keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kesäisiä muistoja keskellä talvea: Suonenjoen mansikkakarnevaalit



Vuosi 1983. Suonenjoen Mansikkakarnevaaleille oli tullut miljoonia (lue: kymmenisentuhatta) vieraita ja meno oli sen mukainen. Kaarihallilla esiintyivät sen ajan suosituimmat artistit ja maksulliselle karnevaalialueelle oli tungosta aamutunneille asti. Sitten tapahtui jotain odottamatonta: Yksi karnevaalivieras puukotettiin hengiltä ja toinen löytyi hukkuneena Kaatron lammesta. Kyseessä ei ollut sarjamurhaaja vaan tapausten yhteinen nimittäjä oli alkoholi. Seuraavan viikon Apulehti julkaisi monisivuisen selonteon tapahtumista otsikolla: Mädäntyneet Mansikkakarnevaalit. Kunnanisät säikähtivät, seuraavan kesän juhlat peruttiin ja vuodesta 1970 alkanut perinne katkesi.



Karnevaalit selvisivät säikähdyksellä ja tuon yhden välivuoden (1984) jälkeen juhlista muokattiin enemmän paikalliset kyläkinkerit. Viime kesänä oli Mansikkakarnevaalien 45-vuotis juhlakemut. Se oli pakko lähteä näkemään ja kokemaan. Muistan hyvin kun itse täytin 45. Mansikkakarnevaalit vaikuttivat yhtä vetreälle kuin minä tuossa iässä. Mutta annanhan olla, parin vuoden päästä karnevaalienkin selkä jäykistyy, niveliä alkaa kolottaa ja vatsa toimii miten sattuu. Kyllä minä tiedän.

Remu

Lauantain esiintyjäkaarti oli yllättävän nimekäs. Aluksi mansikkatytöt saattelivat lavalle Remun, joka esitti All Stars bändinsä kanssa Hurriganesin ikivihreitä. Sitten mansikkatytöksi kruunattiin Kia Huttunen Espoosta ja tämän kunniaksi taivas alkoi itkeä sadoin pisaroin niin, että Dingo piti kuunnella olutteltan suojissa. Illan päätteeksi Pete Parkkonen laittoi naiset kirkumaan ja meidät miehet kiristelemään kateellisena hampaita. No ei nyt tosissaan. Hyvin se veti.

Pete Parkkonen
Mansikkakarnevaaleilla törmäsin tuttuun, joka kertoi pitävänsä kovasti blogistani. Myös muutama muu ystävä on kiitellyt ja kehunut. Olen todella hämmentynyt. Hämmennykseni johtuu siitä, etten aina muista, että näitä lukevat oikeat ihmiset. Kirjoittamiseen liittyy muutama trauma 1900-luvulta. Ala-asteella minulla oli luokanvalvojana vanha neiti, jolla oli tapana lukea parhaat ainekirjoitukset ääneen koko luokalle. Jos opettaja piti aineesta oikein paljon, hän kutsui oppilaan luokan eteen ja halasi iloisen tiukasta. Alle murrosikäiselle pojalle tämä oli ehkä pahinta, mitä koulussa joutui kokemaan. Pari kertaa hän mankeloi minutkin onnistuneen esseen kunniaksi.

Dingo

Lukiossa äidinkielen opettaja odotti minulta ylioppilaskirjoituksista ällää. Kun sitten kirjoitin äidinkielestä ämmän, hän tuli luokseni ja sanoi, että ”tottahan sinä tulet syksyllä korottamaan arvosanaasi”. Totta kai, totesin ääneen mutta sielussani kiljuin: ”Olen just päättänyt kolmen vuoden opiskelurupeaman, josta pari viimeistä kuukautta on ollut helvetillistä lukemista kirjoituksia varten. Päässäni on valkolakki, ohi on. Tulenko korottamaan arvosanojani? MITÄPÄ LUULET!” Kaikki kunnia jo edesmenneelle äikänmaikalle. Ilman häntä en olisi kirjoittanut ämmääkään.

Mutta ei siinä mitään. Onhan se mukavaa jos onnistuu kirjoittamaan joskus jotain, mikä koskettaa jotakuta jossain jollain lailla. Kiitos siis sukulaisille, ystäville, tutuille ja tuntemattomille tsempeistä ja kommenteista. Ja jos olette kiittäneet ja kehuneet pelkästä säälistä niin ei se mitään, älkää kertoko sitä mulle. Näin on ihan hyvä.

Neumann


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti