Kolmen vuoren vaellus: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Jos jossain, niin mielikuvan luonnissa Etelä-Konneveden kansallispuisto on onnistunut nappiin: Kolmen vuoren vaellus kuulostaa myyttiselle ja nimi lupaa eeppistä vuorenvalloitusta savolaisissa maisemissa. Sinne oli siis pakko päästä.

Vaimo innostui lähtemään mukaan. Neljäntoista kilometrin patikointi vaikutti passelille, olihan meillä viime vuodelta kolme yli kymmenen kilometrin patikkareissua Oulangasta, Riisitunturilta ja Tiilikkajärveltä kokemuspankissa. Sää puolipilvinen +20, sopivan tuulinen itikoita ajatellen ja leppoisa lomapäivä. Lähtökohdat kohdillaan.

Perille tullessa mokasin: jätimme auton parkkiin Törmälän loma- ja kurssikeskuksen parkkipaikalle. Paikka oli sama mihin parkkasin vuosia sitten ensimmäisellä reissulla Etelä-Konnevedelle, mutta nykyään autolla pääsee lähemmäksi. Kävelimme hiekkatietä 1,5 km kunnes saavuimme varsinaiselle parkkipaikalle, eli patikkareissulle tuli matkaa ylimääräiset 3 km.

Kansallispuiston parkkipaikalla olisi ollut tilaa. Parkattiin sitten 1,5 km päähän ja käveltiin tänne.

Alkumatkasta reitti näytti lupaavalle.

Kolmen vuoren vaellus kulkee osittain lampia ja järvien rantoja myötäillen. Suurimman osan ajasta patikoidaan metsän uumenissa, noustaan ja lasketaan kivikkoisia ja juurakkoisia rinteitä ylös alas. Juuri nuo korkeuserot ja polun epätasaisuus tekivät matkanteosta raskasta. Lisäksi metsä oli täynnä hyttysiä, joten myrkkyä kannatti käyttää reilulla kädellä. Muuten cityihmisen elämä käy sietämättömäksi tuhansien itikoiden kupatessa kilpaa verta kulkijoista.

Sitten pitkospuut kapenivat...

...sitten pitkospuut loppuivat.

Tässä vaiheessa ei vaimollakaan vielä jalka painanut.

Tästä perhosesta ei saatu kuvaa, joten kuva: Pixabay

Poluilla juoksenteli sisiliskoja ja lensi lukuisia perhosia, mutta kännykkäkameralla ei saanut minkäänlaista kuvaa. Komea Suruvaippa lepatteli metsätiellä meidän edellä ja pysähtyi kiusoittelevan lähelle. Kun pääsimme kuvausetäisyydelle, perhonen lehahti lentoon eikä jäänyt odottamaan selfietä.

Polku menee oikealla.

Hymyilevä kivi

Hienoja maisemia riitti matkan varrella: välillä polkua reunusti jyrkkä kallioseinämä, kohta jo kiivettiin vuoren päälle ja kaukaisuudessa siinti järvimaisema. Metsässä tönötti valtavia, jääkauden siirtämiä siirtolohkareita. Järvenrannalla tuuli sen verran, että saimme hetken rauhan hyttysiltä. 

Korkeimmat maisemapaikat Loukkuvuorella ja Kalajavuorella jäi tällä kertaa väliin. Lisäksi jätimme yhden niemenkärjen kiertämättä ja oikaisimme n. 2.9 km Enonrannan laavulle. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä ilman tuota niemeäkin päivän patikkareissun pituudeksi tuli 17 kilometriä.

"Kivikkoa, juurakkoa"

.

Mäkeä alas, varo kiviä ja juurakoita. 

Nesteiden osalta tuli virhearvio: 1 litra juomista riitti vähän reiluun puoleen matkaan ja viimeiset 6 kilometriä taivallettiin kuivin suin. Loppumatkasta vaimon huumori loppui ja voimat ehtyivät. Kun yritin heittää jotain muka hauskaa ja piristävää läppää, vaimo murahti: nyt lopeta kun vielä ehdit. Uskoin kerrasta koska näytti, että hän saattaisi louhauttaa meikäläistä turpaan. Tätä ei ole koskaan tapahtunut, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. 

Kalajavuori.

Kotona tarkistin luontoon.fi portaalista mitä Kolmen vuoren vaelluksesta sanotaan: "Erittäin haastava reitti, suuret korkeuserot, kivikkoa, juurakkoa". Jep, kuulosti ihan meidän patikointipäivältä.