Speak English or Die

Huumori on vaikea ja tilannekomiikka äärimmäisen vaikea laji. Joskus tilannekomiikka onnistuu ja joskus menee metsään, kuten kerroin tarinassa "Toisella puolella tiskiä". Kerran onnistuin munaamaan itseni ulkomailla oikein kunnolla.

Olimme kavereiden kanssa Rhodoksella viikon rantalomalla. Rannalla jaettiin erilaisia flaijereita, mainoksia ja lippuja yökerhoihin. Niinpä mekin tartuimme täkyyn ja päätimme lähteä tutustumaan turistimestan yöelämään.

Noin puolenyön aikaan saavuimme mainostetulle yökerhoille. En muista enää sen nimeä. Paikka oli rakennettu antiikkisen amfiteatterin muotoon, tietenkin vähän pienemmässä mittakaavassa. Eli tanssilattia oli alhaalla ja ympyränmuotoinen sali nousi kerroksittain ylöspäin. Lipunmyyjä oli kreikkalainen mies, joka ei sanonut mitään, vaan otti rahat ja antoi liput. Kun tulimme baariin sisään, olimme ainoat paikalla. Eli koko iso amfiteatteri oli typötyhjä.

Hetken ihmettelimme tilannetta, kunnes päätimme vaihtaa paikkaa. Menin lipunmyyntikojun luo ja pyysin englanniksi, että mies antaisi meille rahat takaisin, koska emme jääkkään bailaamaan. Äijä oli kuitenkin umpikreikkalainen, eikä ymmärtänyt sanaakaan englantia. Siinä me sitten keskustelimme, minä englanniksi ja hän kreikaksi, tajuamatta toistemme puheesta pätkääkään.

Tilanne alkoi ärsyttämään ja hetken mielijohteesta ajattelin heittää hyvän läpän. Tiesin, että mies ei sitä ymmärtäisi ja kaverit taas osaisivat arvostaa hyvää tilannekomiikkaa. Muutama vuosi aikaisemmin oli ilmestynyt Stormtroopers of Death -bändin levy nimeltä "Speak English or Die". En ole tähän päiväänkään mennessä kuunnellut levyä, mutta nimi on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Niinpä tokaisin keskustelun lomassa äijälle
- Speak English or Die.

 Olin oikeassa. Äijä ei tajunnut, mitä sanoin, mutta joku toinen tajusi. Hetkessä kojun takaa ilmestyi vuoren kokoinen turvamies. Hän toi mieleeni Rhodoksen kolossin. Rhodoksen kolossi oli aikoinaan yksi antiikin seitsemästä ihmeestä. Se oli auringonjumala Heliosta esittävä patsas, joka sijaitsi perimätiedon mukaan Rhodoksen satamassa. Patsas oli niin iso, että laivat purjehtivat sen jalkojen välistä satamaan. Patsaasta oli jäljellä enää vain tarina. Tämä turvamies oli kolossin pikkuveli.

Kävimme kiihkeän keskustelun, mitä olin tarkoittanut sanomisellani. Kolossi piteli minua rinnuksista ja olin varma, että hetkenä minä hyvänsä läski alkaisi tummumaan. Onneksi kaverini tulivat väliin ja selittivät saman kuin minä: - It's only a name of an album. He was just kidding!!

Viimein tilanne laukesi ja keskustelu rauhoittui. Turvamies kertoi, että yökerhoon saapuu väkeä vasta yhden jälkeen mutta paikka tulee olemaan täynnä ja bileet jatkuvat aamu viiteen - kuuteen. Tämä riitti meille. Emme uskaltaneet enää pyytää maksunpalautusta, vaan menimme kiltisti takaisin ja odotimme, että yöelämä alkaa. Ja alkoihan se.

Jossain vaiheessa yötä huomasin, että amfiteatterin tanssilattialla oli mies pyörätuolissa. Hän etsi katseellaan poispääsyä. Ramppi, jota myöten hän oli laskeutunut alas, oli aivan liian jyrkkä. Menin kysymään, tarvitseeko mies apua ja selvisi, että hänen piti käydä vessassa. Niinpä työntelin miehen tuolissaan ylös jyrkkää luiskaa ja kävimme asioilla. Jälkeenpäin ajattelin, että illasta muodostui aika kaksijakoinen: aluksi meinasin saada turpaani Olymposvuoren kokoiselta kreikkalaiselta pokelta ja loppuillasta sain auttaa lähimmästä hädässä.

Kraaterissa

Jos käyt Saarenmaalla Virossa, käy tutustumassa Kaalin meteoriittikraateriin. On aika mystinen paikka.

 Meteoriitti osui Saarenmaalle arviolta 4000 vuotta sitten ja aiheutti räjähdyksen, joka muistutti pienen atomipommin aiheuttamaa tuhoa. Suurin kraatereista on 110 metriä leveä ja 22 metriä syvä. Kraaterin pohjalle on aikojen saatossa muodostunut pyöreä, syvän vihreä lampi.

Meteoriitin aikoihin jääkausi oli jo väistynyt Baltiasta ja paikalla oli asutusta. Äkillinen törmäys ja sen aiheuttama tuho ovat olleet aikalaisille varmaan yliluonnollinen kokemus. Tutkijat olettavat, että tästä törmäyksestä kerrotaan myös Kalevalassa.



Kaalin alueella on lisäksi kahdeksan pienempää kraateria ja Meteoriittimuseo. 

Depeche Mode

Tätä olisi sitten tarjolla Hartwall Areenalla 15.12. Olen kuunnellut bändiä kasarilta asti. Pieni hiljaisempi kausi oli tuossa yhdeksänkymmentä luvun loppupuolelta aina vuoteen 2010. Bändiltä ilmestyi 1997 Ultra, joka oli edellisiin levyihin verrattuna niin synkkä ja erilainen, että jätin bändin yli kymmeneksi vuodeksi unholaan.

 Uusi herääminen tapahtui vaimon kanssa Tallinnan matkalla 2010. Tallinnan vanhasta kaupungista löytyi DM bar, joka on teemallisesti ja musiikillisesti pelkkää Depeche Modea. Videoskreenillä pyöri bändin viimeisin live-esiintyminen ja koimme molemmat herätykset: Tämähän on loistavaa! Bändi oli keikkaillut alkuvuodesta Helsingissä joten herätys meni sen osalta myöhään ja tapahtuma sivu suun. Sovimme, että seuraavalla kerralla ei keikkaa missata.

Kesällä ilmestyi nettiin uutinen, että Depeche Mode tulee Suomeen joulukuussa. Välittömästi lipun ostoon ja sitten odottamaan, että joulu koittaa. Ja koittaahan se.

JFK in Heaven

JFK was shot in Dallas 1963 and went to Heaven. St Peter welcomed him and gave him a brand new Cadillac with a personal driver.

- We have miles and miles of highways here in Heaven. So JFK, now You can drive around and enjoy the scenery.

JFK was happy and jumped in to the car. Car left and for years, JFK drived around Heaven and clouds.
In 1982 former President of Soviet Union, Leonid Brezhnev, died and went to Heaven. St Peter welcomed him also and gave him a car. So after a while, Leonid was also driving in Heaven's highway. JFK and Leonid met in an intersection. JFK asked his driver to stop and went to talk with Leonid. 

- Hello Leonid. So You got here also. I'm surprised.
- So I did, Leonid reply. - I'm kinda surprised too. 
- I got my self a brand new Cadillac and a driver. This is Heaven alright.
- I got my self a Lada, Leonid said a bit of anger in his voice. - They didn't gave me a driver though, so I have to drive myself.
- That's a pity.

They were in silence for a while, thinking about what to say. There's not much happening in Heaven, You see. Finally Leonid remembered:

- So JFK. I know You and many other people here. I have seen Gandhi, King George VI and so one. You got Cadillac, I got Lada but I wonder.... Do You know, who was that bald man, who was repairing his bicycle on the side of the road few miles from here?

(Olen huomannut, että blogissani on kävijöitä aina Yhdysvaltoja ja Etelä-Koreaa myöten, joten ajattelin ilahduttaa heitä laittamalla tähän yhden käännösvitsin Kekkosesta)

Escape from Finland

Euroopan unionin talous- ja raha-asioista vastaavalle komissaari Olli Rehnille alkava viikko oli tavallista parempi. EU:ssa päästiin eteenpäin talouden kasvuun liittyvissä suunnitelmissa ja Edward Snowdenin NSA:sta kertomien vakoilupaljastusten aallot alkoivat pikkuhiljaa vaimenemaan. Vihdoinkin käytiin kiinni oikeisiin, parlamentaarisiin töihin.

Mutta kaikki ei mennytkään niin. Rehnin sihteeri ilmoitti, että joku Eino Mölkky vaati päästä hänen puheilleen. Kyse oli kansallisesta turvallisuudesta. Mölkky oli saanut Snowdenilta uutta tietoa Suomea vastaan kohdistetusta salakuuntelusta. Rehn huokaisi, perui päivän muut tapaamiset ja pyysi miehen luokseen.

- Teillä on siis uutta tieto Edward Snowdenilta. Kuinka te olette olleet häneen yhteydessä?

Eino oli hieman hämillään ja vaivaantuneen oloinen. He istuivat Olli Rehnin työhuoneessa ja heidän välissään oli valtava, mahonkinen kirjoituspöytä.

- Ei minulla varsinaisesti ole semmoisesta tietoa. Tai siis ei minulla ole tietoa siitä ollenkaan.

Olli Rehn tunsi verenpaineensa nousevan. Mikä pelleilijä tämä viisikymppinen, puolikalju äijäpaha oikein oli?

- Minä keksin tekosyyn, että pääsen varmasti teidän puheille. Varsinaisesti minun asia koskee sitä, että olen ollut orjatyössä kaksikymmentä vuotta ja minua on pidetty epäinhimillisissä olosuhteissa.
- Hyvänen aina! Missä tämä on tapahtunut?
- Salossa. Minä olin Nokian tehtaalla suunnittelijana. Meidät pakotettiin tekemään jatkuvasti ylitöitä, jopa kymmentuntisia työpäiviä. Välillä työviikot venyivät kuusi päiväisiksi. Kärsin stressistä ja unettomuudesta. Pomoni harrasti työpaikkakiusaamista ja kidutti minua henkisesti vuodesta toiseen. Minua ei päästetty pois.
- Ei päästetty pois? Mutta ei kai nyt sentään? Eikös Suomi ole vapaa maa ja jokainen saa valita, missä työskentelee tai ei työskentele.
- Ei se niin mene. Minä jouduin pakenemaan maasta keskellä viikkoa. Minä pakenin toimiston ikkunasta. Tein verhoista köyden ja laskeuduin sitä myöten takapihalle. Sitten jatkoin bussilla Turkuun, lautalla Tukholmaan ja taas junalla aina tänne Brysseliin asti.
- Miksi te ikkunasta menitte? Aivan yhtä hyvinhän te olisitte voinut kävellä ovesta ulos.

Einon silmissä häivähti pelko ja hän vilkaisi ympärilleen, aivan kuin Olli Rehnin työhuoneessa olisi voinut olla salakuuntelulaitteita. Sitten hän puhui matalalla äänellä:
- Meillä on kulkukortit.
- Mitkä?
- Kulkukortit. Jos lähdet ulos, joudut leimaamaan sen ovella. Se huomataan heti valvomossa. Ne tietävät, eivätkä päästä pois. Minä pääsin pakoon, mutta minulle on soitettu jo useita kertoja tänä aikana. Töistä.
- Varmasti niin. Ovat varmaan huolissaan teistä, kun hävisitte kesken päivän ilmoittamatta mitään.
- Minä haluan poliittisen turvapaikan täältä Brysselistä. Minä olen työstressipakolainen.

Pitkällisen keskustelun lopuksi Olli Rehn kertoi Eino Mölkylle, ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta saada poliittista turvapaikkaa Brysselistä. Hän ei ollut pakolainen, eikä hänen henkeään uhattu Suomessa. Eino oli eri mieltä.

Seuraavana päivänä Olli Rehn löysi Einon työhuoneestaan aamu kuudelta. Mies oli kahlehtinut itsensä paksulla riimulla kiinni Rehnin kirjoituspöytään. Lattialla oli tyhjiä pizzalaatikoita ja hampurilaispapereita.

- Mitä ihmettä te teette täällä?
- Minä teen yhden miehen protestin. En lähde huoneestanne, ennen kuin saan virallisen pakolaisen statuksen ja turvapaikan.
- Mitä tämä kaikki pizza- ja ruokajäte minun lattialla tekee?
- Olen sen verran ylipainoinen ja heikko luonne, ettei syömälakko tule kyseeseen. Niinpä minä päätin, että syön itseni hengiltä, jos vaatimuksiini ei suostuta. Olen kutsunut tänne myös Amnestyn ja tiedotusvälineiden edustajat.

Niinhän siinä sitten kävi, että EU-komissio Olli Rehnin johdolla pohti pitkään ja hartaasti kehittynyttä kriisitilannetta. Lainoppineet eivät löytäneet yhtään artiklaa, joka olisi kumonnut tai mitätöinyt Eino Mölkyn vaatimukset. Lopulta EU taipui ja antoi Einolle turvapaikan sekä salaisen piilopaikan Belgian maaseudulta, läheltä Pohjanmeren rantaa, mistä Nokia, Kela tai Työvoimatoimisto eivät häntä löytäneet.

EU:ssa tuli kiire laatia laki, joka esti jatkossa vastaavien tapausten viemisen EU-tuomioistuimeen ja turvapaikan saamisen työstressiin vedoten. Laki on nimeltään Lex Mölkky. Vaikean nimen vuoksi se tunnetaan ulkomaalaisten keskuudessa paremmin Lex Mulkkuna.

Täydellinen rikos

Täydellinen rikos tapahtui niinkin arkisessa paikassa kun keskustan ruokakaupassa. Oli tavallinen arkipäivä. Olin työpäivän päätteeksi tankkaamassa ostoskärryä täyteen evästä. Normi kauppareissu, ei mitään ihmeellistä.

Hetkeksi huomioni kiinnitti kaveri, joka ei kuulunut joukkoon. Hän kulki kauhtuneessa farkkutakissa ja farkuissa, kädet syvällä housujen taskuissa. Ohi mennessään hän levitti aromia, joka sai ruuan nousemaan kurkkuun. Vaihdoin käytävän puolta ja jatkoin kassalle vähän ripeämmin kuin normaalisti.

Kassoilla oli iltapäiväjonot täynnä töistä päässeitä ihmisiä. Nojailin väsyneenä ostoskärryihin ja kyttäsin, mikä jono kulkisi nopeimmin. Vierusjonohan se, niinkuin aina. Jonotuslotossa ei voi voittaa. Siinä odotellessa, pää tyhjänä päivän töistä, tunsin taas nenässäni oudon hajun. Katsoin taakseni ja näin, miten äskeinen alanmies ohitti jononi ja käveli suoraan kassalle.

- Missä teillä on tölkinpalautus?
- Tuosta oikealle ja veikkauspisteen jälkeen taas oikealle.
- Kiitos.

Kaveri jatkoi matkaa kädessään kaksi tyhjää tölkkiä. Hetken se ei tuntunut yhtään kummalliselle, kunnes äkillinen oivallus sai minut hämmästymään: Noita tölkkejä ei ollut tuolla hemmolla aikaisemmin! Eli heppu oli mennyt kaljaosastolle, sulavilla liikkeillä (tämän kuvittelin, en ollut näkemässä) avannut kaksi tölkkiä ja kuronut ne ennätysajassa huiviinsa. Nyt hän oli etsivinään tölkinpalautusautomaattia ja käveli pantit kädessään kassan ohi. Täydellinen rikos! Eikä kukaan voisi käräyttää häntä, koska kukaan ei ollut näkemässä.

Tunsin kulkuria kohtaan inhon sekaista ihailua. Mutta tarina ei pääty vielä tähän. Mies tuli takaisin kassalle tölkinpalautuskuitti kädessään ja huikkasi kassaneidille, että voisiko hän ottaa rahat välistä, ettei tarvitse tämän takia jonottaa. Koko meidän jono oli miehen kanssa samaa mieltä. Myyjä latoi kaksi kahdenkymmenensentin kolikkoa hepulle, joka otti rahat ja lähti. Päiväsaldona kaksi ilmaista kaljaa ja pantinpalautusrahat maksamattomista tölkeistä.

Tulevaisuuden veteraanit

Kun itsenäisyyspäivä taas lähenee ja veteraanit vähenee tuli mieleen, keitä ovat tulevaisuuden veteraanit? Kun viimeinenkin Raatteentien taistelija ja Kannaksen lotta on saatettu haudan lepoon, keitä me sitten juhlimme?

Voisiko tulevaisuuden veteraani olla puhelinmyyjä Teuvo? Kun vuoden 2045 linnanjuhlat pidetään Turunlinnassa, kertoo Teuvo taisteluvuosistaan televisiokameroille näin:

"90-luvulla, kun minä aloitin, oli kaikki alussa helppoa. Salamasota-taktiikalla me rummutimme kauppaa sen minkä kerettiin ja asiakkaat sekä puhelinlangat olivat helisemässä. Silloin tuntui, että kaikki on mahdollista. Ei muuta kun markat pois kuleksimasta ja parin vuoden päästä Pattayalle varhaiseläkepäiviä viettämään. Mutta sitten kaikki muuttui. Myyntionnemme kääntyi.

Asiakkaat saivat kännyköitä, eivätkä vastanneet enää niin helposti puhelimeen. Myyntiin tuli asemasotavaihe. Me pommitettiin puheluilla asiakkaita ja nämä olivat sitkeästi vastaamatta. Puhelinmyyntiin otettiin nuoria, kokemattomia alokkaita, jotka laitettiin provikkapalkalla heti etulinjaan. Mutta eihän ne kestäneet. Kun samana päivänä sadas asiakas sanoi "Ei kiitos", nämä nuoret mokkerit murtuivat paineen alla ja perääntyivät. Siihen me jäätiin, pari veteraania rimputtamaan puhelinluettelosta ylivoimasen suurta asiakasmerta.

2000-luvulle tultaessa taistelu kääntyi toisinpäin. Minä menin puhelinpalveluun ja jätin ulossoittorummutuksen toisille. Puolustussodaksihan se meni. Päivittäin lankoja pitkin vyöryi kymmeniä äkäisiä asiakkaita kun liittymät eivät toimineet, laskutus oli perseellään ja jonotusajat pitkiä. Jos en olisi karaistunut puhelinmyynnissä vuosikymmenen ajan, en tiedä miten olisin kestänyt. Ei siinä auttanut muu, kuin ottaa puhelu kerrallaan, torjua valitukset vastaväitteillä ja koettaa pitää huolta, etteivät asiakkaat luisuneet kilpailijalle. Välillä se oli todella rankkaa.

Kun sitten internet tuli ja käänsi asiakasvirrat verkkoon, alkoivat linjat hiljenemään. Me muutamat kymmenet veteraanit, jotka olimme vääntäneet soittajien kanssa peitseä kuukaudesta toiseen, saimme viimein hengähtää. Moni oli jäänyt sille tielleen. Andersson joi itsensä hengiltä, kun ei kestänyt enää reklamaatioita. Kemppainen ja Torkko pakenivat etelään ja lähettivät sähköpostia Espanjasta. Siellä oli kuulemma lämmintä ja rauhallista, ei puhelimet soineet. Minä pääsin eläkeputkeen, kun en enää kyennyt muihin hommiin. Vuosikymmenten koluaminen markkinoinnin portaissa tekivät minusta ihmisraunion. Vaan täällä sitä nyt ollaan, hengissä ja Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla!"

Sillä hetkellä haastattelijan kännykkä pirahtaa soimaan,  ja puhelinpalvelun veteraani Teuvo maastoutuu seisovanpöydän alle.

 

Leikki sikseen ja vakavasti ottaen, toivottavasti meille ei enää koskaan tule uusia veteraaneja. Autetaan näitä jäljellä olevia, tavalla tai toisella. Vielä niin kauan, kun on aikaa.  

 http://www.sotiemmeveteraanit.fi/