Eddie Van Halen ja 80-luvun nauhoitukset

Eddie Van Halen on kuollut 65 vuotiaana. Uutinen pysäytti ja ajattelin, että samalla kuoli Van Halen -bändi Eddien mukana. 

Eddien kuolema vei minut muistoissa Suonenjoelle ja vuoteen 1984: kaverukset minä, Kake ja Tepi, rock'n'roll, Suonenjoki, mansikat ja mansikkatytöt. Mankassa (radionauhuri) soi Van Halenin Jump, Panama ja Hot for Teacher. Elämä oli huoletonta ja ihanaa. Viimeinen poikamieskesä. 

Pidimme Kaken ja Tepin kanssa poikien mökkiviikonlopun viime syyskuussa. Viikonlopun musiikkina soi mm. Van Halen. Kävimme saunan lauteilla keskustelun siitä, kuka on Van Halenin paras laulaja. Tuttuun tyyliin olimme Kaken kanssa eri mieltä asiasta. Hänen mielestään Sammy Hagar on paras, minä taas lopetin Van Halenin kuuntelemisen kun David Lee Roth lähti bändistä. Yhdestä asiasta meidän ei tarvinnut vääntää kättä: Eddie Van Halen oli bändin sydän. 

******

Kun Eddie kuoli laitoin Facebookiin päivityksen: 

"Tämä on viimeisen kitarasankarin lähtö. Kitarasoolot ovat kuolleet sukupuuttoon." 

Ei kestänyt kauan kun Kake kommentoi:

 "Sinähän leikkasit ne jo teini-iässä äänityksistä." 

Pitää paikkansa. 80-luvulla Lp-levyjä lainattiin kavereilta ja nauhoitettiin c-kaseteille. Äänityksessä oli mahdollisuus feidata kappaleen loppu pois. Tein usein niin, jos biisin lopussa oli vain monta minuuttia kestävä instrumentaaliosuus. Feidasin lopun mm. Eaglesien Hotel Californiasta, Metallican Fade to Blackista sekä Molly Hatchetin Fall of the Peacemakerista. Miksi kuunnella monta minuuttia kestävää tilutusta biisin lopussa kun kohokohdat menivät jo? Minusta olisi tullut todella paska levymoguli.

Kun muistin tämän vastasin Kaken facekommenttiin:

 "Leikkasin vain biisin lopuista kun en jaksanut kuunnella loppuun asti. Van Halenilla soolot oli keskellä biisiä niin ne oli pakko kuunnella".

Onneksi (minulle) näin. Eddie Van Halenin kitarasoolot ovat 80-luvun hardrockin helmiä. 

Rest in Peace Eddie Van Halen. You where The Guitar Hero of my Youth.

Pieni karhunkierros ja Kiutaköngäs

Kun aikaisemmin kehoitin ihmisiä menemään metsään koska siellä ei ole koronaa, en odottanut sentään KAIKKIEN menevän metsään. Siltä se ainakin vaikutti, kun saavuimme aamu yhdeksältä Pienen karhunkierroksen lähtöpaikalle. Auto mahtui juuri ja juuri parkkiin kymmenien muiden ajoneuvojen joukkoon.

Myllykoskella(kin) oli ruuhkaa

Myllykoski

Patikoinnista vaikuttaa tulleen koko kansan huvia. Pieni karhunkierros on Suomen suosituin vaellusreitti ja vuosittain sen kiertää 60.000 patikoinnin ystävää. Veikkaan, että tänä vuonna rikotaan kävijämääräennätyksiä. Heinäkuussa Ruka-Kuusamon alueella rekisteröityjen yöpymisten määrä kasvoi huimat 45 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Tämä kasvu on tullut pelkästään kotimaisista matkailijoista, kun korona on karkoittanut kansainväliset turistit pois.

Ensimmäisellä riippusillalla jonotti bussilastillinen eläkeläisiä ja tamperelaisen koulun luokkaretkiryhmä. Tunnelma oli kuin Linnanmäen laitejonossa ja melko eksoottinen "laite" kosken ylittävä riippusilta onkin. Parikymmentä vuotta aiemmin letka olisi kulkenut sulavasti rotkon yli, mutta näin kännykkäaikana jokainen pysähtyi sillalle ikuistamaan maisemia. Odotimme vuoroamme rauhallisissa tunnelmissa. Lomalaisilla ei ole kiire minnekkään.

Kallioportin jylhiä maisemia

Reitti suositellaan kiertämään myötäpäivään ja viimeistään Kallioportin kohdalla ymmärtää miksi. Pitkät ja jyrkät portaat on huomattavasti mukavampi kulkea alaspäin kuin kiivetä ylös.

Reitti on helppokulkuinen ja vain korkeuserot aiheuttavat välillä sykkeennousua.

Pienellä karhunkierroksella ei tarvitse pelätä petoeläimiä. Turistit pitävät sellaista mekkalaa, että kaikki oravaa isommat kaikkoavat kilometrien päähän. Kuusamon suurpetokeskuksen opastetulla kierroksella saimme kuulla, että karhun näkökyky riittää nippa nappa erottamaan ihmisen viidenkymmenen metrin päästä. Hajuaisti karhulla on kuitenkin sitä luokkaa, että ihmisen tuoksu tuntuu nallen kuonoon jopa viiden kilometrin päähän.

Jos haluat nähdä eläviä karhuja, vieraile Kuusamon Suurpetokeskuksessa. 

Kävimme suurpetokeskuksessa patikointien välipäivänä. Toisen häkin kohdalla opas aloitti kertomaan samaa tarinaa, hiljeni ja totesi sitten meille: "Minä taisin jo kertoa tämän. Alkaa näin iltapäivästä mennä kasetti sekaisin".

Niin kummalliselle kuin se tänä päivänä kuulostaakin, nämä koskimaisemat olivat vaakalaudalla vielä sotien jälkeen. Kuusamon koskisodassa 1950-luvulla Oulankajoki ja Kitkajoki haluttiin padota ja valjastaa sähköntuotantoon. Koskien suojelijat, paikallinen lehtimies ja kirjailija Reino Rinne etunenässä, vetivät onneksi pidemmän korren ja Oulangan kansallispuisto perustettiin vuonna 1956. Nykyisin kansallispuiston pinta-ala on 290 neliökilometriä ja vuonna 2019 puistossa kävi 189.000 retkeilijää.

Kuva Kallioportin näköalapaikalta. Mittasuhteista saa viitteitä kuvan keskellä olevista sinistä ihmishahmoista. Kalliolta on pudotusta n. 60 metriä.

Tällä kierroksella korkeanpaikankammo nosti päätään parissa paikassa. Kallioportille oli onneksi rakennettu näköalatasanne kaiteilla, muuten hieno maisema olisi jäänyt meikäläiseltä näkemättä. Kierroksen kanjonit ovat todella syviä ja joen rantaa reunustavat kalliot kohoavat äkkijyrkästi kymmenien metrien korkeuteen. Alhaalla joella näkyi aika ajoin kumiveneellä melovia koskenlaskuporukoita. Koskenlaskijoiden määrä on kolminkertaistunut viime kesään verrattuna ja kauden kaikki lähdöt on myyty jo etukäteen loppuun.  

Kalliosaaren kohdalla avautui näkymä kilometrin pituiseen aallokkokoskeen. Huikea paikka koskenlaskulle.

Jokainen taukopaikka oli tungokseen asti miehitetty. Normaalisti tuo ei juuri haittaisi, mutta korona-aikaan myös metsässä saa olla varovainen. 

Siilastuvan taukopaikka

Jyrävä on komea 9-metrinen köngäs ja yksi Suomen suurimmista vesiputouksista

Parkkipaikalle palatessa meitä odotti uskomaton näky: autoja kaikkialla. Maantien varteen oli parkkeerattu ajoneuvoja jonoon, joka jatkui aina Kiutakönkään risteykselle asti eli koko kolmen kilometrin matkan!  Hurjaa!

Valokuvaaja työssään...

...ja työn tulos.

Mistä nämä ihmiset tulevat? Oli syyskuinen tiistai ja syyslomat vasta kuukauden päässä.

Kiutakönkään tiellä on "muutama" tiukempi mäki.

Kaverini Kake vinkkasi käymään samalla reissulla Kiutakönkäällä. Nähtävyys sijaitsee vain 20 km päässä Pienestä karhunkierroksesta. 

Kiutaköngäs on niin mahtava, että valokuvat eivät tee sille oikeutta. Kyseessä on putoksien sarja, jolla on pituutta 325 metriä, korkeuseroa 14 metriä ja korkein yksittäinen porras neljä metriä. 

Tukikohtamme (vuokramökki) sijaitsi Rukalla, josta matkaa Pienelle karhunkierrokselle tulee n. 22 km. Edellisen kerran kävin Rukalla joskus 70-luvulla perheen kanssa. Ruka, kuten koko Pohjois-Suomi, on kokenut totaalisen muodonmuutoksen noista ajoista.

Matkamuistomyymälä Rukalla. Kuvaaja Teuvo Kanerva 1977. Kuva: Finna.

Astral Tv:n sininen energia

Vein vaimon sunnuntaiaamuna töihin, palasin kotiin ja join aamukahvia tv:n ääressä. Sunnuntaina klo 7 tarjonta on aika köyhää ja kanavaralli pysähtyi Astraĺ-Tv:n lähetykseen. 

Astral-Tv on ohjelma, jonne ihmiset voivat soittaa ja ennustaja kertoo heille tulevaisuuden. Meneillään oli hätkähdyttävä dialogi, jossa iäkäs rouva purki ahdistustaan näin:

- Elämä on pelkkää surua ja ahdistusta.
- Minä alan välittämään sinulle hyvää energiaa. Energia tulee Ranskasta. Onko sinulla muistoja Ranskasta?
- Ranska ei sano mulle mittään.
- Mutta tämä on ranskalaista energiaa. Ja sinulla on vaaleahiuksinen ystävätär joka tuo iloa eĺämääsi.
- Minun ystävät ovat tummatukkaisia.
- Mutta tämä ystävä on ollut alunperin vaaleatukkainen.
- Mieheni on palvelutalossa ja henkilökunta on ilkeää. Mieheni meinasi kuolla tällä viikolla enkä saanut mitään apua.
- Laitetaan energiaa sinne palvelutaloon ja sinulle kotiin.
- Milloinkahan se on täällä? (tässä vaiheessa soittaja selvästi suuttui).
- Se lähtee tulemaan nyt. Samalla puhdistan teidän yhteistä kotia.
- Ei hän ole koskaan asunut täällä. Muutin tänne kun hän joutui palvelutaloon.
- Ahaa. Mutta teillä on yhteisiä tavaroita siellä. Luota tulevaisuuteen.
- En luota yhtään. Elämässä on jäljellä vain suru. Valvon yöt enkä saa unta.
- Muista nukkua. Se on tärkeää.
- Sinä et näe mittään, mitä minulle tapahtuu?
- Sinulla on ihan tavallista elämää. Väsymys häipyy kyllä.
- Minä olen hyvin lähellä tappaa itseni.
- Tuo on vakavaa, mutta lähetän sinulle kahden viikon ajan sinistä energiaa.
- Moi.

?????????????????

Jäin ihmettelemään, miksi ennustaja ei missään vaiheessa neuvonut tätä epätoivoista ihmistä hakemaan apua terveydenhuollosta ja kääntymään ammattiauttajan puoleen. Kyseessä oli kuitenkin vakava tilanne ja soittaja kertoi olevansa itsemurhan partaalla. Sen sijaan sininen energia hoitaa kaiken, 3,58 €/min + pvm. 

PS: Ajattelin laittaa tähän kuvakaappauksen lähetyksestä mutta sìtten muutin mieleni. Kuvassa näkyy ennustajan puhelinnumero enkä todellakaan halua vahingossakaan mainostaa ko. "palvelua". Kuvat ovat pixabaysta.

Hiljaiset kansat

Matkalla Suomussalmelta Kuusamoon törmää hätkähdyttävään näkyyn: aukealla niityllä seisoo satoja mykkiä hahmoja, joiden langanlaihojen vartaloiden peittämät vaatteet lepattavat tuulessa. 

Kyseessä on Hiljainen Kansa: Reijo Kelan alunperin vuonna 1988 suunnittelema ympäristötaideteos, joka on seissyt valtatie 5:n vieressä vuodesta 1994 lähtien. Hahmojen päät on tehty turpeesta, vartalo puukepeistä ja paikallinen nuorten työpaja pukee ne kahdesti vuodessa vuodenajan mukaisesti.

Hiljaisen kansan luona ajatukseni palasivat lapsuuteen. Aikaan, jolloin Itä-Euroopan rautaesiripun takana asui kymmeniä hiljaisia kansoja. He elivät suuren ja mahtavan naapurin alistamina, kommunistisen terrorijärjestelmän hiljentäminä, eivätkä uskaltaneet haaveilla ääneen paremmasta.

Nuo hiljaiset kansat saivat äänensä takaisin kun totalitaarinen järjestelmä romahti berliininmuurin mukana 1980-luvun lopulla. Oli ihmeellistä käydä todistamassa tuota muutosta Virossa, varsinkin kun kokemukset Eestin Sosialistisesta Neuvostotasavallasta olivat vielä tuoreessa muistissa. Jälleen kerran historia osoitti, ettei yksikään diktatuuri kestä ikuisesti. 

Kuva: wikipedia

Tänään Euroopan viimeinen hiljainen kansa valkovenäjällä on herännyt henkiin ja huutaa yhteen ääneen: nyt riittää! Ja kuten aina ennenkin, fuhrer pitää vallasta kiinni kansasta piittaamatta. Näyttää siltä, että edessä on tienhaara: joko Lukasenka viimein tajuaa hävinneensä ja siirtyy itään viettämään luksuseläkepäiviä tai sitten hän suuren ja mahtavan naapurin tuella muuttaa Valko-Venäjän Pohjois-Koreaksi. Aika näyttää. Toivon hartaasti, että paha tulee saamaan palkkansa.

Kun katsoin hiljaista kansaa sain vision: voisiko tuon kansan paikalle vaihtaa toiset henkilöt? Kuvittelin tuolle kylmälle ja kolealle aukiolle koulukiusaajat, joilla ei ole mitään empatiakykyä tai sääliä heikompiaan kohtaan. Siellä tuo porukka seisoisi päivän vesisateessa nilkkoja myöten kurassa miettimässä, miten tähän on jouduttu.

Ja illan tullen ennen vapautumista heiltä voisi kysyä sen klassinen kysymyksen: Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?