Savo-Karjala pyörätour ensimmäinen päivä: Kartanon kummitus

Pyöräilimme poikani 20 v. kanssa neljä päivää reitin Kuopio - Outokumpu - Valamo - Leppävirta - Kuopio. Kilometrejä kertyi kaiken kaikkiaan 280. Tämä ja kaksi seuraavaa postausta kertovat tästä Savo-Karjala pyörätourista. Matkalla oli hienoja kokemuksia, hauskoja sattumuksia ja pari vastoinkäymistä. Kaiken kaikkiaan loistava reissu.

Aloitan matkaraporttini toteamalla, että kaikki ei käynyt niin kuin Stromsöössä. Suunnittelin pyöräreissua kaksi kuukautta ja kun H-hetki koitti, retki meinasi mennä pommiin. Sunnuntaina, päivä ennen lähtöä, heräsin kovaan selkäkipuun. Varasin saman tien maanantaille ajan lääkärille sekä fysioterapeutille. Lääkäri totesi, että kyseessä on vanha selkävaiva jota voidaan muokata fysikaalisessa. Puolen tunnin leipomisen jälkeen selkä tuntui jo hieman paremmalle. Tiistaiaamuna kello kahdeksan heitin särkylääkkeen huiviin, hyppäsimme pyörän satulaan ja aloitimme matkan ensimmäisen etapin Kuopiosta Outokumpuun. Matkaa kertyi 98 km.

Jännevirran kohdalla oli massiivinen siltatyömaa. Tästä kerroin jo vuosi sitten postauksessa Kuopion ympäri 390 minuutissa, polkupyörällä

Riistaveden kirkko vuodelta 1930

Emme pysähtyneet kirkon, vaan sen takapihalla näkyneen kellon vuoksi. Infolaatassa kerrottiin, että kyseessä on yksi Suomen suurimpia ja painavampia kelloja. Se on venäläistä alkuperää, valmistettu Pietarissa 1914 ja jäi itsenäistymisen jälkeen Suomelle. Kello lahjoitettiin Riistaveden seurakunnalle 1934. Painoa järkäleellä on n. 2550 kg!

Alkumatkasta aurinko paistoi, selkä tuntui paremmalle ja myötätuuli avitti mukavasti matkatekoa. Riistavedellä pidimme mehu- ja sämpylätauon. Puolen välin krouvissa pyöräily rullasi vielä mukavasti. Minulla oli alla kahdeksan vuotta vanha, seitsemänvaihteinen miestenpyörä. Pojalla oli ties kuinka vanha, kolmivaihteinen naistenpyörä, josta puuttui ykkösvaihde. Näillä mentiin.

Taukopaikka: Riistaveden Kahvila Kotikeidas

Voiko tuota enää suomalaisemmin sanoa. Hojo Hojon mainos Tuusniemellä

Maisemia matkan varrelta

Kuudenkymmenen kilometrin jälkeen alkoivat vaikeudet. Meikäläisen tankkaus epäonnistui totaalisesti ja energiat loppuivat. Ylämäissä ei auttanut kuin taluttaa pyörää ja purra hammasta. Alokasmainen moka. Kaksikymmentä kilometriä vedin suomalaisella sisulla, rusinoilla ja vedellä. Poika odotteli mäkien päällä ja taisi noitua mielessään, että tämä reissu oli big mistake.

Kymmenen kilometriä ennen Outokumpua tuli vastaan lähikauppa ja pääsin tankkaamaan itseni tuoremehulla. Loppumatka menikin jo paremmin ja saavuimme perille klo 14. Heitimme varusteet majoitukseen, kävimme pizzalla ja sitten oli vuorossa tutustuminen kaivosmuseoon, joka sijaitsi vajaan puolen kilometrin päässä yöpymispaikasta.

Meillä oli tarkoitus käydä klo 15:sta opastetulla kierroksella, mutta museon verkkosivuilla kerrottiin kesän olevan ohi ja aikataulujen muuttuneen. Opastettu kierros oli ollut klo 11, joten se siitä. Muutimme suunnitelmaa lennossa ja lähdimme kiertämään museoaluetta ilman opasta. 

Outokummun kaivos toimi vuosina 1910 – 1989

Tämän rakennuksen päädyssä oli ovi auki. Menimme sisään ja hups: olimme museossa.

Salissa oli valokuvia ja pienoismalleja kaivoksen historiasta

Ensimmäinen tehtävä oli löytää lipunmyynti. Marssimme sisään erääseen rakennukseen ja huomasimme olevamme sisällä museossa. Ei lipunmyyntiä, ei työntekijöitä tai yleensäkään ottaen muita ihmisiä. Vain me kaksi ja autio sali, jossa oli esittelyssä kaivoksen pienoismalleja ja valokuvia. Google kertoi, että lipunmyynti sijaitsi toisella puolella aluetta, joten takaisin pyörille ja ostamaan lippuja. Rannekkeet maksoivat 14 euroa kappale ja ne tarkistettiin kerran kierroksen aikana. Joku ketkumpi olisi saattanut kiertää aluetta ilmaiseksi.

Alueen kierros oli merkitty punaisella viivalla

Kaivostornin huipulle pääsi portaita pitkin. Näköala oli huikea

Kilometripylväässä muistutettiin EU:n itärajasta

Näiden eläinten funktio jäi hämäräksi. Epäonnistuneita vedoksia norsusta ja tiikeristä? Vitsi vitsi.

Kaivosmiesten työ oli karua. Niin oli myös kaivoksen oma kappeli

Jos olet aina miettinyt, miltä näyttää hytkytin, niin tässä sinulle vastaus

Museossa oli vanhoja kaivoslaitteita. Pitäisikö olla huolissaan?

Museotunneli oli tutustumisen arvoinen paikka. Mainoksessa sanottiin, että tunneli sijaitsee 50 m syvyydessä. Tosi asiassa tunneli ei mennyt lainkaan alaspäin, vaan se kulki kaivoskukkulan läpi ja tunnelin päällä oli 50 metriä kalliota.

"Humoristisilla ohjetauluilla". En voi olla kuvittelematta Pasasen Spedeä kertomassa omalla persoonallisella, savolaisella tavallaan: "Eh, nimittäin, kannattaapi pittää kypärää piässä kun männöö muan alle. Suattaa kivi puota piähän ja kallo haleta, noin niin kuin oikeesti".

Katseet kertovat paljon

Vuorenpeikkoa morjestamassa. Iso kaveri

Sivutunnelissa oli kivinäyttely. Suomesta löytyy hämmästyttävän hienoja kiviä

Outokummun kaivosmuseon kotisivut: Aarrekaupunki

Nykyään Outokumpu on muuttunut aarrekaupungista lähinnä aavekaupungiksi. Asukasluku oli 80-luvulla parhaillaan yli 10.000, nykyisin hieman yli 7.000 ja laskee vuosi vuodelta.

Yövyimme Kyykerin kartanossa. Vaalea, sata vuotta vanha puurakennus on idyllinen paikka. Rakennus on alun perin toiminut kaivosyhtiön asuntola- ja klubitalona. Se remontoitiin vuosi sitten majoitus- ja juhlatilaksi ja lopputulos on komea.

Kyykerin kartano, rakennettu 1917

Kartanon emäntä neuvoi meille kartanon toiminnan ja mm. miten sauna lämmitettiin. Hän lähti marjametsään ja kertoi palaavansa aamulla tekemään aamiaista. Aamiaisen ajankohdan saimme valita itse, koska kartanossa oli meidän lisäksi vain yksi asukas. Sovimme aamupalan yhdeksäksi.

Kartanon pääväri on valkoinen

Museoreissun jälkeen asetuimme taloksi ja lämmitimme saunan. Kahdestaan kartano tuntui hulppean isolle. Saunan jälkeen katsoimme vähän aikaa telkkaria, räpläsimme kännykkää ja rupesimme sitten nukkumaan.

Meidän huone oli yläkerrassa

En saanut heti unta koska mieleeni hiipi epäilys, että olimmeko sittenkin talon ainoat asukkaat? Kartanon emäntä mainitsi saksalaisesta liikemiehestä, mutta tätä ei näkynyt koko iltana. Entäpä jos kolmas asukas ei ollutkaan kuolevainen? Ehkä hän oli 1900-luvulla kuolleen kaivosmiehen haamu, joka ilmestyi öisin ja vaelteli rakennuksessa hakku ja kaivoslyhty kädessään. Talo oli sen verran vanha, että se kätki varmasti sisäänsä myös pelottavia tapahtumia ja mysteerisiä kuolemia menneisyydestä.

Erittäin idyllistä. Huone + aamiainen 95  €/ yö. Kyykerin kartanon kotisivut tässä

  Vaikka yö oli pimeä ja mielikuvitus vilkas, valaistu käytävä ja hiljainen rakennus eivät ruokkineet kummitusjuttua enempää.

Kerroksen käytävässä oli jääkaappi, mikro, kahvinkeitin ja astiastoja. Huoneessa oli kaksi sänkyä, yöpöytä ja tv. Rauhallinen sijainti

Aamulla poikani ampui koko mysteerin alas toteamalla, että hän oli nähnyt saksalaisen alakerrassa. Se siitä kummituksesta.

Aamiaisella oli valinnanvaraa. Kaikki ei mahtunut kuvaan.

On muuten jännää, miten matkustamiseen käytetty aika vaikuttaa kokemukseen matkan pituudesta. Jos lentää viisi tuntia Helsinki-Vantaalta Välimerelle vrs. pyöräilee Kuopiosta Outokumpuun, perillä tunne on täsmälleen sama: nyt ollaan pirun kaukana.

Tarina ja reissu jatkuvat seuraavassa postauksessa .

Seikkailu Niittylahdessa

Lauantai oli aurinkoinen päivä, joten päätimme pakata reput ja lähteä Niittylahden retkeilyalueelle. Niittylahti sijaitsee Kuopiosta 40 km Vehmersalmelle päin. Alueella on kaksi patikointipolkua, joiden pituudeksi kertyy n. 10 km. 

Mukaan lähtivät vaimo, hänen poikansa ja tämän tyttöystävä. Koska olen jo ”kokenut patikoija”, kerroin mitä tuleman piti. Tarinoilta taisi mennä pohja pois jo heti alkumatkasta, kun ajoin harhaan ja jouduimme kiertämään parinkymmenen kilometrin lenkin ennen kuin löysimme paikalle. Vaimolta tuli kuiva kommentti: minä oletin että sinä tiedät minne mennään. Tiesinhän minä. En vain ole koskaan aikaisemmin käynyt Niittylahdessa.

Parkkipaikalla on Ukko Loden petäjä. Paikallinen puukuuluisuus

Tämä kartta löytyy Kuopion retkeilyreitit - alueet sivulta: linkki

Alkuviivästyksen jälkeen törmäsimme parkkipaikalle, josta lähti polut Tonkkurinmäelle ja Mustamäelle. Sain vinkin eräästä blogista, että reitti kannattaa kiertää myötäpäivään, jolloin parhaat nähtävyydet jäävät matkan loppuvaiheeseen. Lähdimme siis Tonkkurinmäelle ja patikoimme vajaan kaksi ja puolikilometriä reilussa tunnissa. Sen verran meni aikaa luontoa ihastellessa, juurakkoista polkua tarpoessa ja valokuvia ottaessa.

Seuraavana oli vuorossa Mustamäen kierros. Tälle kiekalle tuli matkaa reilut kahdeksan kilometriä. Alkumatka mentiin metsäautotietä ja sitten polku lähti metsän siimekseen ja muuttui haastavammaksi. Alue on rauhoitettu, joten joka puolella metsää on kaatuneita puita, jotka on jätetty luonnonmukaisesti maatumaan. Itse polulla puita ei ollut kuin muutama. Reitti oli raivattu hyvin ja siellä täällä runkoja oli sahattu juuri patikoinnin mentävän aukon verran. 

Joutenlampi

Matkan varrella tapasimme seuraavat villieläimet:

-         muurahaisia

-    heinäsirkka

-         pari hyttystä

-         Neitoperhonen

-         sammakko

-         lintuja

-         hämähäkkejä (paljon)

-         hirvikärpänen

Meikäläinen joutui kävelemään keulamiehenä, koska reitin varrella oli lukematon määrä hämähäkinseittejä, jotka raivasin urhoollisesti takajoukkoja varten. Vaimo sai yhdet hepulit, kun hirvikärpänen laskeutui hänen päähän ja lähti vilistämään pitkin niskaa. Siinä olikin pähkinänkuoressaan matkan vaarallisimmat vaiheet.

Mustamäellä on laavu, puuvaja ja ulkohuussi. Nuotiossa savusi vielä edellisen kävijän hiillos, joten nuotion sytyttäminen uudestaan oli helppo rasti. Ulkona nuotiolla paistettu makkara on kyllä yksi maailman parhaista gourmet –eväistä. Nesteen tarve tuli vähän aliarvioitua. Yksi pillimehu ja litran juomapullo on turhan vähän kun tarvotaan lämpimässä säässä mäkistä kinttupolkua. Eli varaa pari litraa juotavaa, ettei iske jano ja väsy.

Välillä mentiin pitkospuita ja jyrkimmissä kohdissa oli puiset portaat

Laavun jälkeen oli vuorossa matkan kohokohdat. Mustamäen suojelualue käsittää kaistaleen metsää Mustajärven rannalla. Luontopolku kulkee aivan rantakallioiden tuntumassa. Siinä oli taas meikäläisellä kamppailemista maiseman ihailemisen vr. korkeanpaikankammon kanssa. 

Paikka on uskomattoman kaunis. Rinne on louhikkoinen ja maassa kasvaa jäkälää. Kallionreuna päättyy pystysuoraan, paikoin jopa neljänkymmenen metrin pudotukseen järvelle. Vaimo otti itsestään reunaselfiet ja hetken mietittyäni päätin tehdä samoin. Istahdin kallion laidalla suorin jaloin niin, että nilkat ylettivät hädin tuskin reunan yli. Nojasin tiukasti taaksepäin, ettei tuuli tai joku orava pudottanut minua jyrkänteeltä. Vaimon ottamassa kuvassa kuvakulma luo illuusion, että chillailen rennosti reunalla. Todellisuudessa tuijotin tiukasti kaukaisuudessa olevaan pisteeseen, hikoilin kauhusta ja odotin, että kuvaussessio oli ohi. Selvisin hengissä. 

Kallioseikkailun jälkeen oli vuodossa vielä näkötorni ja siitä kilometrin matka autolle. Tässä vaiheessa jalat olivat jo aika puhki ja vesivarastot juotu, joten paluu kotiin tuntui mukavalle. Oli kerta kaikkiaan hieno retkipäivä. 

Niittylahti on täällä