nainen elää pelkän kuuloaistin varassa. Hän kuulee, miten Barry Whiten vieno lauluääni voimistuu kuin huomaamatta. Sitten huoneen perältä kuuluu pientä kolinaa. Juuri kun daami päättää vilkaista mistä on kysymys, mies toppuuttelee ja pyytää tätä malttamaan mielensä. Hän tuntee, miten mies palaa sänkyyn ja rullaa peittoa naisen päältä. Odotus palkitaan kun rakastaja alkaa hommiin. Mutta jotain tuntuu olevan pielessä. Tässä vaiheessa nainen avaa silmänsä.

Näky viskaa romantiikan ulos makuuhuoneen ikkunasta. Mies on naisen päällä ja pitää toisessa kädessään laukaisijaa. Enkä puhu nyt orgasmista vaan pienestä kauko-ohjaimesta, joka on kytketty johdolla huoneen perällä kameratelineen päällä seisovaan kaitafilmikameraan. Kamera pitää kuvatessaan niin kovaa surinaa, ettei edes Barry White onnistu peittämään ääntä kunnolla. Mies änkyttää rysänpäältä kiinni jäätyään, että hänellä on tapana filmata kaikki seksikumppanit ”ihan vaan oman turvallisuuden vuoksi”.

Skenaario oli sitten täyttä fiktiota. Minä en ollut tuohon aikaan vielä sukukypsä. Sitä paitsi kaitafilmaaminen ei ollut mitään halpaa hupia. 70-luvulla kolmen minuutin kaitafilmirulla maksoi 50 markkaa. Se on n. 30 euroa nykyrahassa. Eli yhden aktin salakuvaamiseen olisi mennyt nopeimmillaan yksi kolmen minuutin kela (30 euroa) ja pahimmillaan (tai siis parhaassa tapauksessa) kolme kelaa eli 90 euroa.

Naistenmiehen naistenpäivä

Naistenpäivä meni oikein hienosti, kiitos kysymästä. Heräsin jo perinteisesti aamu viideltä ja leivoin rakkaalleni kakun. Kahdeksan aikoihin herättelin sydänkäpyseni tuomalla hänelle vuoteeseen kahvia ja tuoreen kakkupalan. Sitten otin jakkaran alleni ja lauloin Kaj Chydeniuksen: Sinua sinua rakastan itseäni kitaralla säestäen. Lopuksi vietimme kiihkeän lemmenhetken ja nautimme jälkikäteen vielä toiset kupit kahvia sekä palan kakkua.

No ei se noin mennyt! Kiinni jäin. Enhän minä muistanut koko päivää. Vasta töissä havahduin aiheeseen kuin työtoverini (naispuoliset) onnittelivat toisiaan naistenpäivän johdosta. Joo, onnea vaan totesin heille hieman tökösti ja ajattelin että ei helvetti: taas yksi päivä jonka jokaisen miehen pitää muistaa. Wikipedia kertoo naistenpäivästä seuraavaa:

Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 19. maaliskuuta 1911, jolloin Itävallassa, Tanskassa, Saksassa ja Sveitsissä järjestettyihin kokoontumisiin osallistui yli miljoona naista ja miestä. He vaativat naisille äänioikeutta, työoikeutta, oikeutta ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista. Vuonna 1975, jota vietettiin kansainvälisenä naisten vuotena, Yhdistyneet kansakunnat vahvisti päivän vieton, ja se sai samalla nimen ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”.

Onneksi minulla oli työpäivän jälkeen aikaa paikata tilanne. Kävin kotimatkalla kukkakaupan kautta ja nappasin mukaani suuren vaaleanpunaisen ruusun. Kotona ojensin kukan vaimolle ja toivottelin hyvää naistenpäivää. Vaimo oli hyvin otettu ja hyväntuulinen. Eli loppu hyvin, tällä kertaa. Pieni lahja tai muistaminen on aina paikallaan vaikka sanotaankin, että ajatus on tärkein. Ajatus vain ei yksin riitä. Itse asiassa sanonnan on varmasti keksinyt mies, joka taas kerran unohti hankkia naiselleen lahjan merkkipäivän kunniaksi.

Olen aina aika ajoin itkenyt tasa-arvon perään, noin niin kuin miesnäkökulmasta. Joten kysymys kuuluu, miksei meillä ole miestenpäivää? Tähän voin vastata rehellisesti, että ei me miehet sellaista tarvita. Itse asiassa miestenpäiviä on pitkin vuotta. Miestenpäivä on mm. aina kun Kalpa luistelee askiin, Popeda nousee lauteille, Pleikkari laitetaan tulille tai äijäporukka lähtee baariin. Kyllä me miehet osaamme miestenpäivän polkaista syystä jos toisesta, ei siihen tarvita erillistä kalenteripäivää.

Höpinöistäni huolimatta oikein hyvää naistenpäivää kaikille naisille! Te olette päivänne ansainneet.

PS: Otsikko on muuten täysin tuulesta tempaistu, mutta jos se sai sinut lukemaan tämän jutun loppuun asti, sehän toimii.

Aikamme suuret löytöretkeilijät

On aika muistella suuria löytöretkeilijöitä, jotka ovat muuttaneet maailmaamme. Minkälaista elämämme olisi ilman heitä? Olisiko coca colaa keksitty? Entäpä kenguruita? Millä olisimme ammuskelleet uutena vuonna, jos raketit olisivat jääneet Kiinaan? Niinpä, löytöretkeilijöitä saa kiittää kaikesta tästä ja vielä enemmästä.

Vuonna 1271 venetsialainen kauppias ja tutkimusmatkailija Marco Polo lähti silkkitietä pitkin Kiinaan. Tämä matka avasi Aasian eurooppalaisille ja kannusti seuraajia tekemään kauppamatkoja Itään. Polo siis löysi Kiinan. Upeaa.

Vuonna 1492 genovalainen tutkimusmatkailija ja kauppamies Kristoffer Kolumbus ylitti Atlantin ja löysi Amerikan. Uudella mantereella häntä vastassa oli outoja kasveja, eläimiä, rikkauksia ja tietenkin intiaaneja. Intiaanit polttelivat tupakkia ja tapa levisi nopeasti myös Eurooppaan. Kolumbuksen ansiosta me siis röökaamme ja syömme perunaa. Hienoa.

Vuonna 1770 englantilainen kapteeni James Cook julisti Australian mantereen Britannian omaisuudeksi. Australiasta löydettiin kenguruita, dingoja, koaloja ja tietenkin aboriginaaleja. Britannia lähetti Australiaan vientituotteena vankeja, joiden jälkeläiset tekivät Australiasta maan jonka tunnemme nykyään. Kiitos kapteeni Cook ja kumppanit. Parempia surffausrantoja ei maailmasta löydy.

Vuonna 1855 skotlantilainen lääkäri ja tutkimusmatkailija David Livingstone löysi ensimmäisenä eurooppalaisena Sambesijoen suuret putoukset ja risti ne Victorian putouksiksi. Livingstone kulki ristiin rastiin pimeimmässä Afrikassa ja alkoi loppuvaiheessa vastustaa orjuutta ja eurooppalaisten siirtomaavaltojen vaikutusta alueella. Livingstone siis löysi osan Afrikkaa mutta taisi viime peleissä toivoa, ettei olisi löytänytkään. Tai että olisi ainakin pitänyt tiedon itsellään.

Vuonna 1911 norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen saavutti retkikuntineen ensimmäisenä Etelänavan. Etelänavalla ei ollut paljon muuta löydettävää kuin lunta ja jäätä, mutta pakkohan sinne oli ihmisen päästä. Retki navalle oli dramaattinen kilpajuoksu toista, englantilaisen Robert Scottin johtamaa retkikuntaa vastaan. Amundsen voitti ja Scottin ryhmä kuoli paluumatkalla.

Eikö ole hassua, että yleensä ottaen löytöretkeilijät ovat löytäneet jotain sellaista, mikä on aina ollut olemassa ja usein ollut myös asutettu? Polo meni Itään, jota hallitsivat kiinalaiset, Kolumbus Amerikkaan, jossa isännöivät intiaanit ja Cook Australiaan, jota oli jo tuhansia vuosia asuttaneet aboriginaalit. Löytöretket ovatkin tarinoita valkoisen miehen valloituksista uusilla mailla ja mantereilla.

Mutta eivät löytöretket ole tähän loppuneet. Ehei. Uusin uutinen on, että Keski-ikäiset naiset ovat löytäneet pornon! Kyllä, näin on tapahtunut. Keski-ikäiset naiset ovat varustaneet retkikunnan, joka on löytänyt pornovideoita antikvariaatista tai ehkä vain maksullisen kanavan hotellihuoneessa. Tätä on aika juhlia! Ja koska kyse on naisista, kukaan ei ole ottanut kunniaa itselleen vaan leidit ovat solidaarisesti päättäneet, että nimenomaan KESKI-IKÄISET naiset ovat löytäneet pornon. Ei siis kukaan amerikkalainen Jane Fock tai italialainen Maria Masturbation.

Olisi ollut hienoa olla paikalla todistamassa tapahtunutta. Sitä, kuinka keski-ikäiset naiset ovat ensimmäisen kerran porukalla laittaneet dvd:n koneeseen ja nauliutuneet tv:n ääreen. Ja voi sitä löytämisen riemua! Joukossa on varmasti supateltu ja ihmetelty: Mitä ihmettä tuo viiksekäs karpaasi tekee tuon uhkean blondin kanssa? Ja vieläpä ilman housuja! Tohtori Livingstone, otaksun?

Nahkaruoska soi

Tiesittekö tästä uutuusleffasta Fifty Shades of Grey? Ai tiesitte? Minä en tiennyt, joten jouduin harrastamaan tutkivaa journalismia eli googletin aiheesta. Löysin tällaista:

”Liukastusvoiteita ja vibraattoreita valmistava Trojan on ottanut uuteen mainokseensa idean Fifty Shades of Grey -menestyskirjasta, josta on tehty ystävänpäivän aikaan ensi-iltansa saava elokuva. Videossa pariskunta on yrittänyt toistaa kirjan seksikkäitä kohtauksia huonolla menestyksellä.

Pariskunta on pariterapiassa, koska heidän seksielämänsä ei suju hyvin. Nainen kertoo halunneensa samanlaisia kokemuksia, joita Fifty Shades of Grey -kirjassa oli, mutta ongelman ydin piilee siinä, että mies ei ole lukenut kirjaa. Mies tekee huvittavia virheitä yrittäessään miellyttää naistaan kirjan tarinan mukaan.”

Luin myös pari muuta juttua elokuvan tiimoilta ja koin kammottavan oivalluksen. Oivalluksen seurauksena suustani pääsi vaimea voi paska. Miehet, nyt me ollaan kusessa.

Tähän asti viisikymmentä prosenttia avioliiton osapuolista on ollut tyytyväisiä savolaistyyliseen kiänny–esileikkiin ja pisto-nosto-tuijotus –malliseen yhdyntään. Mutta tämä ei riitä enää. Nyt pitää sitten käydä kaupoissa, joiden ohitse on tähän asti kävellyt katse maahan luotuna ja naama punaisena. Pitää olla piiskaa, palloa, köysiä, kumikulleja ja erinäisiä voiteta. Näiden ostaminen seksiliikkeestä on savolaisukolle yhtä helppo tehtävä kuin absolutistille ensimmäisen kerta viinakaupassa.

Eikä siinä tietenkään kaikki. Nythän tässä saa varoa ja pelätä jo ihan tavallistakin kaupassakäyntiä. Mitenkäs ostat enää käsirasvaa ruokakaupasta? Entäs koiralle kaulapantaa? Joka hetki pitää olla selittelemässä ja tuntemassa häpeää aivan arkipäivän ostoksista. Väärinkäsitykset voivat johtaa traumaattisiin tilanteisiin. Ajattele nyt vaikka keski-ikäistä, vaimonsa jättänyttä miestä, joka kaiken elämänilon menetettyään päättää tehdä lopullisen ratkaisun ja ostaa rautakaupasta kaksi metriä muoviköyttä ja purkin vaseliinia. Kassalla myyjä katsoo mieheen vinosti virnistäen ja vihjailee, että taitaa tulla vaimon kanssa villi viikonloppu. Tämän viimeisen naulan arkkuunsa saatuaan mies maksaa ostoksensa ja hirttää itsensä rautakaupan valomainokseen.

En nyt sitten loppupeleissä tiedä, minkälaisen säväyksen tuo antaa pariskunnan seksielämään. Kuvittele kolmekymmentä vuotta naimissa ollut, jo elämän ehtoopuolelle siirtynyt aviopari. Kummatkin ovat antaneet periksi vanhenemiselle ja elämän nautinnoille. Sitten mies, satakiloinen kölimaha, pukee päälleen tiukat nahkahousut, joiden vyötärön päälle liikakilot seksikkäästi rellottavat. Ryppyisen rouvansa hän köyttää kiinni sängyn päätyyn erittäin epämukavaan asentoon. Hieman piiskaa, ruoskaa, erinäisiä seksileluja ja koko yön kestävä sessio. Aamulla molemmat saattavat todeta, että ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. 

Hei beibi anna mulle piiskaa. Entäs sitten, jos beibi ei haluakkaan? Missä menee raja? Käykö niin, että narsistinen vaimonhakkaaja, joka on tuomittu vaimonsa pahoinpitelystä kihlakunnanoikeudessa vankilaan, saa hovissa vapauttavan päätöksen, koska väkivalta tulkitaan vain tavallista rajummaksi esileikiksi? Entäs mummo, joka on lapsenlapsensa kanssa leikkipuistossa ja kun jälkikasvu kiusaa pienempiään, uhkaa antaa tälle piiskaa. Voiko tapauksen vierestä kuullut sosiaalityöntekijä viedä tapauksen oikeuteen ja tuomitaanko isoäiti ehdonalaiseen, koska hän uhkasi lastenlastaan seksuaalisella hyväksikäytöllä? Ei paljoa naurata.

Odotan pelonsekaisesti, koska vaimo keksii pyytää minua kanssaan elokuviin. Ja sitten piiskakauppaan. Ja ties minne. Pitänee jo valmiiksi ryhtyä treenaamaan, että kestää kyydissä mukana. Olo on vähän samanlainen kuin silloin, kun päätin osallistua kävelymaratonin. Tiesin, että edessä on rankka mutta palkitseva urakka, on hienoa ylittää itsensä ja jälkikäteen paikat olisivat perkeleellisen kipeänä. Sitä paitsi tuo viisikymmentä sävyä harmaata on kyllä täyttä potaskaa. Harmaan sävyjä on 102. Tarkistin asian Tikkurilan värikartasta.

Seisonta-aika

Pakkanen paukkuu taas sellaisissa lukemissa, että tuli aika laittaa auto talviseisontaan. Nykyään systeemi on äärettömän helppo ja kätevä. Ei muuta kun etsit paikan, missä auto voi talvehtia rauhassa, menet sen jälkeen nettiin www.trafi.fi ja teet sähköisen liikennekäytöstä poiston. Hintaa koko operaatiolle tulee neljä euroa ja kun auto on seisonnassa, liikennevakuutusmaksut ja autovero lakkaa rullaamasta. Olen tehnyt näin jo kaksi talvea peräjälkeen ja säästänyt muutaman kympin per kuukausi. Katsellaan sitten keväällä, koska kelit lämpenevät ja auton voi taas ottaa ajoon.

Seisonta-ajasta aasinsiltana ajattelin tätä toista tärkeää seisonta-asiaa, eli miehen erektiota. Miehellä talviseisonnalla ei ole sen kummempaa eroa kuin kevät-, kesä- tai syysseisonnalla. Tärkeintä on, että seisoo. Asia tulee sitä konkreettisemmaksi, mitä enemmän ikää kertyy. Satuin katsomaan vaimon kanssa Yle Areenalta Sykettä, kotimaista lääkärisarjaa. Siinä pieni poika joutui sairaalaan menetettyään tajunnan ja tila heikkeni nopeasti. Syylliseksi osoittautui isoisän vintillä piilossa ollut erektiolääkepullo, josta naskali oli ottanut tukevat huikat. Mummo oli ihmeissään ja tenttasi, että kenen kanssa se pappa moista seksilääkettä käyttää. No sinun, tokaisi pappa nolona. Kun on vähän näitä ongelmia…

Vielä ei ole tarvinnut turvautua sinisiin pillereihin mutta on lohduttava tietää, että lääke on keksitty. Tuotekehittelyä voisi jatkaa ja jalostaa tabuja myös muihin vaivoihin. Miten olisi esimerkiksi pilleri, joka auttaisi miestä seisomaan sanojensa takana? Tiedän muutaman poliitikon, joille voisi kirjoittaa elinikäisen reseptin torjumaan kroonista sanansyöntiä, pettämistä ja lupausten rikkomista. Tarvitaan myös vastalääkettä, mikäli järki sattuu seisomaan liian jämäkästi. Järjen stondiksensalpaaja ehkäisisi sekä miehisiä konfliktitilanteita nakkikioskin jonossa että epätoivottuja raskauksia.

Kuopion suurin fallossymboli, Puijon torni, on seisonut paikallaan jo 52 vuotta. Kaveri on siis komeasti keski-iän paremmalla puolella. Koskahan Puijon tornin mieskunto pettää? Ovatko kaupungininsinöörit varautuneet siihen, että myös 75 metriä korkea betonitorni voi tarvita Viagraa? Nähdäänkö vielä päivä, jolloin Puijon tornin varsi taipuu puolikaarelle ja nuppi roikkuu surullisesti alaviistoon? Toivottavasti näin ei käy, koska jokainen samanikäinen savolaisukko pystyisi samaistumaan tuohon tragediaan ja tuntisi vihlaisun mu…istoissaan.

Sanotaan että miehillä järki ja ky…ky ajatella seisoo yhtä aikaa. Totta kai. Eihän erektiolla ole mitään tekemistä järjen kanssa. Kyllä siinä mennään puhtaasti tunteella kun luonto kutsuu tikanpoikaa puuhun, aletaan vaakamamboon ja laitetaan lihaa piiloon. Ja mikäs sen hienompaa, sen takiahan me täällä ollaan. Elämän tarkoitus on aika yksinkertainen: Syntyä, elää, jatkaa sukua ja kuolla sitten pois. Me miehet tahdomme tehdä asioista vain monimutkaisempia ja se liittyy usein noiden kahden, järjen ja jorman, yhtäaikaiseen seisonta-aikaan. Mutta ei hätää, nuoret jannut. Kyllä tilanne siitä tasaantuu, kunhan pääsette Puijon tornin ikään. Ja sittenkin on aina hienoa että lopussa, kiitos, seisoo.

Vastahakoiset seksilelut

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän uutisen: Merikarhut ovat alkaneet käyttää pingviinejä seksileluina Etelämantereella. Kun luin jutun tarkemmin huomasin, ettei uutinen ollutkaan niin järkyttävä kuin ennalta oletin. Kyse ei ole himokkaiden merenkulkijoiden eläimiin sekaantumisesta, vaan merikarhut ovat arktisella alueella asuvia hylkeitä. Yhtä kaikki, tarina oli uskomaton:

 ” Napa-alueen tutkijat ovat havainneet useita tapauksia, joissa merikarhut ovat ottaneet kiinni kuningaspingviinejä ja sen jälkeen yrittäneet paritella niiden kanssa. Tutkijat uskovat, että joissain tapauksissa hylje todella on tunkeutunut linnun sisään. Kolmessa tapauksessa merikarhu päästi linnun menemään. Yhdessä tapauksessa se tappoi linnun ja söi sen. Tutkijat ovat tapauksista ymmällään. 

Lajien välinen parittelu on eläinkunnassa harvinaista, ja eläinluokkien – kuten lintujen ja nisäkkäiden – parittelusta ei ole muita tunnettuja esimerkkejä. Tutkijoilla ei ole antaa varmoja selityksiä, mutta he arvioivat, että nuoret urokset saattavat käyttää pingviinejä parittelun harjoitteluun. Merikarhuyhdyskunnassa naaraiden kanssa parittelu on varattu suurimmille uroksille, jotka pystyvät puolustamaan omaa haaremiaan. Ehkä tässä on kyse seksuaalisen turhauman purkautumisesta, joka johtuu lisääntymiskauden hormonihyöyistä. On erittäin epätodennäköistä, että kyseessä olisi virhe lajintunnistuksessa – siis että uros luulisi pingviiniä hyljenaaraaksi”.

Ihmeellinen luonto! Kuvitellaanpa, että tämä trendi yleistyisi. Savannin leijonaurokset juoksisivat kiinni antilooppeja mutta sen sijaan, että pistelisivät niitä poskeensa, leijonat duunaisivat niitä poskeen. Kurret kuksisivat kuukkeleita, naalit naisivat naakkoja ja paviaanit panisivat papukaijoja.

Entäpä ihminen? Maatalon isäntä kävisi iltaisin hanhitarhassa raskaan työpäivän ratoksi. Kun kana munii hädissään nahkamunan, niin hanhiparka saisi hädissään sisäänsä nahkamunan. Liekö näin joskus tapahtunutkin, en tiedä. Ihmiselle tuntuu kaikki olevan mahdollista. Ja olisihan se aika kamalaa, jos hirvimetsällä passimiehen pitäisi varoa selustaansa, ettei kiimainen uroshirvi pääse yllättämään takaapäin. Tai karhujahdissa erämies joutuisi antautumaan nallen kanssa lihan iloille. Tosin näin on kerran käynytkin. Ihan totta. Tämän tarinan kertoi hyvä ystäväni Ensio, joka on kova metsämies.

Tapasin Ension tässä syksyllä ja kävimme hänen kesämökillä nostamassa laiturin järvestä. Siihen urakkaan kului viisi minuuttia ja kaksi koria kaljaa. Löylyjen jälkeen saunan terassilla ihmettelin ääneen, miten Ensio on niin vaisu. Hän istui pyyhe lantiolla, höyryävänä ja apeana. Viimein, silmät kosteina, hän kertoi joutuneensa sellaiseen tilanteeseen, mihin yhdenkään miehen ei pitäisi joutua. Karhu oli ahdistellut häntä.

Ensio kertoi olleensa lakkasuon reunalla hirvikivääri olalla, kun aavan toiseen reunaan oli ilmestynyt karhu. Ensio veti heti maihin ja jäi väijymään otsoa turvekummun taakse. Karhu löntysteli suolle ja alkoi syödä marjoja. Silloin Ensio päätti toimia. Hän tähtäsi pitkään ja hartaasti, painoi liipaisinta ja laukaisi. Kolmensadan metrin päässä nalle hävisi turvemättään taakse. Siisti osuma. Ensio nosti hirvikiväärin tyytyväisenä olalle ja lähti lampsimaan rahkasuon poikki kohti tappopaikkaa.

Kun Ensio pääsi viimein turvemättään kohdalle, ei karhua näkynytkään missään. Se oli kadonnut! Tätä hetken ihmeteltyään Ensio tunsi olallaan raskaan käpälän ja niskassaan lämpimän hengityksen. Karhu siinä seisoi ja sanoi selvällä suomenkielellä: Nyt sinä kuolet.

Tässä vaiheessa kertomusta ihmettelin ääneen, miten karhu voi puhua suomea. Ensio ei antanut tämän häiritä vaan jatkoi tarinaa. Hän oli niin hädissään, että pudottautui polvilleen maahan ja alkoi rukoilla:
- Voi hyvä karhu. Ole niin kiltti ja säästä henkeni. Minä en halua kuolla! Teen mitä tahansa, jos jätät minut eloon.
- Mitä tahansa? oli karhu kysynyt epäluuloisena.
- Ihan mitä vaan! Vannon sen!

Karhulla oli ehdotus. Tämä kertoi sydäntä särkevästi, kuinka yksinäistä erämaassa oli. Se oli ainoa lajiaan monen sadan kilometrin säteellä. Naaraskarhun lämmöstä peto oli saanut nauttia viimeksi viisi vuotta sitten, ja tämä aiheutti tietenkin turhautumista.
- Jos suostut kanssani lemmenleikkeihin kuusenoksien alla, päästän sinut lopulta vapaaksi.
- Mitä hemmettiä, huudahdin hämmästyksestä. – Mitä sinä teit?
- Mitäpä luulet? Ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia. Otso vei minut metsään ja teki temput. Kahdesti. Vasta illalla pääsin takaisin kotiin, nöyryytettynä ja näännyksissä. Kun parin päivän jälkeen sain koottua itseni, sisälläni kiehui raivo. Halusin kostaa kaiken, mitä karhu oli minulle tehnyt. Tahdoin tappaa sen!

Niinpä Ensio oli palannut saman suon reunaan tarkalleen viikko siitä, kun metsänkuningas oli vienyt hänen neitsyytensä. Hän asettui samalle paikalle ja täsmälleen samaan aikaan kuin viikko sitten karhu ilmestyi suon toiselle reunalle. Kaverini kiikaroi käsi täristen petoa ja päästi sen tällä kertaa himpun verran lähemmäksi. Kun maali on varma, hän ampui ja saalis kaatui suolle. Kosto oli täydellinen!

Ensio oli harpponut malttamattomin askelin kaatopaikalle mutta perille päästyään tunsi kylmät väreet selkäpiissään: Karhua ei ollut missään! Samalla, kuin deja vu, hän tunsi suuren, raskaan tassun olkapäällään ja kuuli takaa matalan, hunajaisen äänen:
- Minä tiesin, että sinä pidit siitä.

Panovirhe paholainen

Aamulla oli hiljaista, kun heräsimme keittelemään kahvia. Muksut olivat lähteneet kouluun ja koimme vaimon kanssa omituisen tilanteen. Olimme jääneet kahdestaan. Oli hienoa huomata että tässä iässäkin vielä aamulla seisoo eteisessä odottamassa lehdenjakajaa ja Savon Sanomaa. Tovi siinä meni kunnes vaimoni totesi:

-         Nyt on kyllä melkoinen lihan himo.

-         Niin mullakin, vastasin kiihkeästi. – Lapset eivät ole kotona. Käytetäänkö tilannetta hyväksi?

-         Ehdottomasti.

Niinpä puimme nopeasti vaatteet päälle, heitimme takit niskaan ja jalkineet jalkaan ja syöksyimme ulos ovesta. Paras paikka tyydyttää yltyvä himo oli sinä aamupäivänä Trattoria Sorrento. Italialainen ravintola sijaitsee Kuopiossa Snellmaninkatu 22:ssa ja tarjoaa arkisin lounasta klo 10.30 – 14.00. 

Tilasimme italialaisen grillilautasen (possua & härkää) ja lankkuperunat. Lounaaseen kuului alkusalaatti sekä jälkiruoka + cappuccino. Hinnaksi jäi 10,50 € ja voin vakuuttaa, että oli hintansa väärtti. Nautiskelimme lounaasta salaa lapsilta ja lähdimme vatsat täynnä ja mieli leppoisana.

Paluumatkalla kävimme torilla ja vaimolla oli taas jotain mielessä:

-         Tekeekö mieli piirakkaa?

-         Ai että tekeekö? Arvaa vaan! On siitä aikaa, kun on viimeksi piirakkaa saanut.

-         Ok. Sittenhän meidän on aika korjata asia.

Niinpä suuntasimme askeleet kohti torikojua, jossa myytiin leivonnaisia ja piirakoita. Vaimo osti kokonaiset pussillisen karjalanpiirakoita, jotka tuoksuivat tuoreelle ja lämpöiselle. Nyt oli piirakkaa tiedossa, kunhan päästiin kotiin. Piti pitää kiirettä, ennen kuin lapset ehtivät palata koulusta.

Päivällä muistin, että minun piti käydä panemassa. Vaimo kysyi, että tarvitsenko häntä mutta vastasin, että pärjään kyllä. Kaupungilla on nykyään käteviä panoautomaatteja ja osasin hoitaa homman ihan yksinkin. Eihän tuossa menisi kuin pari minuuttia. Niinpä vaimo jäi kotiin laittamaan ruokaa, kun minä kävin kaupungilla tekemässä panon. Kun raha oli tilillä, oli mieli kevyt. Nyt pystyin maksamaan laskut tililtä eräpäivään mennessä.

Iltapäivälle ehdotin vaimolle että lähtisimme katsomaan, kuinka nuoret uroot kamppailevat ja ottavat miestä. Homma on hikistä ja hienon näköistä eikä mikään lämmitä mieltä enemmän kun näkee onnistumisen jälkeen miesten halaavan toisiaan. Vaimo innostui asiasta ja oli heti messissä. Eipä siinä sitten muuta kuin takki niskaan, jalkineet jalkaan ja mars kohti jäähallia. 

Hallilla tiemme erkani hetkeksi. Sovimme, että näemme tietyssä paikassa, kunhan olen ensin käynyt tietyssä paikassa. Kun palasin käymälästä, vaimo jo odotti pidellen märkää käsissään. Eihän siinä auttanut kuin laittaa huulet kosteaan ja nauttia. Hyvällehän se olut maistui.

On se vaan niin, että ikä tuo varmuutta tässäkin lajissa. Nuoret miehet tahtovat laukaista hätäisesti hanskaan, kun taas kokeneet kaverit ampuivat varmasti reppuun. Minulla taas oli koko ajan lapa jäässä, sen verran kylmää oli muovituoleilla istuessa. Erätauolla mietin, otanko kahvin mutta päädyin paljaisiin munkkeihin. Vaimo tahtoi nakin sämpylänsä väliin. Tyytyväisinä tauon tarjontaan palasimme istumapaikalle ja jatkoimme pelin seuraamista.

Kotona meitä odotti Vain Elämää. Oli Apulannan Tonin jakso. Kyllähän siinä piti vaimon vieressä tippa heruttaa kun kappaleet menivät syvälle sieluun. Takaapäin ajateltuna homma vaikutti kyllä hieman valmiiksi itketyltä. Mutta minkäs voit, kun ohjelman tunnelma vettä kivestä puristaa. Varmaan raavaatkin miehet purskahtelivat kun Vartiaisen Jenni pyysi Anna mulle piiskaa.

Aamulla lehteä selatessani tunsin ärtymystä, kun huomasin panovirhe paholaisen. Eilinen peli oli vahingossa merkitty vastustajalle 1-2. Eihän se noin mennyt. Olin itse todistamassa, miten vieraiden reppu heilui useammin. Sen verran minäkin olen lätkässä että kyllä minä nämä pelimiesten jutut ymmärrän.

Suomikuvaa kiillottamassa

Viikonloppuna kävimme esittelemässä perinteistä Kuopiolaistapahtumaa, Kalaryssäystä, ulkomaalaisille ystäville. Kalaryssäys järjestetään joka syyskuu satamatorilla ja tarjolla on kaikkea kalaan liittyvää ja kalasta valmistettua. Mikäs sen savolaisempaa.

Greetings from Finland

Meillä oli treffit torilla. Kolme nuorta naista, kaksi Itävallasta ja yksi Tsekeistä. Kaikki kolme ovat opiskelijavaihdossa Kuopiossa ja työskentelevät vaimoni työpaikalla. Ennen kuin lähdimme satamaan, vaimon piti ostaa postimerkkejä. Odottelimme kaupan ulkopuolella ja kohta hän palasi kädessään arkki Tom of Finland –merkkejä. Niitä siinä sitten ihmeteltiin ja vieraat vaikuttivat huvittuneilta. Vaimoni I can send You a Christmas card –lohkaisu ja merkkiarkin heiluttelu sai naiset repeämään nauruun. 

Matkalla satamaan jutusteltiin siitä, miten Suomessa on talvisin kylmää. Kallavesi jäätyy ja ihmiset hiihtävät ja luistelevat järven jäällä. Ja osa ui avannossa. Avantouinti tuntui vieraista aivan käsittämättömältä. On kai tämä hieman omituinen maa, tuumin mielessäni. Ei taida Keski-Euroopassa ihmiset uida avannoissa ja postitella toisilleen homopostimerkeillä varustettuja joulukortteja.

Do You like Fishcock?

Satamatorilla oli vilskettä ja aurinkoinen syyskeli. Tarjolla oli kaikenlaista kalaruokaa, joita yritimme parhaamme mukaan tulkata ja kääntää naisille. Kun tulimme kalakukkokojun luo totesin, että siinä on traditional Savo-food fishcock. Vaimo kiirehti tarkentamaan, että se on fishrooster. Minun versio kuulostikin hieman härskiltä. Ja ei, ruokaan ei kuulu siipikarjan lihaa missään muodossa. Kalakukko sisältää itse asiassa kalaa ja sianlihaa. Tämä oli naisille hyvin hämmentävää ja kun sitten ehdotimme, että otetaanko pala ja maistetaan, he kiittivät kauniisti ja totesivat että some other time. Ehkä minäkään en olisi ensimmäisellä kerralla maistanut kalanmulkkua, jos joku olisi sitä tarjonnut.

Suomalainen päärynä?? Kun vaimoni sanoi myyjälle, ettei ole koskaan kuullutkaan moisesta myyjä töksäytti, että missäs metsässä sinä olet elänyt. Kotimaisia päärynöitä on kuulemma myyty Kuopion torilla jo viiden vuoden ajan. No ei ole sattunut silmään.

Salmiakkihunaja oli loistavaa! Onneksi muualla maailmassa eivät tajua mitään tämän herkun päälle.

Kiertelimme ja kaartelimme ja otimme maistiaisia sieltä täältä. Haukimurekkeesta naiset totesivat, että doesn’t taste like fish at all. Kyllä se meistä maistui. Hunajakojulla oli monenlaista maustettua hunajaa mutta yksi oli ylitse muiden: Salmiakkihunaja! Kehuin vuolaasti tätä herkkua ja sain vieraat maistamaan hunajaa lusikalla. Hyviä ilmeitä. Suupielet menivät alaspäin ja tuomio oli, että taste like medicine. Tuli todistettua, että ulkomaalaiset eivät ymmärrä mitään salmiakin päälle. Minä olisin ollut valmis syömään salmiakkihunajaa lusikalla suoraan purkista, kunnes purkki olisi ollut tyhjä. Ja sitten olisin avannut uuden purkin.

Viimein löysimme jotain keskieurooppalaiseen suuhun sopivaa: Lohilautanen. Otimme vaimon kanssa herkkulautasen, johon kuului lohta ja muikkua. Tarjosimme muikkua myös vieraille. Yksi rohkea kokeili. Hän katsoi hetken muovihaarukassa olevaa kalaa ja kysyi: do I have to eat the head too? Joo joo, kaikki on syötävää. Loppu tulema oli taas kohtelias kiitos mutta ei santsausta. 

Konjakkiloimulohta.

Ruokapaikan viereisessä kojussa liekitettiin konjakkiloimulohta ja myyjä hoilotti Nami nami nam –mantraansa ja slougania: Jos lohi on tästä parempaa, sitä ei voi enää syödä. Se pitää juoda!!

Kallaveden risteilysesonki on virallisesti päättynyt elokuun lopussa, mutta laivat seilaavat vielä tilausristeilyitä niin kauan kun säät sallii.

Tässä oli taas vieraille selittämistä. Tämä on semmoinen "Kissing cottage". Voit mennä sinne jonkun kanssa ja pussailla... Aha.

Cafe Satamaan ovat koiratkin tervetulleita

Seuraavaksi vatsat täynnä kahville Cafe Satamaan, joka sijaitsee aivan satamatorin reunalla. Paikka on ollut olemassa pari vuotta, mutta jo nyt seinällä oli sertifikaatti ”Kesän paras Ravintola 2014”. Pitää varmastikin paikkansa. Cafe Satama on idyllinen, terassi siisti ja miljöö mukava. Juuri sellainen, missä vieraita kehtaa käyttää. Ja leivokset tuntuivat maistuvan paremmin kuin aikaisemmat muikut, haukimureke ja salmiakkihunaja.

Paluumatka satamasta takaisin torille on ylämäkeä ja vatsa täynnä hieman haasteellinen. Torilla kerroimme naisille uusista veistoksista, jotka oli edellisenä torstaina paljastettu kaiken kansan ihailtavaksi. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tehnyt seitsemän veistoksen sarjan, joka on sijoitettu ripotellen Kauppakadun varrelle ja Torille. Suurin niistä on noin parimetrinen Oksapoika. Kerroin, miten toriremontin aikana kauppahallin molemmissa päädyissä seisseet patsaat Veljmies (Brother) ja Siskotyttö (Sister) oli kuljetettu varastoon odottamaan remontin valmistumista. Kun tori sitten valmistui, saivatkin Brother ja Sister jälkeläisen, joka on siis tämä uusi Oksapoika. Heti tarinan kertomisen jälkeen tajusin, miten pervolle kaikki kuulosti. Kiirehdin lisäämään, että vaikuttaa varmaan vähän kummalliselle, että sisko ja veli saavat pojan. That’s not a finnish way, yritin selittää. Mutta vahinko oli jo tapahtunut, eikä tarinaa saanut kertomattomaksi. 

Oksapoika

Semmoinen oli se sunnuntaipäivä keskieurooppalaisten vieraiden kanssa Kuopiossa. Päivään kuului auringonpaistetta, sataman vilskettä, omituisia makuelämyksiä, homoerotiikkaa ja taiteellista insestiä. Mitäpä muuta sitä vieras voisi päivältään vaatia.

Tässäpä vielä Pekka Kauhasen veistokset:

Nalliainen

Kuutar ja Päivätär

Pullopostia

Reikäleipä

Juhani Ahon virsut

Sisko lisko

Puntit tutisee

Maailma muuttuu hurjaa vauhtia. Myös urheilumaailma. Katselin yleisurheilun Euroopan mestaruuskisoja ja sain huomata, ettei urheilukaan ole enää entisensä. Näin jotain, mitä en ole koskaan ennen nähnyt.

Euroopan mestaruuskisojen taso yleensä ottaen ei tietenkään ole niin kova kuin maailmanmestaruuskisojen. Niinpä suomalaisetkin ovat tapelleet finaalipaikoista ihan tosissaan. Mikä sitten oli häkellyttävin suoritus? Eetu Rantalan hieno alkueräjuoksu sadalla metrillä? Oskari Mörön Suomen ennätys neljänsadan metrin aidoissa? Ei mikään näistä. Itse asiassa hätkähdyttävin hetki ei edes liittynyt itse suorituksen lopputulokseen tai mitaleihin. Voisi sanoa, että kyseessä oli enemmänkin ulkourheilullinen seikka.

Seurasin miesten satasen alkueriä ja odotin, tempaiseeko joku alle kymmenen sekunnin. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. En muista juoksijan nimeä ja kansalaisuuskin lienee sivuseikka. Kaveri taisi voittaa oman eränsä. Kun juoksu oli ohi, se näytettiin uusintana eri kuva kulmista. Hidastuksessa kiinnitin huomiota, että nykyajan juoksuhousut eivät jätä mielikuvitukselle mitään varaa. Tämä juoksija, joka vei erä nimiinsä, sattui omistamaan melko julman kokoisen etuheijarin. Kun kuvaa näytettiin edestä super slowmotionilla, juoksu lähenteli aikuisviihdettä. Jopa minä, heteromies, jäin tuijottamaan tuon lemmenvaltikan hypnoottista, huippuhidastettua liikettä. Herran jestas, ajattelin mielessäni.

Välierien aikana myös vaimo oli telkkarin ääressä. Jännitimme, miten Rantalan Eetulle käy omassa erässään. Jäi seitsemänneksi, joten se siitä. Kun vuoroon tuli juoksija, joka oli kiinnittänyt huomioni aikaisemmin, vinkkasin vaimoa seuraamaan kisaa. Juoksun lopuksi siirryttiin taas uusintoihin ja slowmotion -kuviin. Ja jälleen kerran tuo ihmishevonen täytti kuvaruudun. Sanoin vaimolle, että katsopas tuon kaverin shortseja. Oisko ne numeron liian pienet? Vaimon ilme oli näkemisen arvoinen kun hidastus alkoi. Hän mykistyi hetkeksi ja sanoi sitten ääneen: Herran jestas!

Kai se tuo lisäarvoa kisoille, kun niissä on silmänruokaa molemmille sukupuolille. Onhan kisoissa toki kauniita naisiakin, ei siinä mitään. Olen sitä sukupolvea, joka on kasvanut vähän eri maailmassa. En tiedä, miten Lasse Virenille olisi käynyt, jos hän olisi joutunut kipittämään yhtä tiukoissa trikoissa. Tai Martti Vainiolle. Ehkäpä hidastuskuvat entisaikojen suomalaistähdistä olisivat olleet enemmänkin korneja, mene tiedä. Mutta maailma muuttuu ja kaikkeen tottuu ja sopeutuu. Ehkä joskus tulevaisuudessa ympyrä sulkeutuu ja nähdään yleisurheilukisat, joissa kunnioitetaan antiikin perinteitä ja arvoja. Ja kisataan alasti.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kaikkihan tuntevat tarinan: Mies haluaa vaimoaan. Aina, joka paikassa, jatkuvasti. Vaimo on hellä mutta herkkä ja sulkeutunut ja torjuu miehensä lähentelyt kerta toisensa jälkeen. Milloin särkee päähän, milloin on huono hetki, milloin lapset kotona. Mies tuskastuu, edellisestä kerrasta on jo aikaa ja paine kasvaa. Anna-Leena Härkönen kääntää tämän asetelman ylösalaisin kirjassaan Ei kiitos.

Heli Valkonen rakastaa ja palvoo miestään, mutta Matti ei vain halua. Häntä kiinnostavat enemmän nettipelit. Heli on epätoivoinen, sillä hän ei saa minkäänlaista kontaktia mieheensä. Ei tämä paha ole, päinvastoin. Mutta haluttomuus ja saamattomuus nakertavat suhdetta rotan lailla.

Sitten koittaa kesä, jolloin perheen tytär Sissi lähtee Lontooseen ja Heli ja Matti jäävät kahden. Edessä on viikon unelmaloma Kreikan Santorinin saarella. Puitteet eivät voisi olla romanttisemmat ja lapsi on pois jaloista. Lomasta tulee vain toisenlainen, kuin Heli oli odottanut.

Tämä oli helppoa flunssapäivän luettavaa. Ahmin kirjan yhdessä päivässä. Henkilöhahmot ovat elävän oloisia ja asetelma mielenkiintoinen. Mietin, että eihän sitä miehelläkään aina voi tehdä mieli seksiä. Mitäs sitten? Onko miehen ei loukkaus naista kohtaan? Tietenkin, jos jomman kummalla ei tee mieli KOSKAAN, on aika kääntyä ammattiauttajan puoleen.

Hyvä tarina. Naisnäkökulmasta huolimatta ei tämä mikään tyttöjen kirja ole, kyllä tästä mieskin saa jotain irti. Teos sisältää paljon hyvällä maulla kerrottua ronskia pornoa. Siinäpä vasta ristiriitainen lause. Viimeksi olen lukenut Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen joskus kouluaikaan, joten oli aika päivittää vähän hänen tuotantoaan.