Ei tullut minusta historianopettajaa

Minun piti kirjoittaa siitä ainoasta yliopistopääsykokeesta, jossa olen käynyt, mutta taisin paljastaa juonen jo otsikossa. No, oikeasti pääsykokeet meni miten meni, mutta itse paluumatka oli ikimuistoinen. Siitä kohta lisää.

Junamatkustaminen on aivan oma maailmansa. En tiedä, johtuuko se tilan ahtaudesta, joka laittaa ihmiset väkisin vuorovaikutukseen toistensa kanssa vai ravintolavaunusta. Ehkäpä noiden molempien yhdistelmästä.  Junassa suomalainen käyttäytyy äärettömän epäsuomalaismaisesti, eli sosiaalisesti. Kun pitää silmät, korvat ja mielen avoimena ja avaa itsekin suun tarpeen mukaan, kuulee monenlaista elämäntarinaa.

Minulla oli siis haaveena päästä lukemaan historiaa. Halusin tutkijaksi, arkeologiksi, opettajaksi. Mihin tahansa ammattiin, joka liittyy historiaan ja historian tutkimiseen. Olin juuri valmistunut ylioppilaaksi ja laitoin hakupaperit vetämään. Kesällä tulikin sitten kutsu Tampereelta: Tervetuloa Tampereen yliopiston pääsykokeisiin.

Menomatka junalla oli tapahtumaköyhä ja taisin siinä vielä hätäpäissäni selata lukion historiakirjoja tärppien toivossa. Ihan niin kuin viime hetken lukeminen olisi ratkaissut mitään. Kun pääsykoepaperit jaettiin, kävin nopeasti kysymykset läpi ja tiesin, että ei tällä kertaa. Yksi kysymys on erityisesti jäänyt mieleeni. Se meni jotenkin näin:

”Kirjoita essee Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen historiasta ja toiminnasta 1920-luvulta vuoteen 1939. Sotien aikainen toiminta ja vaikutus Suomen poliittiseen tilanteeseen, sekä sotien jälkeinen puoluehistoria nykypäivään”.

Politiikka ei tuohon aikaan kiinnostanut pätkääkään, joten kyseisen esseen kohdalla palautin tyhjän paperin. Samalla romahti yksi haaveeni ja oli aika tyhjä olo. Ei tullut minusta historianopettajaa.

Hyppäsin Tampereen asemalla maitojunaan ja aloitin paluumatkan Savoon. Ensimmäisenä heitin repun ylähyllylle ja suunnistin ravintolavaunuun. Nyt oli todellakin tilaus huurteiselle. Istuuduin tuopin kanssa tyhjään pöytään ja vaivuin masennukseen. Juna sytkytti tasaisesti kohti pohjoista.

Naapuripöydässä, kävelykäytävän toisella puolella istui vanhempi pariskunta. He olivat noin vanhempieni ikäisiä. Molemmat olivat iloisessa matkafiiliksessä. Kun mieheltä loppui olut, hänen katse harhaili ympärille ja huomasi minut. Satuin juuri katsomaan hänen suuntaan ja katseemme kohtasivat. Mies rykäisi:

  

-  Hei. Tuota kaveri. Voisitko hakea mulle uuden oluen? Annan kyllä rahaa. Mulla on selkä sen verran kipeä, etten pysty kunnolla kävelemään.

Mikäpäs siinä. Otin mieheltä rahat ja sain tilauksen tuoda myös rouvalle juotavaa samalla reissulla. Palasin tuoppien kanssa, ojentelin parinkunnalle omat ja istuin takaisin pöytäni ääreen. Ei mennyt kauaa, kun mies pyysi minua taas hakemaan heille tuopit ja totesi, että kyllä minä mahdun istumaan heidän kanssaan samaan pöytään. Jutellaan vaikka vähän ajankuluksi.

Niinpä loppumatkan istuimme samassa pöydässä, minä ja tuntematon pariskunta. Kerroin pääsykoe pettymyksestä ja kilistelimme sille. Mies kertoi pudonneensa rakennustelineeltä ja loukanneensa selän niin, että työkyvyttömyyseläke saattoi häämöttää lähitulevaisuudessa. Kilistelimme sitten sille. Välillä kävin hakemassa lisää juotavaa ja pikku hiljaa tenttipettymys pyyhkiytyi  mielestä.

Kun viimein muistimme esittäytyä, paljastui hämmästyttävä yhteensattuma. Tämä pariskunta oli yläasteaikaisen luokkakaverini Artun vanhemmat! Pariskuntaa tämä tieto huvitti kovasti. Artulla oli aikoinaan ysiluokalla tyttökaveri Kajaanissa ja hän matkusti tämän luokse junalla melkein joka viikonloppu. Siihen aikaan junassa ei myyty olutta kuin ruuan kanssa, mikä oli tietenkin vähän hankalaa. Arttu kertoi minulle, että matkalla Kajaaniin hän väärennettyjen henkkareiden turvin ehti hörpätä semmoiset 3 – 5 tuoppia. Ruokasäännön hän kiersi kätevästi tilaamalla joka oluen kanssa pari nakkia. Ei ollut omena näköjään kauas puusta pudonnut.

Pieksämäellä oli junan vaihto. Taluttelin isäntää käsipuolesta toiseen junaan. En niinkään siksi, että hänellä oli kävelykepit, vaan lähinnä ravintolavaunun tarjoilun aiheuttaman epävarmuuden vuoksi. Puoliso olisi varmaan myös tarvinnut taluttajaa, mutta selvisi onneksi junavaihdosta omin jaloin. Eipä siinä sitten muuta kuin reppu ylähyllylle ja ravintolavaunuun.

Kun istuuduimme vapaaseen pöytään, tarjouduin taas hakemaan meille kaikille juomat. Tässä vaiheessa mies laittoi kävelykepit syrjään ja totesi rehvakkaasti, että hän tulee mukaan ja tilaa omat juomansa. Ilmeisesti selälle oli tapahtunut jokin ihmeparantuminen Tampereen ja Pieksämäen välisellä rataosuudella. Mikäpä minä olin vanhemmalle henkilölle vastaan panemaan. Jonotimme aikamme, minä edellä ja mies minun perässä, kunnes tuli meidän vuoro. Myyjä katsoi henkkarini, huomasi seuralaisen ja totesi:

-  Sinulle minä voin myydä, mutta tuo kaveri on ottanut jo aivan tarpeeksi.

Hiljaa mielessäni olin ravintolavaunun myyjän kanssa aivan samaa mieltä.

Matkablogi osa 3: Afrikassa

En ole koskaan matkustanut Afrikkaan. Lähin läheltä piti –reissu oli Kanariansaaret, josta on reilu 100 km Afrikan mantereelle. Niinpä kirjoitan kuvitteellisen matkablogin kohteista, joissa en ole käynyt. Tällainen matkani olisi

EGYPTI

Joku väitti että täällä olisi levotonta mutta mitä vielä! Hurghada on niin rauhallinen ja auvoisa paikka kun olla voi. 1500 poliisia ja kolme metriä korkeat muurit pitävät siitä huolen. Ei voi valittaa. Siis oikeasti. Jos valittaa, voi tulla ongelmia.

Tänään käytiin Gizalla ja voi veljet sanon minä. Kyllä Wincapita on pientä tämän maan pyramidihuijauksiin verrattuna. Tuhansia vuosia sitten tuhansia yksinkertaisia maalaisia huijattiin rakentamaan valtavia, pyramidin muotoisia hautamuistomerkkejä pelkällä ruokapalkalla. Eipäs ole tästä yleisönosastolla kirjoitettu. On Kailajärvi vielä oppipoika pyramidihuijausbisneksessä näihin faaraoihin verrattuna.

Eipä tässä sen kummempaa. Täällä minä kävelen kuin egyptiläinen ja koetan jotenkin hahmottaa, miten vanhoja nämä paikat ovat. Nämä on ….tosi vanhoja. Nyt tulee kameli joten pitää lopettaa. Se on moro.

 

KENIA

Terveisiä maasta, josta tulee Reilun Kaupan Kahvi. Täällä on muutenkin reilu meininki. Aamulla menin paikalliseen kuppilaan ja kun tarjoilija äkkäsi minut turistiksi (miten ihmeessä?), hän otti aamiaisesta reilusti ylihintaa. Ruoka ei ollut kummoista, sämpylätkin olivat reilusti homeessa.

Minua tuli haastattelemaan paikallinen, reilun oloinen kaveri. Kun hän lähti huomasin, että lompakkoni oli varmaan vahingossa lähtenyt hänen matkaansa. Juostiin siinä sitten reilu kilometri peräkanaa kunnes tavoitin karkulaisen. Pahaksi onneksi paikalle sattui myös hänen kavereitaan ja sain reilusti turpaan. Pitää kyllä osittain laittaa tuo omaan piikkiin. Olin nimittäin aika reilusti juovuksissa.

  

SOMALIA

Jos haluat aktiivilomalle, tule Somaliaan! Täällä ei tunneta tylsiä päiviä. Viikon alussa lähdin paikallisen kalastusaluksen kyytiin merelle. Sen sijaan, että olisimme kalastaneet kaloja, veneen omistaja ja hänen viisitoista veljeään ajoivat kiinni korealaisen tankkerin ja kävimme keräämässä kolehtia kylän vähäosaisia varten. Jaloa.

Tänään meillä on jonkilainen geokätköpäivä. En oikein ymmärtänyt sääntöjä, mutta tarkoitus on mennä maastoon ja piiloutua mahdollisimman hyvin. Sitten paikalle lentää joku amerikkalainen lennokki, joka yrittää etsiä meitä. Jos jäät kiinni, lennokki ampuu merkkiraketin. Kohti. Vähän jännittää mutta eiköhän tämä ole ihan turvallista. Pääasia että pysyy piilossa. Nyt kuuluu jotain ääntä joten päätän täältä tähän. Toivottavasti en päätä päiviäni.

GAMBIA

Luulin olevani tuntemattoman Afrikan sydänmailla mutta mitä vielä. Ensimmäisenä samaan hotelliin tuli bussilastillinen Kärsämäen rotareita. Voi sanoa, että siinä mekkalassa tulee ikävä afrikkalaisten rumpujen vienoa kuminaa.

Aika jumalatontahan tuo meno meillä länsimaisilla turisteilla on. Täällä ihmiset ovat kristinuskoisempia kuin meillä. Ja heillä on internet. Niinpä paikallinen seurakunta on saanut selville, että Suomessa eroakirkosta.fi on aiheuttanut joukkopaon Herran huomasta. Tästä huolestuneena seurakuntalaiset keräävät varoja, jotta kirkko voisi lähettää kaksi lähetyssaarnaajaa Suomeen käännyttämään paikallisia pakanoita kristinuskoon. Ympäri mennään, yhteen tullaan.

ETELÄ-AFRIKKA

Tämänkertaisen Afrikan matkani viimeinen kohde on viimeisien jalkapallon MM-kisojen järjestäjämaa. Ennen täällä oli Apartheit, josta en oikein päässyt jyvälle. Kuulemma koko maa oli jaettu paikkoihin, jonne sai mennä vain joko valkoiset tai mustat. Enpä tiedä. Kuulostaa kyllä urbaanille legendalle. Haluaisinpa nähdä sen tyypin, joka on tuon systeemin aikoinaan vakavissaan ehdottanut. Voisinpa samalla hivauttaa häntä vaikka avokämmenellä.

Johannesburg on aivan kuin mikä tahansa Eurooppalainen kaupunki. Hotellini on siisti ja hyvällä paikalla. Huonepalvelija on iäkäs musta mies, joka on erittäin ystävällinen mutta ei puhu mitään. Joku kertoi, että hän on vastikää tullut heille töihin. Ennen huonepalvelijan hommia hän oli kuulemma toiminut viittomakielen tulkkina mm. Nelson Mandelan hautajaisissa.

Ylitöissä

Huomenna pitää mennä ylitöihin lauantaiksi. Tästä aasinsiltana tuli mieleen oululaisen kaverini tapaus viitisentoista vuotta sitten.

Kaverini kertoi, että hänen ja vaimon parisuhde oli ajautunut jonkinmoiseen kriisiin. Molemmat olivat kolmivuorotyössä, ja yhteinen aika oli todella kortilla. Pahimmillaan tilanne meni kuulemma niin, että hän saattoi tulla illasta kotiin, näki vaimoa vajaan tunnin kunnes tämä lähti vuorostaan yövuoroon. Tätä oli jatkunut jo tovin aikaa.

Viimeisen parin kuukauden aikana kaverini ei ennättänytkään aina kotiin ennen vaimon lähtöä. Kun puoliso soitti ja kysyi, missä mies viipyy, hän sanoi että on ylitöissä. Eipä siinä mitään, mans gotta do what mans gotta do.

Eikä kaveri kuulemma useinkaan ollut ylitöissä. Ehkä semmoiset pari-kolme kertaa kuukauden aikana. Mutta kun tätä oli jatkunut pidempään, vaimo alkoi epäluuloiseksi. Hän otti hieman selvää asioista ja nyt oli sitten parisuhdekriisi päällä. Vaimolle nimittäin selvisi, että miehen työmatkan varrella oli pari kuukautta sitten avattu uusi baari nimeltä Pub Ylityö.

Ihan vaan tarkennuksena, että Kuopiossa ei ole tuon nimistä pubia. Eli olen oikeasti menossa ylitöihin.

Hanoi Rocks

Minä ja Hanoi Rocks kohdattiin ensimmäisen kerran 80-luvun alussa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Olin siihen asti kuunnellut suomirokkia ja Rollareita, joten Hanoitten ensimmäinen albumi "Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks" oli aivan jotain muuta. Tragedy vei jalat alta ensi kuulemalla. 

Ensimmäinen tilaisuus tsekata bändi oli 1982, kun Hanoit tulivat Suonenjoen kaarihallille. Minulle kävi vain niin, että jäin talvella kiinni isän baarikaapilta ja sain pitkän kotiarestin. Niinpä kun kaverit kertoivat tohkeissaan keikasta ja pyysivät minua mukaan, totesin että en enää oikein pidä koko bändistä.

 
 Enhän minä voinut sanoa, että en yksinkertaisesti pääse keikalle. Kielsin Hanoi Rocksin kolmesti kuin juudas ja mökötin kotona, kun muut olivat keikalla.

 

Onneksi Hanoit jatkoivat keikkailua Suomessa, vaikka suosio veikin heidät ulkomaille aika ajoin.  Eritoten Japani oli hullaantunut bändiin ”Back to Mystery City” –albumin jälkeen. Seuraavan kerran mahdollisuus nähdä Mike ja kumppanit livenä tuli kesällä 1983. Paikka oli jälleen Suonenjoen kaarihalli. Tuohon aikaan kaarihalli oli Pohjois-Savossa ainoita paikkoja Siilinjärven Huvikummun lisäksi, missä bändit keikkailivat, ja siksi tapahtumiin järjestettiin bussikuljetuksia Kuopiosta ja Pieksämäeltä asti. 

Roudari Suonenjoen keikalla

Suuri hetki koitti 16.07.1983. Järjestäjät buukkasivat ahneuksissaan hallin yli ja paikalla oli niin paljon väkeä, ettei tanssilattian puolella mahtunut liikkumaan. Kun bändi aloitti soiton, koin ensimmäisen kerran kunnon rockhurmoksen, kun porukka hyppi ja tanssi biisien tahdissa hullun lailla. Tungos oli tukahduttava. Kun nostin kädet ylös taputtaakseni tahtia, en enää koko loppukeikan aikana saanut laskettua niitä alas, koska ihmiset painoivat joka puolelta tiiviinä massana.

Mike Monroe Kaarihallin keikalla Suonenjoella 16.07.1983

Yhdessä vaiheessa Mike kurkotti yleisön yläpuolelle ja hänen kaulastaan pitkässä ketjussa roikkuva koru osui suoraan käteeni. Pitelin sitä hetken nyrkissäni ja mietin, että nyhtäisenkö itselleni muiston. Järki tuli kuitenkin käteen ja päästin korusta irti. Sain seurata keikan loppuun asti. Keikan jälkeen menimme Kaken ja Tepin kanssa Hanoitten keikkabussiin ja saimme Andyn nimmarin. Bussi oli täynnä keikalla olleita tyttöjä, jotka esittelivät bändistä otettuja valokuvia Andylle ja Nastylle. Mikea ei näkynyt. Hän nukkui kuulemma bussin perällä.

   
Viimeisen kerran näimme bändin alkuperäisessä kokoonpanossa (okei, Razzle ei kuulunut alkuperäiseen kokoonpanoon) seuraavana juhannuksena 25.06.1984 Siilinjärven Huvikummussa. Keikasta jäi mieleen bändin lyhyt setti ja Razzle. Jotenkin Razzlella oli aina Kelju K. Kojoottimainen ryhti ja hänen tyylinsä rummuttaa oli sanalla sanoen rento. Savon Sanomat uutisoi keikasta parin palstan verran seuraavasti:

”HANOI ROCKS HERMOSTUI SIILINJÄRVELLÄ” 

”Hanoi Rocksin juhannuspäivän konsertti Siilinjärven Huvikummussa loppui lyhyeen, kun yhtye hermostui kitaravahvistimien hajoamiseen ja jätti soiton neljän kappaleen jälkeen sikseen. Järjestäjät tyynnyttelivät raivostunutta yleisöä maksamalla osan pääsylipun hinnasta takaisin ja jakamalla lippuja tuleviin tapahtumiin.

Yhtyeen ylilyhyt esiintyminen tuli varsin kalliiksi konsertin järjestäneelle Siilinjärven Hiihtoseuralle. Hiihtoseuran toiminnanjohtajan Leo Miettisen mukaan korvauskysymyksistä neuvotellaan helsinkiläisen Lido Musiikin kanssa. Lido Musiikki toimitti Huvikummulle paitsi esiintyjät myös valot ja äänentoiston. Äänentoistolaitteet olivat temppuilleet jo amerikkalaisen Lita Fordin aikana ja pettivät sitten illan pääesiintyjän Hanoi Rocksin. Tätä tempperamenttinen yhtye ei kestänyt, vaan pisti hetkeksi hulinaksi ja poistui sitten paikalta.”

Hanoi Rocks oli äärettömän kova livebändi

Joulukuussa tuli suru-uutinen: Razzle kuoli auto-onnettomuudessa. Minä, Kake ja Tepi menimme poikien treenikämpälle ja kaverit soittivat Hanoin biisejä koko iltapäivän. Minä olin vain kuulolla, koska en osaa soittaa kuin ovikelloa. Seuraavana vuonna bändi hajosi ja jotenkin oudosti samaan aikaan myös meidän kaveriporukka hajosi. Olimme kolmestaan eläneet koko teini-iän Hanoita kuunnellen, mutta nyt uudet elämäntilanteet veivät meitä eri paikkakunnille.

Kului 16 vuotta, joiden aikana perustin perheen ja muutimme töiden ja opiskelun perässä paikkakunnalta toiselle. Kaken kanssa pidimme väljästi yhteyttä, mutta Tepiin menetin yhteyden kokonaan. Kunnes 2001 niskaamme jysähti uutispommi: Hanoi Rocks heittää keikan Ankkarockissa! Bändin alkuperäiskokoonpanosta oli jäljellä enää Mike ja Andy, Suomen Mick Jagger ja Keith Richards. Vanhojen miesten sydämissä läikähti ja päätimme koota kaveriporukkamme yhteen. Suuntasimme 4.08.2001 kolmestaan Ankkarockiin.

Kieltämättä festariyleisö oli ehtinyt tällä välin nuortua. Kun The Rasmus nousi lavalle, lavan edustalla oli minun esikoispojan ikäistä fanimateriaalia. Koko päivän satoi ankarasti, joten me kolme linnoittauduimme oluttelttaan periaatteella ”kuuluuhan tuo musa tännekin”. Kun pääesiintyjän aika koitti, taivas lakkasi satamasta ja päästi meidät ulos nauttimaan keikasta. Fiilis oli uskomaton. Bändi soitti paremmin kuin uskalsimme odottaa ja Mike kiipeili lavarakennelman tukitolppaa pitkin huimiin korkeuksiin. Kaikesta kurasta ja kylmyydestä huolimatta jälleennäkeminen kavereiden kesken oli lämmin. Tosin Tepi sai flunssan ja oli seuraavana päivänä kovassa kuumeessa.

Kaksi kuukautta myöhemmin, 3.10.2001, kävin katsomassa Hanoit kotikonnuilla Kuopion Puikkarissa. Vanhojen biisien joukossa oli nyt muutama uusi tulevalta ”Twelve Shots on the Rocks” –albumilta. Keikan jälkeen Mike tuli yökerhon puolella ja kirjoitti meikäläiselle nimmarin. Ei ollut kännykkäkameroita ei, joten kuvat puuttuvat.

Bändi keikkaili muutaman vuoden tiuhaan tahtiin ja saapui Kuopioonkin aika ajoin. 23.01.2003 Puikkarin keikasta Savon Sanomat (Jenni-Helena Nikulainen) kirjoitti seuraavaa:

”MIKE MONROEN YHDEN MIEHEN SHOW”

”Legedaarinen Hanoi Rocks täräytti Puijonsarven yökerhossa desibelit toisiin sfääreihin torstai-iltana. Bändin kestofanit kiljuivat, eturivi tiivistyi yhä lähemmäksi lavaa ja Mike Monroen bootsien kärkiä. Takarivi tyytyi puristamaan tuoppia kaksin käsin.

Keikan avauksessa Obscured syöksi adrenaliinia yleisöön. Värisyttävä tunneryöppy tavoitti loppuunmyydyn salin perimmäisenkin nurkan. Punaiseen sonnustautunut Andy McCoy ja mustaa puuhkaansa heiluttava Mike Monroe vilkkuivat punaista yleisönsä edessä. Spektaakkeli oli saapunut kaupunkiin…

…Hieman ennen loppua Hanoi Rocks nostatti kuvainnollisesti itsensä kattoon biisillä Tragedy. Monroen alkuverryttely lavalla oli vain alkusoittoa yhden miehen showlle, joka huipentui hieman ennen loppua jännittäväksi seikkailuksi yökerhon kattoparvella.”

Hanoitten uusi tuleminen ei tuonut meidän kaveriporukkaa yhteen. Ankkarockin jälkeen tiet erkanivat jälleen kerran. Näin Hanoit viimeisen kerran Kuopiossa 1.10.2005. Olimme velipojan kanssa Ruplan keikalla. Rupla toi paikkana mieleen erehdyttävästi Suonenjoen kaarihallin: Lava + Sali + kaljabaari, pelkistetysti. Tällä kertaa keikka ei ollut loppuunmyyty mutta bändi oli edelleen kovassa vedossa. Väitän vielä tänäkin päivänä, että Hanoi Rocks oli ehkä kaikkien aikojen kovin livebändi. Ainakin minulle.  

Elämä kuljetti polkujaan. Tapasimme Kaken kanssa silloin tällöin keikoilla ja milloin missäkin. Tepistä en kuullut muuta kuin mitä Kakella oli kerrottavaa. Kaverit asuivat molemmat pääkaupunkiseudulla, joten yhteydenpito heidän välillään oli säännöllisen epäsäännöllistä. 2009 tuli sitten seuraava suuri Hanoi-uutinen: Bändi lopettaa. Lopettamisen kunniaksi bändi piti jäähyväiskeikan Tavastialla, joka suuren kysynnän vuoksi venyi kahdeksaksi keikaksi kuuden päivän sisällä. Me ostimme liput perjantain 10.04.2009 keikalle. Aivan oikein: minä, Kake ja Tepi.

Kokoonnuimme siis taas kolmestaan, kahdeksan vuotta edellisestä tapaamisesta. Keikka oli huikea, täynnä energiaa, nostalgiaa, jopa haikeutta. Lavalla kävi alkuperäisjäseniin kuulunut Nasty Suicide, joka sai yleisön repeämään. Bändi soitti myös Love’s Injectionin, yhden parhaista Hanoi-biiseistä, jota en ollut aikaisemmin kuullut livenä. Tuo keikka on yksi meikäläisen keikkahistorian ylittämättömistä huippuhetkistä.

Keikan jälkeen Hanoi Rocks ja meidän kaveriporukka hajosi, jälleen kerran. En tiedä, soittaako Hanoit enää koskaan yhdessä. Toivoa tietenkin sopii koska näyttää siltä, että vain se saa meidät nuoruusvuosien kaverukset kokoontumaan yhteen.

Sen verran vielä tähän blogiin liittyen, että Hanoit inspiroivat minua myös tämän blogin nimeämisessä. 1984 bändiltä ilmestyi tuplalivelevy ”All Those Waisted Years”. Levyn nimessä oli kirjoitusvirhe. Wasted oli kirjoitettu Waisted, ja tämä korjattiin vasta seuraavissa painoksissa. Ajattelin ensin nimetä blogini levyn mukaan, mutta se tuntui liian synkältä eikä sopinut blogin luonteeseen. Nimesin siis blogini ”World is a weired place to live” mutta livautin mukaan tuon kirjoitusvirheen: Weird –sanasta muotoutui Weired, Hanoi Rocksin henkeen.

Rimpsalla

Kun lapset olivat pieniä, kodin ulkopuolinen sosiaalinen elämä oli aika olematonta. Joskus lapset sai lykättyä mummolaan ja pääsimme vaimon kanssa ihmisten ilmoille. Lapset tietenkin kyselivät, että minne ne äiti ja isä menevät. Vastaus oli aina sama: Rimpsalle.

Eräänä vappuna olimme lasten kanssa kaupungilla. Kävimme torilla tivolissa ja muuta asiaan kuuluvaa. Kun nälkä alkoi hiukomaan, suunnistimme ravintolaan syömään. Tyttäreni 5 v. astui sisään ravintolaan ja jäi ihmetellen katsomaan paikkaa.
- Missä me ollaan, isi?
- Me ollaan rimpsalla.

Sillä hetkellä tytön silmät aukesivat lautasen kokoisiksi, leuka loksahti auki ja syvän huokauksen kerä hän huudahti: Rimpsa!! Tyttö oli vihdoin päässyt siihen salaiseen, vain aikuisille tarkoitettuun paikkaan, jonne iskä ja äiskä aina välillä hävisivät.

Ja Koivu syöttää Selänteelle (MM-kisat 2003)

Nuoret leijonat ottivat eilen jääkiekon MM-kultaa kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Loppuottelussa Göteborgissa kaatui isäntämaa Ruotsi. Ei olisi voinut olla makeampaa voittoa. Oma livekokemukseni jääkiekon MM-kisoista, tähän mennessä ainoa sellainen, on vuodelta 2003. Tuolloin oli kotikisat ja areenana tietenkin Hartwall.

Maailmanmestaruudesta (1995) oli kulunut kahdeksan vuotta ja välillä Suomi pääsi lähelle, mutta finaaleissa tuli sitten turpiin milloin Tsekiltä, milloin Ruotsilta. Näihin kisoihin kerättiin ”kaikkien aikojen joukkue”, jälleen kerran, ja hypetys oli kovaa. Yleinen tunnelma oli, että torilla tavataan.

Ostimme kavereiden kanssa lippupaketin, johon kuului Suomen pelin lisäksi kolme muuta: Tsekki – Slovenia, Saksa – Japani ja Ukraina - Slovakia. Neljän matsin paketin hinnaksi tuli 110 euroa, mikä on huomattavasti maltillisempi kuin nykyään. Ei tainnut pari kevättä sitten päästä edes Suomen peliin tuolla hinnalla, kun kisat olivat taas Helsingissä.

Lauantain ensimmäinen koitos oli Tsekki – Slovenia. Peli ei ollut mitenkään ikimuistoinen. Tsekki vei, Slovenia vikisi. Katsomossa joku oli virittänyt suuren lakanan, jossa oli hauska teksti: ”Miksi V****ssa kukaan ei kertonut, että SLO ei tarkoita Slovakiaa?” (ottelulipussa luki Cze – Slo).

Pelin jälkeen kävimme kisateltassa, jossa oli pelirihkamamyyntiä, juomaa, ohjelmaa ja stand-upia. Screenillä näkyi muiden pelien tuloksia ja varsinkin yksi pisti silmään: Tanska oli voittanut Usan 5 - 2! Juontaja vitsaili George W. Bushin hallinnon tehneen päätöksen, että amerikkalaiset tulevat ja ruoppaavat Tanskan niemimaan pois maailmankartalta.

Illan pääottelu oli Suomi – Itävalta. Klo 20.00 jäälle tuli Fintelligens ja esitti kappaleen ”Kaikki peliin”. Porukka laulaa, huuma nousee, kappale loppuu ja valot sammuvat. Valonheittimet syttyvät ja lakaisevat areenan jäätä, jolle luistelee Suomen ykköskentällinen: Maalissa Pasi Nurminen. Puolustuksessa Kimmo Timonen ja Janne Niinimaa. Hyökkäysketjuna Ville Peltonen, Teemu Selänne ja Saku Koivu. 13 500 katsojaa huutaa niin, ettei omaa ääntään kuule. Tunnelma on kuin rockkonsertissa.

Peli päättyi Suomelle 5 – 1, eli yleisö sai mitä tilasi. Painelimme juhlimaan Helsingin yöhön ja sunnuntaiaamuna suussa oli suuren urheilujuhlan maku. Vaikka sunnuntain ensimmäinen matsi Saksa – Japani alkoi vasta klo 16.00, myöhästyimme ensimmäisestä erästä ja seurasimme kaksi seuraavaa apaattisena ilman suurempia tunteenpurkauksia. Illan Ukraina – Slovakia peli jäi suosiolla näkemättä. Oli jo kiire kotiin.

Tälle tarinalle olisi mukava laittaa onnellinen loppu, mutta eihän se niin mennyt. Välierissä Suomi johti Ruotsia 5 – 1 ja kotisohvalla oltiin aivan liekeissä. Sitten tuli Forsberg ja kumppanit ja tekivät sen, minkä Ruotsi yleensä tekee: voittivat pelin 5 – 6 ja pudottivat Suomen pois mitalipeleistä.

Kisamatkan aikaan oli työtön ja rahaton, joten minulla ei ollut varaa ostaa kisapaitaa. Sen sijaan ostin viidellä eurolla virallisen kisa-avaimenperän, jota varjelen kuin mitalia pöytälaatikossani.

Linnabongausta

Maasilinnan rauniot Saarenmaalla Virossa

Harrastan linnabongausta. Tosin en kovin aktiivisesti. En siis suunnittele matkoja sinne, missä linnoja on, vaan käyn matkan varrella katsomassa paikallisia nähtävyyksiä. Eikä tämä tietenkään jää pelkästään linnoihin, vaan vanhat kaupungit, kirkot, sillat yms. historialliset rakennukset kiinnostavat.

Olavinlinna Savonlinnassa

 

Suomenlinna

Raaseporin linna

Brahelinnan rauniot Ristiinassa

Hankin vastikää itselleni Jussi Iltasen kirjoittaman oppaan "Suomen 100: Linnat ja linnoitukset". Upea opus. Tiesin kyllä entuudestaan Suomenlinnat ja Turunlinnat kuten sivistykseen kuuluu, mutta täältähän löytyy paljon muutakin.

 Tiesitkö esimerkiksi, että Helsingin Vartiokylässä on linnavuori, jossa on 1200-luvulta peräisin olevan linnan kivivallin jäänteet? Tai että Enontekiössä on saksalaisten toisen maailmansodan aikaan rakentama Järämän linnoitusalue, joka on entisöity museoksi?

Jos sinua kiinnostaa kotimaan historialliset ja esihistorialliset kohteet, suosittelen kyseistä teosta lämpimästi.

Kuresaaren Piispanlinna Saarenmaalla Virossa

Piispanlinna Haapsalussa, Virossa

 Paljon on linnoja vielä bongaamatta. Satunnaisena linnabongarina en ole vielä käynyt Olavinlinnassa tai Hämeenlinnassa. Olavinlinnan osalta tilanne korjaantuu ensi kesänä. Linnabongarin ei tarvitse lähteä kauas, sillä esimerkiksi Viro on täynnä keskiaikaisia linnoja, kirkkoja, rakennuksia ja välimatkat ovat lyhyet.

Budanlinna Budapest

Imatran valtionhotelli