Kultaa taikka kunniaa

Ala-asteella oli joka talvi koulun hiihtokisat, joihin oli pakko osallistua. Niinpä minäkin, ekaluokkalaisena, jouduin hiihtämään henkeni edestä.

Matka oli kaksi kilometriä ja reitti kiersi koulun lähimetsässä. Heti lähdöstä alkaen painelin mielestäni kovaa vauhtia suksilla, vaikka tosiasiassa liike oli aika kömpelöä. Kisan jännitys aiheutti sen, että minua alkoi kesken matkan pissattamaan. Koska hiihtoa ei voinut jättää kesken ja minulla oli haalarit, laskettelin hiihtäessä housuuni. Aluksi tuntui lämpimältä mutta pian sen jälkeen inhottavan kylmältä ja märältä.

Tulin kohtaan, missä metsätie katkaisi ladun. Lähdin hiihtämään metsätietä pitkin ja muutaman sadan metrin päässä huomasin ladun, jota pitkin jatkoin taivalta metsän siimekseen. Viimein koulun kenttä tuli näköpiiriin ja maali häämötti. Ylitin maaliviivan väsyneenä ja kylmissäni. Opettaja katsoi kädessään olevaa sekunttaria ja huudahti:

- Pohja-aika! Sinä olet hiihtänyt kovempaa kuin neljäsluokkalaiset!!

Nojailin huohottaen sauvoihin kuin Juha Mieto ikään, mutta kunnian hetki kesti vain sen hetken.

- Miten sinä pääsit noin kovaa? Mitä kautta sinä hiihdit?
- Latua pitkin ja sitten sitä metsätietä.

Selvisi, että se oikea latureitti ylitti metsätien ja jatkui toisella puolella. Hiihtämällä tietä pitkin olin oikaissut yli puoli kilometriä. Ei tullut palkintolusikkaa silloin, eikä sen jälkeenkään.

Kamelot

Tampereella olisi tarkoitus tehdä myös muutakin kuin koluta museoita (viitaten Terrakotta-armeijaan). Nimittäin jenkkibändi Kamelot esiintyy Pakkahuoneella 6.11.

Tutustuin tähän bändiin viitisen vuotta sitten silloisen työkaverini kautta. Hän "pakotti" minut lainaamaan Live DVD:n  "One cold winter's night". Katsoin sen kerran, kaksi, kolme kertaa ja olin myyty. Laulaja Roy Khanin laulu osui ja upposi ja loistavat, raskaat, teatraaliset sointukuviot jäivät soimaan päähäni.

Khan erosi bändistä pari vuotta sitten ja tilalle tuli ruotsalainen laulaja Tommy Karevik. Onneksi kaveri on yhtä kovan luokan kultakurkku kuin Khan. Tosin Royta tulee ikävä, kun en ehtinyt bändiä nähdä livenä keikalla. Huomenna siis Pakkahuoneelle.

Terrakotta-armeija

Tällä viikolla on tarkoitus käydä Tampereen museossa tutustumassa Terrakotta-armeijaan. Nämä luonnollista kokoa olevat savisotilaat ja -hahmot on tehty Kiinassa yli 2000 vuotta sitten ja ne haudattiin silloisen Kiinan keisarin mukana hänen hautakammioon seuraksi tuonpuoleista elämää varten. Kaiken kaikkiaan sotilaita ja savihevosia on löydetty 8000 kappaletta (Googletin). Aika huikeaa!

Mietin, minkälainen työllistävä vaikutus tuollainen hautaamisperinne olisi tänä päivänä. Savipajat ympäri maata valmistaisivat erilaisia, vainajalle tuttuja kohteita ja kuljetusyhtiöt kuskaisivat niitä ympäri maata hautausmaille. Hautausurakointi olisi todellista maansiirtourakointia, kun saviarmeijat kaivettaisiin maanalaisiin hautakammioihin.

Koska nykyään ei ole enää tuollaisia Kiinan keisarin tapaisia kaikkivaltiaita, olisivat terrakotta-armeijat vähän pienimuotoisempia. Esimerkiksi armeijasta eläkkeelle jääneen vääpelin hautaan laitettaisiin tuvallinen savialokkaita, joiden jähmettyneille kasvoille olisi loihdittu ensimmäisen aamun jännitys ja pelko.

Kun kaupungin sairaalan ylilääkäri kuolee, häntä varten valmistetaan luonnollisessa koossa olevia savipotilaita, joilta osalta on amputoitu jäseniä ja osa makaa savisängyissään toipumassa leikkauksesta.

Maatilallisen hautavarustus riippuisi hänen erikoistumisalastaan. Sikafarmarin hautaan tulee parisataa savisikaa sekä saviemäntä. Kanafarmarille savikanoja ja -kananmunia.  Voisipa jonkun hautaan ilmestyä myös pari savistrutsia tai savivillisikoja.

Matkatyöläisille ja kaupparatsuille elollisia savihahmoja tärkeämpiä olisivat saviajoneuvot. Tehtaan edustaja haudataan saviaudinsa kanssa ja mukaan vielä savinen salkku ja salkkumikro. Jos tilanne vaatisi, saattaisi edustajan haudasta löytyä myös muutama savinainen eri paikkakunnilta.

Rocktähden hauta olisi ehkä siitä ylellisemmästä päästä. Rokkarin hautaan pitäisi tietenkin valmistaa muutama tuhat savifania ja savibändäriä. Savipaparazzit ottaisivat kuvia taustalla ja savimanagerilla olisi suussaan iso, paksu sikari. Näin rokkarilla olisi kotoisat oltavat taivaassa, tai siellä toisessa paikassa.

Kodittoman Einon hautaan riittäisi kolme terrakotta-veistosta. Ensimmäinen esittäisi sosiaalihuollon henkilöä, jonka silmät näyttäisivät kyllästyneille ja kylmille. Sen viereen terrakotta-alkonmyyjä ojentamassa savisessa kassissa olevia saviviinapulloja. Ja lopuksi vielä terrakotta-ambulanssi.

Mestareiden aamiainen

Yläasteella tykkäsin kovasti kaakaosta. Keittelin sitä joka kouluaamu ja sillä lähti päivä mukavasti käyntiin

Kävipä niin, että kun olin ennen kouluun lähtöä kiehauttanut kattilallisen maitoa huomasin, että kaakao oli loppu. Koska kattilassa oli viimeiset maidot, päätin kaataa sen takaisin tölkkiin ja jääkaappiin. Mitäpä sitä hyvää maitoa hukkaan heittämään.

Illalla söimme iltapalaa perheen kanssa, kun isä alkoi avautua omasta aamustaan.

- Eipä ole ollut noin kammottavaa aamua ikinä. Lämmittelin mikrossa karjalanpiirakoita ja aattelin laittaa reippaasti munavoita päälle. Kun otin ensimmäisen puraisun huomasin, että munavoi oli jo pahasti härskiintynyt. Mikäpäs siinä sitten auttoi, ei muuta kuin huuhtelemaan paha maku lasillisella kylmää, raikasta maitoa. Mutta kun otin pitkän huikan, suuhun tulikin melkein kuumaa maitoa. Jääkaapissa olevasta tölkistä! Sillä hetkellä tuli niin karmeat yökkäysreaktiot, että piti juosta vessaan oksentamaan.

Mikä on tarinan opetus? Älä kaada kuumaa maitoa takaisin maitotölkkiin, jos jääkaapissa on härskiä munavoita. Ei kannata.

Seksihullut vanhempani

Lapsuudesta ja nuoruudesta on muistoja, jotka saavat häpeän punan kohoamaan poskille vielä tänäkin päivänä. Sitten on niitä muistoja häpeästä, jotka iän ja kokemuksen karttuessa ovat muuttuneet hauskoiksi kokemuksiksi. Tässäpä yksi sellainen.

Ala-asteella minulla oli hyvä ystävä nimeltä Riku. Riku oli perheensä ainoa lapsi. Teimme Rikun kanssa kaikenlaista, mitä sen ikäiset pojat yleensä tekivät: vaihdoimme postimerkkejä, kuuntelimme Eloa ja Abbaa, keräsimme perhosia yms. Aika ajoin kävimme toistemme luona yökylässä. Se oli hauskaa vaihtelua ja koska asuimme vain n. kolmensadan metrin päässä toisistamme, ei vanhemmilla ollut tähän mitään vastaansanomista.

Eräällä kerralla oli minun vuoro olla yötä Rikun luona. Illalla soitimme Rikun huoneessa Elvistä ja lueskelimme sarjakuvia. Ei nimittäin ollut internettiä ja tv:ssäkin vain kaksi kanavaa. Sinä iltana kaverini vaikutti jotenkin salamyhkäiselle. Rikulla oli jotain jännittävää kerrottavaa, ja viimein hän paljasti sen minulle.

Riku oli kuullut, miten lapsia tehdään. Olin pakahtua uteliaisuudesta. En ollut koskaan ajatellut koko asiaa. Tottakai olin nähnyt äidin pyöreän mahan, kun hän odotti pikkuveljeä, mutten tiennyt, miten veljeni oli sinne joutunut. Uskontotunneillakin kerrottiin neitsyt Mariasta, joten seksi oli täysin tuntematon käsite meikäläiselle.

Riku piti minulle luennon, miten isän se menee äidin sinne ja sitten syntyy lapsi. Tämän kerrottuaan hän virnisti ja sanoi:

- Meidän äiti ja isä on harrastaneet seksiä yhden kerran, mutta teidän äiti ja isä kaksi kertaa!

Uutinen ja sitä seurannut oivallut olivat musertavia. Minun vanhempani olivat seksihulluja! Siitä todisteena olimme minä ja veljeni. Sen sijaan Rikun vanhemmat olivat olleet silleen vain kerran, mikä tuntui paljon normaalimmalta. Mikä häpeä! Riku ei maininnut asiasta sen koommin mutta muistan sen häpeän, mitä tunsin vanhempieni takia. Nukuin yöni huonosti, enkä halunnut enää jälkeenpäin puhua koko asiasta mitään. Toipuminen vanhempien seksihurjastelusta vei aikansa.

Elävissä kuvissa

Ensimmäinen elokuvissa käynti kokemus on jostain 70-luvun alkupuolelta. Asuimme pienessä kaupungissa, jossa ei ollut elokuvateatteria. Kaarihallille saapui kiertävä elokuvayrittäjä, joka mainosti jotain Tarzan -leffaa. Sinne oli päästävä.

Isä heitti minut, pikkuveljeni ja lapsenlikka Seijan autolla elokuviin. Kaarihallilla oli karut puitteet. Puulattia, muutama kymmenen irtotuolia riviin järjestettyinä ja liikuteltava valkokangas. Elokuvaprojektori oli iso ja piti rutisevaa ääntä. Kun esityksen aloitus ajankohta tuli, me istuimme edelleen kolmestaan salissa + projektorinhoitaja. Mies tuumasi, ettei hän näytä leffaa näin vähäiselle yleisölle. Minulla ja pikkuveljellä oli jo itku kurkussa, mutta onneksi Seija oli topakka ja komensi miehen hoitamaan hommansa. Ja niinpä me nähtiin kolmestaan, miten Tarzan pisti viidakossa asiat järjestykseen.

Ensimmäinen elokuva, jonka näin varsinaisessa teatterissa, oli Kolmannen asteen yhteys. Kävimme katsomassa sen vartavasten 50 km päässä toisessa kaupungissa. Kokemus oli järisyttävä. Pitkän aikaa uskoin, että ufoja on olemassa, ja opettelin soittamaan leffan ufo-tunnarin nokkahuilulla. Siinä minä sitten soittelin omakotitalon takapihalla syksy pimeässä "tyy-tii-tyy tu-tyy" ja tuijotin taivaalle. Mutta ketään ei saapunut.

Kun pikkukaupunkiimme viimein avattiin leffateatteri 70-luvun lopulla, olin kavereitteni kanssa ensimmäisenä paikalla. Avajaisissa näytettiin vähemmän tuore Elvis -pätkä "Blue Hawaiji". Minä ja kaverini asetuimme salin keskivaiheelle ja nostimme jalat reteästi edessä olevan penkin selkänojalle. Tästä seurasi, että juuri ennen esityksen alkua poke tuli paikalle ja hätisti meidät rangaistukseksi teatterin perimmäiseen nurkkaan. Katselunautintoa haittasi etäisyyden lisäksi tolppa, joka oli pahasti peräpenkkien edessä.

Kasarin alussa, vielä reilusti alaikäisenä, kävimme kavereiden kanssa katsomassa kaikki kauhu- ja toimintaleffat, mitä paikkakunnalla esitettiin. Oli Kissaihmisiä, Ihmissusi Lontoossa, The Thing - Se jostakin, Pako New Yorkista jne. Hauskuus loppui, kun joku aikuinen kirjoitti  paikallislehteen, että teatteri päästi alaikäiset kiellettyihin elokuviin. Siitä eteenpäin lipunmyyjä tivasi aina papereita, eikä meillä niitä tietenkään ollut.

Armeijan ikimuistoinen elokuvakokemus sattui itsenäisyyspäivälle. Rauni Mollbergin versio Tuntemattomasta Sotilaasta oli juuri ilmestynyt, ja se esitettiin meille kasarmin leffateatterissa. Kun rainaa oli näytetty puolitoista tuntia, sali pimeni ja projektori hiljeni. Sitten kaijuttimesta tuli kuulutus: "Tuntemattoman Sotilaan loppukelat ovat jääneet VR:n junavaunuun ja seilaavat tällä hetkellä jossain päin Suomea. Poistukaa kasarmeille. Hyvää itsenäisyyspäivää!"

Jostain syystä nuo kokemukset ovat olleet paljon väkevämpiä kuin yksikään erikoistehoste tai 3D, minkä olen nähnyt myöhemmin.

Toipilas

Muistan, kuinka pikkupoikana kuumetaudit veivät aina ihan sekaisin. Kun kuume kohosi yli 39 asteen, kaikki äänet voimistuivat, liikkeet nopeutuivat ja peitto tuntui lyijyn raskaalle. Niinpä kun viisivuotiaana olin taas kunnon nuhakuumeessa, äiti ryntäsi uskomatonta vauhtia huoneeseeni, mittasi kuumeen ja huusi, että en saa nousta sängystä, hän tuo kuumaa juomaa. Ja peitto ahdisti, kuin olisi tiilikasan alla maannut.

Kun sitten kuume vähän hellitti, olisin mielelläni lähtenyt pois sängystä. Äiti kuitenkin kielsi ja sanoi, että influenssan seurauksena voi tulla jälkitauti. No, enhän minä tietenkään sellaista halunnut. Niinpä makasin kiltisti sängyssä ja luin Aku Ankan taskukirjoja. Taisi olla siihen aikaan ilmestynyt numerot 10-15 tai jotain.

Iltapäivällä äiti sitten tuli ja ilmoitti, että nyt syömään. Minua vähän pelotti ja sanoin sen äidille. Entäs jos tulee jälkitauti? Äiti rauhoitteli, että voin minä keittiössä käydä syömässä. Tulen sitten vain takaisin sänkyyn lepäämään. Äiti meni edeltä ja minä jäin sängynreunalle istumaan ja pohtimaan tilannetta.

Kun viimein sain rohkeuteni kerättyä, nousin sängystä ja astelin keittiöön. Joka askelmalla vilkuilin olkani yli, tapahtuiko mitään. Mutta lattiaan ei ilmestynyt mitään. Ei ensimmäistäkään jalanjälkeä. Huokaisin helpotuksesta, kun en saanut sitä pelättyä jälkitautia.