Levottomat jalat

Juhannus on juhlittu ja reikäpäinen idea toteutettu. Kuten kerroin kuukausi sitten tarinassa Mun täytyy kävellä näin, päätimme tempaista ja kävellä juhannusaattona Kuopion Petoselta Suonenjoelle. Matkaa taittui 44 kilometriä ja aikaa kului kahdeksan ja puoli tuntia.

Lähtö Pitkälahdesta klo 10. Ei sadetta.

Alunperin suunnitelmissa oli lähteä aamu kahdeksalta. Aamu kahdeksalta satoi kaatamalla, joten siirsimme lähtöä tunnilla. Yhdeksältä satoi kaatamalla, joten siirsimme lähtöä tunnilla. Kymmeneltä sade hellitti ja pääsimme vihdoin liikkeelle. Pieni päivämarssi alkoi aurinkoisissa merkeissä.

Kuuden kilometrin kohdalla alkoivat vaikeudet. Pojalla kului sukka puhki jo alkumatkasta ja jalkapohjaan ilmestyi orastava vesikello. Onneksi repusta löytyi rakkolaastari ja matka jatkui lievästi nilkuttaen. Kymmenen kilometrin jälkeen työkaveri piipahti pyöräillen moikkaamaan ja huomatessaan meidän sukkatilanteen, tarjosi pojalle omia pyöräilysukkiaan lainaan. "Sinä tarttet näitä nyt enemmän kuin minä". Lisäksi saimme matkaevääksi energiapatukan ja energiapitoisia geelikarkkeja (yhdessä nappulassa 80 kaloria!). Iso kiitos Lauri.

Sukanvaihtotauko

Ennen lähtöä pelottelin poikaa yhden maratoonin kokemuksella, mitä tuleman pitää. Vinkkasin valmistautumaan siihen, että viimeinen kymmenen kilometriä on "pure hell". Vaan mitäpä etukäteen murehtimaan, kun matkanteko rullasi mukavasti. Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla päätin somettaa ja kuvasin pienen pätkän kävelyä selostuksen kera. Kesken kuvaamisen astuin asfalttitien reunaan, taitoin nilkan ja meinasin lentää turvalleni. Koko episodi oli ohi sekunnissa ja selvisin pelkällä säikähdyksellä. Mitä tästä opimme? Älä kuvaa ja kävele yhtä aikaa, ainakaan jos olet syntynyt 1900-luvulla.

Kun puolimatka oli ohitettu, saavuimme taukopaikaksi suunnitellulle Ysipirtille. Sitten saimme muistutuksen, että on juhannusaatto. Ovessa luki: avataan juhannuspäivänä klo 15. Istuimme hetken autiolla taukopaikalla ja söimme omia eväitä. Ruuhkan kohina kantautui maantieltä. Autoja riitti ja olimme juhannusaaton ainoat jalankulkijat.

Vaimo toi vaeltajille vettä.

Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla vaimo tuli autolla ja antoi matkamiehille juomatankkausta. Poika oli vielä hyvissä voimissa, mutta minua autokyyti houkutti ihan hitusen. Matkaa oli taitettu jo niin paljon, että sisu ei antanut periksi. Vaimo lähti ajamaan, minä katsoin kaiholla auton perävaloja ja sitten maantielle mars.

Kävellessä matka ja aika tuntui venyvän loputtomiin. Kolmen kilometrin suoran hujauttaa autolla parissa minuutissa, kävellen siihen meni puoli tuntia. Totesin jossain vaiheessa pojalle, että yksin en tätä matkaa jaksaisi. Kyse ei ole niinkään fysiikasta vaan psyykkeestä. Kahdestaan matka etenee leppoisan rupattelun ohessa, yksin on liian paljon aikaa miettiä ja havainnoida ympäristöä. Kun se sama per...hanan suora ei varttitunnin kävelyn jälkeen näytä edistyneen yhtään, korvien väli alkaa kapinoida ja lyödä henkisiä kapuloita rattaisiin. Kahdestaan urakka oli helpompi kestää.

Puolessa matkassa alkoivat sadekuurot. Ei haitannut matkaa.

Kun tienpientareelle ilmestyi kyltti "hiljennä tok, kohta on suonenjok", voittajafiilis hiipi puseroon. Kenkiin oli sitä ennen hiipinyt tuska matkan varrella kasvaneista rakoista. Suonenjoelle kääntyvän risteyksen kohdalla kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
Poika: - Nyt tuntui kummalle. Ihan kuin varpaankynsi olis irtoamassa.
Minä: - Voi se ollakin. Joskus varpaankynsiä irtoaa maratonin jälkeen.
- Oikeesti?
- Kyllä. Tää on sen verran kova rasitus jaloille.
- Et kertonut mulle mitään tollasta, kun lähdettiin!!
- En muistanut. Ei tullut puheeksi.

Marssimuisto. Ei heikkohermoisille.

Suonenjoen keskustassa saimme hetken seuraa, kun pojan kouluaikainen kaveri pyöräili meidän mukana. Samalla taivas repesi ja kaatosade kaatui päälle. Sadetakki suojasi ylävartalon mutta kengät ja lahkeet kastuivat läpimäräksi. Aivan kuin luonto olisi päättänyt pysäyttää meidät viimeisien kilometrien aikana. Kaikesta huolimatta pääsimme perille märkinä, kipeinä ja väsyneinä. Aivan kuningasfiilis! Poikani totesi, että olin vähän liioitellut. Ei viimeiset kymmenen kilometriä olleet "pure hell". Vain viimeiset viisi.

Syksyllä poika lähtee opiskelemaan ja muuttaa pois. Viimeinen lintu lentää pesästä. En uskalla ajatella asiaa syvemmin. Ikävä tulee, kuten muidenkin lasten kohdalla. Mutta elämä menee eteenpäin ja lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Näinhän sen pitääkin mennä.

Perillä parasta oli sauna ja juhannusgrillaukset.