Turkkilainen tonnin seteli

Tuli mieleen eräs valuutanvaihtoepisodi 90-luvun alusta. Olimme rantalomalla Rhodoksella ja viikkoon kuului myös käynti Turkin puolella Marmariksessa. Tuohon aikaan turkkilaiset nahkatakit olivat suosittuja tuliaisia korkean laadun ja edullisten hintojen vuoksi. Kerroin kaupankäynnistä tarinassa Tuperus .

Päivämatka katamariinilla Turkkiin vaati vähän säätämistä. Kreikka ja Turkki olivat käytännössä sotatilassa vuonna 1974 tapahtuneen Kyproksen miehityksen vuoksi. Turkkilaiset valloittivat Kyproksen pohjoisosan ja julistivat sen itsenäiseksi. Tämä ei tietenkään passannut Kreikalle ja vihanpito kyti pinnan alla. Mutta se ei estänyt matkailua.

Ennen lähtöä meille jaettiin pahvinpalanen, joka laitettiin passin väliin. Tähän pahviin tuli Turkin tullin maahansaapumis- ja maastalähtöleima. Ohjeeseen kuului, että paluumatkalla pahvi piti hävittää. Jos passista löytyi turkkilainen leima, paluu Suomeen saattaisi viivästyä ikävästi. Kreikan viranomaisilla oli tapana tehdä tullitarkastus vaikeaksi ja myöhästyttää vihollisen puolella käyneitä turisteja lennolta. Melkoinen kissa-hiiri - leikki, jossa kaikki olivat mukana.

Päivä Marmariksessa sujui kommelluksitta, pois lukien valuutanvaihtoa. Minulla oli sadan dollarin matkashekki, joka piti vaihtaa pankissa Turkin liiroiksi. Elettiin aikaa ennen valuutta-automaatteja ja visakortteja. Sadalla dollarilla sai pari miljoonaa Turkin liiraa, mikä tuntui hurjalle. Kaiken lisäksi paikalliset eivät halunneet liiroja vaan kovaa valuuttaa, kuten Saksan markkoja, USAn dollareita ja Suomen markkoja. Kun kauppiaalle kertoi maksavansa liiroilla, hinta pompsahti aina hieman ylöspäin. Se siitä valuutanvaihdon mielekkyydestä.

Iltapäivällä oli aika palata katamariinilla Rhodokselle. Kaikista ostoksista huolimatta minulla oli edelleen parinsadantuhannen liiran edestä Turkin rahaa. Kyselin kauppiailta, voisiko joku vaihtaa valuutan Kreikan drakmoiksi, mutta tuloksetta. Kreikan puolella liira oli lelurahaa eikä kelvannut mihinkään. Raha piti saada vaihdettua, koska matkakassa oli rajallinen. Mitä avuksi?

Kyselin eräältä jäätelökauppiaalta rahanvaihdosta, kun paikalle saapui poliisi. Kauppias vaihtoi sanasen virkavallan kanssa ja hetken pelkäsin olevani lirissä. Päinvastoin! Jäätelökauppias tulkkasi, että poliisi vie minut rahanvaihtajan luo. Sopii hyvin. Niinpä kävelin tuon virkapukuisen miehen perässä ja sukelsimme Marmariksen sokkeloisille kujille.

Mieleeni hiipi huonoja ajatuksia, kun saavuimme hiljaiselle kujalle. Kujan päässä istui mummo puisen pöydän takana. Pöydällä oli jonkinlainen kassalipas. Tilanne vaikutti todella hämärälle. Poliisi osoitti elekielellä mummoa ja uskaltauduin laittamaan setelinipun pöydälle. Siinä vaiheessa toivoin vain säästyväni hengissä, vieköön rahat jos tarvitsevat. Mummo otti setelitukon, teki laskutoimituksen kynällä ja paperilla, avasi lippaan ja laski nipun drakman seteleitä pöydälle. Minulla ei ollut mitään hajua mikä liiran ja drakman vaihtokurssi oli,  mutta hällä väliä. Pääasia että sain rahaa ja sain palata ehjin nahoin takaisin satamaan.

Odottelun jälkeen sataman passintarkastus avautui ja pääsimme jonottamaan laivaan. Menin vuorollani pienen luukun eteen ja ojensin passin ja pahvinpalasen virkailijalle. Tämä tutki passiani turvalasin takana kumarassa, nosti sitten päänsä ja katseemme kohtasivat: hän oli samainen "rahanvaihtajapoliisi"!  Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes tullimies löi leiman irtopahviin, laittoi sen passin väliin, iski minulle silmää ja virnisti iloisesti ojentaessaan passin takaisin. Kiitos käynnistä.

Kuvituskuvat: Pixabay.com

Hissipiereskelijä

Reilu viikko sitten vaimo tuli kotiin vihaisena. Tällä kertaa syy ei ollut onneksi minun tekemisissä tai tekemättä jättämisissä. Vaimo oli nimittäin joutunut hissipiereskelijän uhriksi.

Asumme kerrostalossa, joten portaiden kiipeäminen kauppakassit käsissä ei ole mielekästä. Vaimo kertoi huomanneensa oudon hajun heti kun meni hissiin. Paskahan siellä haisi ja oikein kammottava sellainen. Ilmeisesti edellinen matkustaja ei onnistunut pidättelemään tai ei vain välittänyt, ja tuloksena oli myrkytetty metallikoppi. Kohtuullisen kuvottavaa.

Tästä ei vielä jutunjuurta syntynyt, mutta sitten sama toistui meikäläisen kohdalla. Lähdin aamulla käyttämään koiraa ulkona ja jouduin tilaamaan hissin, koska mopsi ei portaisiin suostu. Hissi pysähtyi kohdalle, liukuovet aukesivat ja koira ryntäsi sisälle. Seurasin perässä ja välittömästi sieraimiin tunkeutui vahva pierun haju. Ennen kuin hissin ovi sulkeutui, kuulin porraskäytävän ulko-oven sulkeutuvan. Hissipiereskelijä meni juuri ulos! Saavuin ulos auttamatta myöhässä, eikä kerrostaloterroristia enää näkynyt. Eli se siitä ja seuraavaa kertaa odotellessa.

Teini-iässä minulla oli kaveri, joka harrasti piereskelyä väkijoukoissa. Hän saattoi hakeutua keikkapaikalla kovimpaan tungokseen, heitti ilmoille hiljaisen leijan ja jäi sitten tarkkailemaan ihmisten reaktioita. Tuolloin temppu oli meistä kavereista hillittömän hauska, mutta vuodet on vierineet ja pieruhuumori väljähtänyt iän myötä.

En usko, että Hissipiereskelijä lukee tätä blogia mutta jos jostain ihmeen syystä näin kävisi, niin minulla on vain yksi pyyntö: väännä ne leijat ensi kerralla kotonasi tai vasta ulkona raittiissa ilmassa. Ehkä kannattaisi kiinnittää myös huomiota siihen, mitä syöt. Säästä meidät hissikanssamatkustajat suolistokaasuiltasi.

Kuvat: Pixabay. com

Se tunne, kun blogitekstisi löytyy lähiöpubin seinältä

Olen havainnut, että blogin pitämisessä on viisi vaihetta:

- Alkuvaihe jolloin pelkäät, että joku lukee blogiasi
- Ensiriemu, kun joku viimein löytää blogin ja jopa kehuu sitä
- Kirjoitusnälän kasvaminen, kun lukijoita tulee lisää
- Kärsimättömyys, kun lukijoita ei tule enää lisää
- Lannistuminen, kun lukijat kaikkoavat

Se siitä. Eilen sattui jotain, mikä nosti hymyn allekirjoittaneen huulille. Satuin käymään entisen kodin huudeilla ja päätin pistäytyä paikallisessa yhdellä huurteisella. Lähiöbaarin nimi on Kaivuri Pub.

Vuosia sitten baarin nimi oli Kellopeli pub. Asuin naapurustossa ja tuohon aikaan Kellopeli tuli viikonloppuisin hyvinkin tutuksi, sinkkumies kun olin. Eräänä ikimuistoisena syksyiltana todistin livenä, miten eräällä asiakkaalla napsahti päässä ja hän päätti humalapäissään jyrätä pubin maantasalle. Postasin tästä blogissani otsikolla: "Kaivurilla baariin. (linkki)"

Baari on uudistunut täysin. Sisätilat ovat siistit, baarin nurkassa on biljardipöytä ja tiskiltä saa tilattu myös ruokaa. Minä tilasin oluen, istuuduin nurkkasohvaan ja imin sisääni atmosfääriä ja Koffia. Kun tuoppi tyhjeni, rakko täyttyi ja suunnistin puuteroimaan nenää. Wc:n ulkopuolella olevalla seinällä huomasin kehystetyn tekstin ja pysähdyin lukemaan. Jo ensimmäinen silmäys nosti sykettä: tämähän on mun blogista!

Baarinomistaja oli bongannut tarinani netistä, tulostanut sen ja laittanut kehyksiin asiakkaiden luettavaksi. Miten siistiä! Koska pidän blogia anonyymisti, en kommentoinut asiaa paikanpäällä sen kummemmin. Vaimolle nappasin oheisen kuvan ja laiton whatsupilla muutaman nauruhymiön kera. Meikäläisen teksti on kirjaimellisesti tapetilla.

Tiedoksi, että tällainen tekstien julkaiseminen on ok, kunhan mukana on maininta lähteestä eli blogista. Ja toivon tietysti myös, että vinkkaat asiasta minulle.

Olavi Uusivirta live 31.03.2018, Henry's Pub Kuopio

Kuuntelin yhtenä päivänä Olavi Uusivirran uutta hittiä "Kesäyön uni" ja ajattelin, että tässäpä mainio biisi. Juttelin aiheesta vaimon kanssa ja sanoin, että kun Olavi tulee taas Kuopioon, niin lähdetään katsomaan. "No siihen ei mene sitten kauan. Sehän on Henkassa ensi lauantaina." Uutisesta riemastuneena säntäsin verkkokauppaan, ja varttia myöhemmin meillä oli kaksi lippua lauantain keikalle.

Olen ollut Olavin keikalla pari kertaa aikaisemminkin joten tiedän, mitä tuleman pitää. Varoituksen sana miehille: jos olet epävarma itsestäsi ja omasta parisuhteesta, älä missään nimessä vie naistasi katsomaan Uusivirtaa. Tuon parin tunnin aikana paikalla on vain yksi mies, ja me muut ollaan statisteja. LavaIla heiluu sen verran karismaattinen rokkikukko, että miehen on turha odottaa huomionosoituksia puolisolta. Naisten katseet on nautittu puolialastomaan puolijumalaan, joka ehdottaa heille vienosti: "Ollaanko tämä kesä näin?"



Pahoittelen kuvien laatua. Olimme takarivissä. 

Keikan aloitti yksinoikeutetusti "Kesäyön uni." Biisien välissä Olavi kiitteli loppuunmyytyä Henkan yleisöä ja kutsui Kuopiota bändin toiseksi kodiksi: rumpali on syntynyt täällä ja kaksi muuta bändin jäsentä käynyt Kuopion musiikkilukion. Muutaman nopeamman rypistyksen jälkeen koitti keikan koskettavin yhteislaulusessio, kun "Nuori ja kaunis" -balladin alkutahdit täyttivät hämärän salin. Olavi antoi faneille tilaa ja fanit kiittivät laulamalla kappaleen alusta loppuun, Olavin säestäessä mukana.

Kuvioon kuului tutusti paidan riisuminen, kiipeilyä yleisön päällä ja roikkumista kaiteista, putkista ja mistä vain artisti sai otteen. Ennen "Erika" -biisiä Olavi pohjusti, ettei bändi ole soittanut kappaletta pitkään aikaan "jostain syystä". Yhdessä vaiheessa etsittiin päivänsankari Elinaa, joka sai synttärilahjaksi kappaleen "Kultaa hiuksissa".

"Kauneus sekoittaa mun pään" aikana Olavi heittäytyi yleisön päälle ja nämä kuljettivat kaveria käsien päällä kuin meren aalloilla. Hauskaa ja kaunista. Bändi poistui hetkeksi ja tuli sitten heittämään encoret. Ensimmäisenä kuultiin illan toiseksi kovin yhteislaulubiisi "On niin helppoo olla onnellinen." Ennen toista encore biisiä Olavi hauskuutti yleisöä kertomalla, että laulu kertoo kitaristi Timo Kämäräisen nuoruusvuosista Pariisissa: "Siellä juotiin, siellä nussittiin". Kappale oli Toton Africa.

Bändi hävisi vielä kerran takahuoneeseen ja palasi soittamaan illan viimeisen hitaan: Bädding Somerjoen "Valot". Ilta ei ole (naispuolisten) fanien mielestä täydellinen ilman Olavin tanssiin kutsua. Niin tälläkin kertaa. Yksi eturivin tyttö pääsi nojailemaan Olavin kanssa hitaita ja muut (naispuoliset) elivät hengessä mukana. Joka jätkä salissa oli sentään sen verran järjissään, ettei yrittänyt tanssittaa omaa daamia samaan aikaan. Hetki oli Olavin ja onnellisen fanin.

Settiin kuului muutama meikäläiselle tuntemattomampi sävellys ja monta hittiä jäi kuulematta. Olavin materiaalilla pystyisi heittämään kevyesti pari keikkaa soittamatta samaa biisiä kahdesti. Siinäpä vinkki seuraavalle Kuopion vierailulle: tuplakeikka perättäisinä päivinä. Tulen paikalle.

Lisää Olavin keikkajuttuja : Olavi Uusivirta

Pudotin luurin hankeen

Se vain tapahtui. Olin nousemassa ulos autosta, kun kännykkä lipesi kädestäni ja upposi höttöiseen lumihankeen. Vaikka poimin puhelimen ripeästi ylös, vahinko ehti jo tapahtua. Kuivasin luurin kotona ja vartin ajan näytti, että kaikki oli kunnossa. Sitten näyttö pimeni, eikä herännyt enää henkiin. Sen pituinen se.

Olo oli kummallinen. Olin ilman puhelinta, ilman napanuoraa  muuhun maailmaan. Kukaan ei saa minuun yhteyttä, enkä minä voi soittaa minnekään. Miten minä nyt selviän? Onko minua olemassa?

Olen kännykkäaddikti, kuten kaikki nykyajan ihmiset. Soittaminenhan on sivuseikka. Pitää olla Facebook, Twitter, Instagram ja sähköposti koko ajan sormen alla. Pitää nähdä kavereiden päivitykset, kertomukset ja kuvat. Pitää tykätä, peukuttaa, laitaa emoijiita ja hymiöitä. Pitää olla 24/7 tavoitettavissa ja online maailmassa. Pitää…

Mutta entäs jos ei pidäkkään? Kaatuuko elämä siihen? Onko pakko viettää suurin osa valveillaoloajasta nenä kiinni luurissa, vaikkei siellä olisi mitään älyllistä seurattavaa? Voiko elää ilman? Ehkä tuo kännykän hankeen putoaminen ei ollutkaan vahinko, vaan alitajuinen päätös. Aivan kuin alkoholisti pudottaisi täyden kossupullon asfalttiin tai nikotiiniaddikti hyppäisi uimaan tupakka-asti uimashortsien taskussa. Ehkä takaraivo sai luuririippuvuudesta tarpeekseen ja päätti antaa tiedostamattoman signaalin kädelle, joka irrotti sormet puhelimesta ja päästi sen uppoamaan hankeen. Ehkä.

Ps: nukutun yön jälkeen sain vaimolta hänen entisen luurin ja sama ralli jatkuu.

Kuvat: Pixabay

Pahanilmanlintu

Olen saanut maineen Kalpan matsien pahanilmanlintuna. Kun seuraan peliä, Kalpa yleensä häviää. Virkistävä poikkeus oli viime kevään playoff kahina Kalpa - Jyp, jossa todistin kotivoittoa paikanpäällä Niiralanmontussa. Poikkeus vahvisti sääntöä.

Eilen oli treffipäivä. Käymme vaimon kanssa treffeillä n. kerran kuussa. Tällä kertaa järjestelyvuoro oli minun. Ensin ajattelin viedä vaimon elokuviin, mutta sitten muistin alkaneen playoffs kevään. Kalpalla oli peli lauantaina, mutta matsi pelattiin Hakametsän hallissa Tampereella. Vähän pitkä matka Kuopiosta. Mutta entäs tv-lähetys?

Loppujen lopuksi varasin meille pöydän Amarillosta klo 17. Varausta tehdessä reipas nainen langan toisessa päässä vakuutteli, että pöydästä näkee hyvin screenille. Kiinni veti. Ilmoitin vaimolle, että meillä on ravintolatreffit Amarillossa ruuan ja jääkiekon parissa. Eikö kuulostakin romanttiselle?

Alku ei taaskaan mennyt kuten siellä ruotsinkielisessä pikkukylässä. Tarjoilija ohjasi meidät pöytään, josta ei ollut minkäänlaista näkymää screenille. Vaimo reklamoi tästä jämäkästi, ja pian meille järjestettiin pöytä kahdelle suoralla tv-näkymällä. Kyllä kelpasi.

Peliä ja Burgeria. Mikäs sen romanttisempaa.

Hampurilaisannos kustansi 19.90 € ja oli hyvä. Vaimo vaihtoi ranskalaiset bataattiin, mikä osoittautui nappivedoksi. Kun samanaikaisesti tv:ssä Kalpa vei ja Tappara vikisi, treffit tuntuivat todella onnistuneelta.

Kahden erän jälkeen tilasin laskun ja vaihdoimme paikkaa. Kyseessä oli puhtaasti taloudelliset motiivit: Ale pupissa oluttuoppi maksaa Kalpan pelin aikana 3 €, Amarillossa 7.50 €. Vaikka Alessa oli paljon porukkaa ja näkymä screenille huonompi, itse kokemus on paljon intensiivisempi. Ihmiset huutavat, nauravat ja elävät pelin mukana. Niin, ja se halpa olut.

Kolmanteen erään lähdettiin Kalpan johdossa 1-2. Tappara tasoitti 2-2 ja Kalpa livahti taas johtoon 2-3. Alle kaksi minuuttia ennen pelin päätöstä Tappara tasoitti vielä 3-3 ja seurasi jatkoerä. Täydellinen käsikirjoitus tähän matsiin.

Sitten menin tekemään sen: laitoin Facebookiin päivityksen "Jatkoaika. Tää on Kalpan peli!! Olen uhonnut." Yleensä mun kommentit ovat olleet viimeinen niitti Kalpan tappiolle. Niin tänäänkin.

Jatkoerän toisella minuutilla Kalpalla oli liikaa pelaajia jäällä ja seura kärsi kahden minuutin joukkuerangaistuksen. Kohtalokasta. Kun jäähyä oli jäljellä reilut kymmenen sekuntia, Sebastian Repo sivalsi Tapparalle 4-3 voittomaalin. That's it. Game over.

Tappio oli karvas, mutta vielä kitkerämpiä olivat kommentit Facebookissa. Tuli todellakin tunne, että Oops, I did it again. Aina kun avaan suuren suuni, Kalpa häviää. Oikeasti. Tästä viimein viisastuneena en enää somessa uhoa, koska se tietää Kalpalle tuhoa.

Kirjoitan, siis olen

Poikani on innostunut kirjoittamisesta. Hän suunnittelee järkälemäistä visual novelia, jonka valmistumiseen arvioi menevän n. kolme vuotta. Valtava urakka! On mukava huomata, että sanonta ”pojasta polvi paranee” pitää paikkansa.

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja väitän, että jokainen on harrastanut sitä jossain vaiheessa elämää: pitänyt päiväkirjaa, purkanut teiniangstia, kirjoittanut ihastumisesta, rakkaudesta, erosta ja murheista. Kirjoittaminen on parhaimmillaan terapiaa, päässä käytävää monologia, jossa asiat laitetaan järjestykseen ja ne saavat oikeat mittasuhteet. Kirjoittaminen toisille onkin sitten aivan toinen juttu.

Minun ensikosketus kirjoittamiseen ajoittuu jonnekin 10 ikävuoden tietämille. Näin televisiosta elokuvan Hatari, jossa John Wayne pyydysti Afrikan villieläimiä eläintarhojen tarpeisiin. Elokuva teki niin suuren vaikutuksen, että kirjoitin ”ensiromaanin” Safari, jossa päähenkilö pyydysti Afrikan villieläimiä eläintarhojen tarpeisiin… Viimeisin, hieman vakavampi yritys kirjailijanuraan tapahtui kolmekymmentävuotta sitten, kun tarjosin dekkariani parille kustantamolle. Vastauksena tuli kohtelias ei kiitos, ja kirjoittaminen lopahti pitkäksi aikaa.

1990-luvulla saatiin työpaikalle uusi ja mullistava tiedonvälitysinnovaatio: sähköposti. Oli ällistyttävää, että viesti kulki silmänräpäyksessä toisen meiliboxiin ja se oli luettavissa ilman viivettä. Uutuudenviehätys johti tietenkin siihen, että sähköpostia lähetettiin jatkuvasti ja erilaiset vitsiviestit kulkivat kaverilta toiselle alta aikayksikön. Sain idean, että uutta teknologiaa voisi hyödyntää myös kirjoittamisessa. Aloin julkaista kerran viikossa pieniä, työhön liittyviä humoristia tarinoita, joita jaoin työkavereille. Tästä tuli perinne parin vuoden ajaksi, kunnes ko. työpaikka lopetettiin ja porukka pistettiin kilometritehtaalle. Kirjoittaminen sai taas jäädä.

Uusi kirjoituskärpänen puraisi alkusyksyllä 2013, kun päätin perustaa tämän blogin. Ja siitä lähtien tekstiä on tullut tasaisen epätasaisesti. Alussa into oli kova ja postauksia putkahti ilmoille melkein joka päivä. Nyt vauhti on hiipunut ja tavoitteeni on, että postauksia tulisi edes melkein joka viikko. Tässä kuussa en ole päässyt tavoitteeseen.

Palaan vielä tuohon kolmenkymmenvuoden takaiseen dekkariin. En uskaltanut itse koskea tekeleeseen, mutta annoin sen pojalleni luettavaksi. Palaute oli yllättävät positiivinen, joten rohkaistuin ja luin kirjan. Teksti on toki vanhentunutta, mutta itse tarina ja juonenkäänteet, vaikka itse sanonkin, ihan mukiinmeneviä. Löysin netistä kustannusyhtiön, joka julkaisee omakustanteita, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kunhan olen saanut muokattua ja kirjoitettua tarinan puhtaaksi, julkaisen dekkarin omakustanteena ja vinkkaan siitä myös täällä blogissa. Mitään myyntimenestystä en odota, onpahan mukavaa saada edes yksi konkreettinen kirja uunista ulos. Ei minusta kirjailijaa tule, korkeintaan intohimoinen harrastelija. Palataan asiaan, kun dead line on käsillä.


Kuvat: Pixabay