Rok-Rok

 Huomenna se alkaa: Kuopiorock 2021. Vihdoin viimein pandemia välivuoden jälkeen!

Korona ei ole kadonnut minnekään ja Pohjois-Savo on taas epidemian kiihtymisvaiheessa. Vuodessa on kuitenkin opittu paljon, miten koronan kanssa pitää elää. Lisäksi osa porukasta on rokotettu kerran tai kahdesti. Pakko uskoa ja luottaa, että kaikki menee hyvin. Ja ennen kaikkea nauttia livemusiikista!

Tässä kuvia Kuopiorockista E.K.A.A. (Ennen Korona Ajan Alkua).

Rakas, sinä olet polkupyörä

Ostin uuden polkupyörän. Kotimainen, seiskavaihteinen citypyörä. Koska en halua mainostaa jätän mainitsematta, että kyseessä on Helkama Kulkuri. (Kröhöm Helkama: saa lähestyä yhteistyökuvioissa. Soitellaan).

Kuvassa juhannus ja auringonlasku Tahkolla. Ei liity mitenkään tähän tarinaan.

On yllättävän vaikeaa hypätä uuden pyörän satulaan. Meno on keveämpää, pyörä kulkee kovempaa ja se iänikuinen kitinä ja natina puuttuu täysin. Silti tuntuu oudolle, kun perse on tottunut siihen vanhaan satulaan.

Kuvassa olut, jossa mun suosikkijoukkueen lippu. Jäi hopealle. Ei liity pätkääkään tähän tarinaan.

Vaihtoa helpotti se, että uudessakin on seitsemän rumpuvaihdetta ja jalkajarrut. Vuosi sitten kokeilin jotain todella radikaalia ja ostin ketjuvaihteisen pyörän. Meno oli todella kevyttä, myönnän, mutta toisella ajokerralla pyörästä putosi ketjut. Ne menivät niin jumiin, että takuuhuollon korjaaja kysyi: mitä ihmettä tässä on tapahtunut?

Tämän kuvan laitoin vain, koska kuvassa on suosikkijoukkueeni Kups Kuopio. Ei liity tarinaan mutta hitokseen hyvä futisseura. Suomen mestari vuosimallia 2019.

Ja hei hei HEI! EI! Tämä tarina ei ole metafora meidän parisuhteesta. Otsikossa piti lukea, että polkupyörä on minulle rakas. Vaimoa en ole vaihtamassa enkä vaihda. Eikä hän kitise eikä natise, usein. Olen todella kiitollinen, että voin vielä nousta satulaan, joka tuntuu niin emotionaalisesti kuin anatomisestikin oikealta. Eikä tämän yhteisen matkan aikana ole kumi puhjennut. Siitä molempien lapset ovat varmasti tyytyväisiä. Meillä menee ihan hyvin ja yhdessä on mukava polkea. Tarkoitan siis kulkea. Siis elämässä eteenpäin yhdessä. Äh...

Tämä pyörä LIITTYY TODELLAKIN tähän tarinaan

Miten mun sitrukset voi?

Viime kevään "Miten mun greippi voi" -tarinaan jatkumona kerron nyt, miten mun sitrukset voi. Greippi on jo iso poika ja niin janoinen, että veikkaan sillä olevan suomalaiset....juuret?

Greippi täytti vuoden mutta ei halunnut juhlia synttäreitään. Hän vaikutti keväällä muutenkin sangen sulkeutuneelta, eikä avannut yhtään uutta lehteä elämässään. Ehkä hän oli yksinäinen.

Maaliskuussa sanoin vaimolle, että nyt on aika laittaa siementä vakoon. Vaimo suostui, joten kävin lähikaupassa ja ostin sitruunan. Sitruunassa oli kaksi siementä, jotka istutin multiin pieneen viilipurkkiin. Tällä kertaa kaikki kävi nopeasti! Jo parin viikon jälkeen kaksi sitruunan taimea puski läpi mullan ja isä (allekirjoittanut) oli niin ylpeä.

Kuten jälkikasvun kanssa yleensä toimitaan, pistin taimista kitukasvuisemman biojätteisiin ja voimakkaammalle vaihdoin isomman ruukun ja uudet mullat.

Suomessa on voimassa yhden taimen politiikka per sitrus, joten nyt meillä kasvaa potra greppipoika ja pieni mutta terhakka sitruunatyttö. Ensi keväänä on vuorossa mandariini, josta tulee muu-sukupuolinen. Mistäkö tiedän? Kyllä isä tietää!

Kuva: Pixabay

Kolmen vuoren vaellus: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Jos jossain, niin mielikuvan luonnissa Etelä-Konneveden kansallispuisto on onnistunut nappiin: Kolmen vuoren vaellus kuulostaa myyttiselle ja nimi lupaa eeppistä vuorenvalloitusta savolaisissa maisemissa. Sinne oli siis pakko päästä.

Vaimo innostui lähtemään mukaan. Neljäntoista kilometrin patikointi vaikutti passelille, olihan meillä viime vuodelta kolme yli kymmenen kilometrin patikkareissua Oulangasta, Riisitunturilta ja Tiilikkajärveltä kokemuspankissa. Sää puolipilvinen +20, sopivan tuulinen itikoita ajatellen ja leppoisa lomapäivä. Lähtökohdat kohdillaan.

Perille tullessa mokasin: jätimme auton parkkiin Törmälän loma- ja kurssikeskuksen parkkipaikalle. Paikka oli sama mihin parkkasin vuosia sitten ensimmäisellä reissulla Etelä-Konnevedelle, mutta nykyään autolla pääsee lähemmäksi. Kävelimme hiekkatietä 1,5 km kunnes saavuimme varsinaiselle parkkipaikalle, eli patikkareissulle tuli matkaa ylimääräiset 3 km.

Kansallispuiston parkkipaikalla olisi ollut tilaa. Parkattiin sitten 1,5 km päähän ja käveltiin tänne.

Alkumatkasta reitti näytti lupaavalle.

Kolmen vuoren vaellus kulkee osittain lampia ja järvien rantoja myötäillen. Suurimman osan ajasta patikoidaan metsän uumenissa, noustaan ja lasketaan kivikkoisia ja juurakkoisia rinteitä ylös alas. Juuri nuo korkeuserot ja polun epätasaisuus tekivät matkanteosta raskasta. Lisäksi metsä oli täynnä hyttysiä, joten myrkkyä kannatti käyttää reilulla kädellä. Muuten cityihmisen elämä käy sietämättömäksi tuhansien itikoiden kupatessa kilpaa verta kulkijoista.

Sitten pitkospuut kapenivat...

...sitten pitkospuut loppuivat.

Tässä vaiheessa ei vaimollakaan vielä jalka painanut.

Tästä perhosesta ei saatu kuvaa, joten kuva: Pixabay

Poluilla juoksenteli sisiliskoja ja lensi lukuisia perhosia, mutta kännykkäkameralla ei saanut minkäänlaista kuvaa. Komea Suruvaippa lepatteli metsätiellä meidän edellä ja pysähtyi kiusoittelevan lähelle. Kun pääsimme kuvausetäisyydelle, perhonen lehahti lentoon eikä jäänyt odottamaan selfietä.

Polku menee oikealla.

Hymyilevä kivi

Hienoja maisemia riitti matkan varrella: välillä polkua reunusti jyrkkä kallioseinämä, kohta jo kiivettiin vuoren päälle ja kaukaisuudessa siinti järvimaisema. Metsässä tönötti valtavia, jääkauden siirtämiä siirtolohkareita. Järvenrannalla tuuli sen verran, että saimme hetken rauhan hyttysiltä. 

Korkeimmat maisemapaikat Loukkuvuorella ja Kalajavuorella jäi tällä kertaa väliin. Lisäksi jätimme yhden niemenkärjen kiertämättä ja oikaisimme n. 2.9 km Enonrannan laavulle. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä ilman tuota niemeäkin päivän patikkareissun pituudeksi tuli 17 kilometriä.

"Kivikkoa, juurakkoa"

.

Mäkeä alas, varo kiviä ja juurakoita. 

Nesteiden osalta tuli virhearvio: 1 litra juomista riitti vähän reiluun puoleen matkaan ja viimeiset 6 kilometriä taivallettiin kuivin suin. Loppumatkasta vaimon huumori loppui ja voimat ehtyivät. Kun yritin heittää jotain muka hauskaa ja piristävää läppää, vaimo murahti: nyt lopeta kun vielä ehdit. Uskoin kerrasta koska näytti, että hän saattaisi louhauttaa meikäläistä turpaan. Tätä ei ole koskaan tapahtunut, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. 

Kalajavuori.

Kotona tarkistin luontoon.fi portaalista mitä Kolmen vuoren vaelluksesta sanotaan: "Erittäin haastava reitti, suuret korkeuserot, kivikkoa, juurakkoa". Jep, kuulosti ihan meidän patikointipäivältä.