Terveisiä Pisalta/Pisasta!

Pisan torni

Otsikko oli vähän ongelmallinen. Sanotaanko terveisiä Pisalta vai terveisiä Pisasta? Joku kielipoliisi voisi ottaa kantaa tähän dilemmaan.

Oli lauantai ja vaimo töissä, eli tavallisen tylsä päivä. Onneksi asumme ”mualimannavalla” eli Kuopiossa, mistä on hyvät kulkuyhteydet kaikkialle. Niinpä päätin lähteä käymään Pisassa. Edellisestä käynnistä on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Pakkasin repun, hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti lentokenttää. Kymmenkunta kilometriä myöhemmin moottoritiestä erkani lentokentän ramppi. Painoin kaasua, ohitin rampin ja jatkoin moottoritietä pitkin kohti pohjoista.

Tässä vaiheessa lukija arvannee, että kertoja on virtsannut häntä linssiin. En matkustanut Italiaan vaan Nilsiään. Nilsiän Pisa on 270 metriä korkea vaara, joka sijaitsee keskellä luonnonsuojelualuetta. Alueella on patikointireittejä, näköalatorni ja historiallisia maamerkkejä. Ilma oli pilvinen mutta sateeton, joten keli oli juuri passeli pienelle patikkaretkelle.

Kuopiosta on Pisalle matkaa 67 kilometriä. Tieviitat ovat selkeät, mutta silti onnistuin eksymään. Suunnistin nimittäin GPS-kartan mukaan. Saanko jo sanoa, että GPS-kartat ovat saatanasta? Ihminen on läpi historian pärjännyt paperikartoilla ja kompasseilla, mutta nyt emme osaa edes lähikauppaan ilman satelliittiopastusta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes käännyin tienviitan mukaisesti sivutielle, josta matkaa perille oli enää kilometri. Hetken päästä GPS näytti, että minun piti kääntyä sivutieltä pienelle metsätielle. Ihmettelin ohjetta, mutta käännyin sokeasti neuvottuun suuntaan ja köröttelin hiekkatietä mäkiä ylös alas yhä syvemmälle erämaahan.

Yhtäkkiä GPS ilmoitti, että olin perillä. Pysäytin auton keskellä ei mitään, ympärilläni pelkkää metsää. GPS oli neuvonut tien, jota myöten pääsi autolla lähimmäksi Pisaa. Vaara sijaitsi kilometrin päässä, mutta luontopolku kulki aivan muualta. Kiroilin hetken, käänsin auton ja palasin tulosuuntaan. Kun pääsin takaisin oikealle tielle, ajoin puolisen kilometriä ja heti seuraavan mutkan takaa ilmestyi parkkipaikka sekä iso PISA-kyltti. Älkää hyvät ihmiset käyttäkö gebsiä kun ajatte maaseudulla vaan luottakaa tienviittoihin. Niin meidän isätkin ovat luottaneet.

Kuin löylynä kiukaaseen taivas ripotteli päälleni pari pisaraa. Patikoin pitkin metsätietä ja kaipasin kumisaappaita. Sadetta ei kuitenkaan tullut. Metsätie vaihtui kapeaksi poluksi, joka vei sakeaa aluskasvillisuutta kasvavaan metsään. Vastaan tuli pari pariskuntaa, mutta muuten reitti oli hiljainen. Linnut lauloivat ja räkättivät, pensaat kahahtelivat ja puut narahtelivat. Luonnonsuojelualueen metsä on sen verran sankkaa, että mielikuvitukselle jää mukavasti aikaa tulkita outoja ääniä hirven, karhun tai suden aiheuttamiksi. Onneksi aurinko paistoi kirkkaasti, eikä möröt tulleet esiin piiloistaan.

polun varrella oli penkki

Penkissä oleva muistolaatta sai hiljentymään hetkeksi

Kilometri ennen Pisaa maasto muuttui kangasmetsäksi ja polku lähti loivaan nousuun. Vaaran juurella alkoi nousu, johon oli rakennettu teräskaide ja jyrkimpiin kohtiin metalliportaat. Portaista huolimatta kiipeäminen on rankkaa, eikä Pisalle ole huonokuntoisilla tai liikuntarajoitteisilla mitään asiaa. Vaaran laella olisin voinut puristaa hupparista litran hikeä. Sää oli lämmin mutta pidin pitkiä vaatteita ötököiden varalta. Koko matkalla en tavannut yhtään hirvikärpästä ja itikoitakin oli vain muutama. Että se niistä ötököistä.

Täyssinän rauhanraja  vuonna 1595

Pisa kohoaa 170 metriä ympäröivän maaston yläpuolelle ja se on ollut aikoinaan Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajalla. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Ruotsi ja Venäjä saivat sovittua valtakuntien välisen rajan sijainnin. Rajapyykit merkittiin maastollisesti merkittäviin paikkoihin. Pisan huipulla on kivi, johon Ruotsin ja Venäjän viranomaiset hakkasivat rajamerkkinsä. Tämä on yksi Pohjois-Savon vanhimmista muistomerkeistä. 

Kiveen asetettu laatta muistutti, että rajakiven kaiverruksia ei saa vahingoittaa

Luulin ottaneeni kuvan rajakivestä mutta mitä vielä! Mitä lie riipustuksia

Oikea rajakivi näyttää tältä. Pitää bongata ensi kerralla

Pisan laella

Jatkoin patikointia vaaran laella olevalle näköalatornille. 2014 alueella tehtiin peruskorjaus, jossa puuportaat ja kaiteet korvattiin teräksisillä ja vanhan puunäköalatornin tilalle rakennettiin 12 metriä korkea teräksinen rakennus. Torni on uusi, hieno ja totaalisen kammottava. Metallinen kehikko ympäröi kierreportaita, joita myöten pääsee näköalatasanteelle. Päätin olla pelkäämättä ja hivuttauduin portaita pitkin ylös. Maisema on todella mahtava, sen minkä uskalsin ympärilleni katsoa. Paluumatka oli vielä pahempi, sillä ritiläportaiden välistä näkyi pudotus alas. Kiipeilyn jälkeen en tiennyt, olinko hiessä kauhusta vai patikoinnin aiheuttamasta rasituksesta. 

Paluumatkalla sain muistutuksen maailman pienuudesta. Olin palaamassa metalliportaita alas, kun huomasin ylös kiipeävän miehen. Jäin odottamaan, että mies pääsee ohitseni, kun kuulin yllättäen hänen tervehtivän minua nimeltä. Sehän oli Suonenjoen aikainen kaverini Janne! Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Kaveri oli tullut Kuopiosta polkupyörällä, juoksi nyt Pisan huipulle ja aikoi pyöräillä takaisin. Eli semmoiset 140 kilometriä pyöräilyä + patikointi päälle. Totesin, että mulle riittää hyvin kuuden kilometrin patikointi ja sitten autolla kotiin. Kaveri oli käynyt Pisalla viimeksi kolmekymmentä vuotta sitten. Mikä todennäköisyys, että törmättiin juuri Pisan portaissa! Maailma on pieni.

Kaksi naista tuli tämän kyltin kohdalla vastaan. Kysymykseen: Oliko se iso? naiset naurahtivat ja totesivat: Joo, kannatti se käydä katsomassa.

Vastaus oli niin epämääräinen että kävin sitten itsekin katsomassa. Isohan se, mutta olisin varmaan kävellyt huomaamatta ohi ilman tuota kylttiä.

Täyssinän kartta: http://wwww.jns.fi/museokoulu/kokokuva/historia/isot_kuvat/tayssina.html

Pisan tornin kuva: Pixabay