Minä ja kylmän sodan Suomi

Tähän tarinaan sain innoituksen Jari Tervon loistavasta dokkarisarjasta: Kylmän sodan Suomi (nähtävissä Yle Areenasta) Minkälainen oli minun kylmän sodan Suomi? Miltä tuntui asua Kekkoslovakiassa? Minäpä kerron. Ja jos toistan itseäni niin se johtuu siitä että olen vanha ja toistan itseäni.

Presidentti Urho Kekkonen laskeutumassa koneesta vuonna 1967. Julkaistu Ilmailu-lehdessä. Lähde: Finna.fi

Dokumenttiohjelmassa Kari Heiskanen kiteyttää hyvin tuon ajan tunnelmat vastatessaan kysymykseen, miltä tuntui elää 70-luvun suomettuneessa Suomessa: "Se ei tuntunut miltään. Kaikki elivät siinä samassa todellisuudessa". Tämä on hieno oivallus, sillä diktatuureissa asuvat tavalliset ihmiset eivät välttämättä koe elämäänsä mitenkään erikoiseksi, koska vertailukohtaa ei ole. Onneksi "diktatuuri" Kekkoslovakiassa oli pehmeämmästä päästä, eikä meillä esim. tapettu toisinajattelijoita. Heidät saatettiin vain jättää yhteiskunnan ulkopuolelle ilman mahdollisuutta päästä johtopaikoille tai näkyviin virkoihin.

Nyrkkeilyturnaus Hyvinkäällä, 1950-luvun alku. Valokuva Hyvinkään kaupunginmuseo, Foto-Hovin kokoelma. Lähde: Finna.fi.  Kuva symboloi hyvin maamme tilannetta jatkosodan jälkeen: Suomen lippu on seinällä, mutta kehää dominoivat itänaapurin nyrkkeilijät.

Kotona ei puhuttu sota-ajasta mikä on tietenkin ymmärrettävää, koska vanhempani syntyivät sodan jälkeen. Pappa taisteli jatkosodassa mutta minulla ei ole hänestä muistikuvia, koska hän menehtyi auto-onnettomuudessa 70-luvun alussa. Mummi toimi sota-aikana lottana eikä koskaan puhunut kokemuksistaan. Muistan vain yhden tarinan sodasta: pappa oli jäänyt rintamalla ryssän vangiksi ja häntä oltiin kuljettamassa linjojen taakse, kun vihollisosasto joutui suomalaisten ansaan ja pappa vapautui viime tingassa. Ilman tuota pelastautumista sukumme tarina olisi voinut sammua sodan melskeeseen.

Jatkosota, kuva Syväriltä 1942, Hyvinkään kaupunginmuseo. Lähde: Finna.fi

70- luvulla matkustin mummin kanssa turistimatkalle miehitettyyn Tallinnaan. Matkan aikana mummi varoitteli minua asioista, joista ei saanut puhua. Ala-asteikäisestä matka ulkomaille tuntui jännittävältä ja varoittelut kuuluivat matkailun eksotiikkaan. Tallinnassa meitä kierrätettiin neuvostoliittolaisen oppaan johdolla ympäri kaupunkia ja "virallinen totuus" upposi minuun kuin häkä. 

Tallinnan reissu tuntui koulupojasta hieman erikoiselle. Kuvakaappaus matkapäiväkirjastani. Matkakertomuksen voit lukea kokonaisuudessaan tästä: Vieraana Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa 1977

70-luvun suomettuminen oli jotain mitä suomettumiskuplassa syntynyt ja kasvanut nuori ei tajunnut. Itänaapurin vaikutus näkyi kuitenkin myös Suonenjoella. Muistan, kuinka vitosluokan historianopettaja kertoi kommunismista ja sosialistisen yhteiskunnan ihanteista. Palopuheensa lopuksi hän pyysi kaikkia, jotka haluaisivat elää tuollaisessa ihannemaailmassa, nostamaan kätensä ylös. Yksikään ei viitannut. Oppilaat eivät halunneet muuttaa mihinkään utopiaan, me haluttiin asua kotona!

Koululaisia jäätelökioskilla uimastadionin luona 1976. Valokuvaaja Erkki Salmela. Helsingin kaupunginmuseo. Lähde: Finna.fi

Vuonna 1982 Suonenjoella kävi DDR:läinen delegaatio, joka toi tuliaisena itäsaksalaisen rokkibändin. Elokuisena koulupäivänä meidät marssitettiin katsomaan, miten kunnanisät nimittivät pienen nurmikkoalueen Ystävyydenpuistoksi ja lopuksi kuulimme itäsaksalaista rokkia. Ainoa hyvä asia koko seremoniassa oli, että saimme samalla vapaata koulusta. DDR:n rock ei saanut minusta fania. Rolling Stonesissa, Hanoi Rocksissa ja Eppu Normaalissa oli enemmän imua ja kapinaa.

Koko tarina postauksessa: Ystävyydenpuisto Suonenjoella: Muisto DDR:stä

70-luvun lopulla harrastin DX-kuuntelua. DX-kuuntelussa kuunneltiin kaukaisten radioasemien lähetyksiä erityisillä radiovastaanottimilla. Lähetysten kuuluvuudesta raportoitiin asemille kirjeitse ja radioasemien lähettämiä vastauksia (QSL-kortteja) kerättiin kansioon. Huomionarvoista oli, että rautaesiripun takana toimivat itäblokin radioasemat olivat todella tehokkaita. Niiden voimakkaat lähettimet peittivät samalla taajuudella toimineen läntisen radioaseman signaalin. Itäblogin radioasemat vastasivat mielellään kuunteluraportteihin ja lähettivät postitse monenlaista lahjatavaraa viireistä ja pinsseistä matkailuesitteisiin ja propagandalehtisiin. Minua ei heidän agendansa kiinnostanut, keräsin vain QSL-kortteja. Mieluiten kuuntelin brittiasemia sekä Radio Luxemburgia, jotka soittivat parasta musaa: länsimaista rokkia ja poppia.

Radio Moskovan Olympia-aiheinen kortti

Eesti Raadion viiri Neuvostoliiton ajalta

Amerikkalaisrahoitteinen Radio Free Europe lähetti Itä-Euroopan kommunistivaltioihin suunnattuja uutisia, musiikkia ja propagandaa.

Vanhempani olivat yrittäjiä ja varsinkin isäni pesunkestävä kapitalisti. He matkustelivat Keski-Euroopassa sekä Yhdysvalloissa ja maailmankatsomus oli kotona ehkä Suomikuplaa laajempi. En muista koskaan pelänneeni, että Neuvostoliitto hyökkää Suomeen. Jokaisesta tuutista toitotettiin ystävyyttä ja naapuruutta, joten koko ajatus tuntui absurdille. Ydinsotaa toki pelättiin ja yleinen mielipide Suomessa piti tähän syypäänä Yhdysvaltoja ja Presidentti Ronald Reagania. Neuvostoliitto oli uhri ja valmistautui vain puolustautumaan USA:n hyökkäystä vastaan. Kumma kyllä, samaan aikaan rauhaa rakastava puna-armeija hyökkäsi Afganistaniin ja miehitti sen panssareiden ja pommikoneiden avulla. Viesti vaikutti kieltämättä "hieman" ristiriitaiselle.

Kuva: Pixabay

80-luvulla oltiin vielä niin rähmällään, että edes Neuvostoliiton jouluna 1984 Inarijärveen ampuma ohjus ei horjuttanut luottamusta YYA-toveriin. Uutisointi pehmitettiin joulupukilla ja virallisella "sellaista sattuu" -tyylisellä olankohautuksella. Mitenkähän tuota harhalaukausta olisi kommentoitu, jos ohjus olisi Inarijärven sijaan iskeytynyt Ivalon taajamaan ja aiheuttanut ihmisuhreja? Tämä jää ikuisesti arvoitukseksi. 

Joulupukki ja Inarinjärveen ammuttu Neuvosto-ohjus.

Kun VHS-videolaiteet tulivat ja mullistivat elokuvan katselun, ei Ylen harjoittama elokuvasensuuri enää toiminut. Nyt suosikkileffan pystyi vuokraamaan ja katsomaan koska vain halusi. Elokuvaharrastuksen tiimoilta suomettuminen tuli konkreettisesti esille, kun Renny Harlinin esikoisohjaus Jäätävä polte kiellettiin Suomessa "Neuvostoliiton vastaisen sisällön takia". Elokuvassa amerikkalainen turistiporukka harhautuu rajan yli Neuvostoliittoon ja kokee kovia venäläisessä vankilassa. Kun leffa kiellettiin, se oli tietenkin pakko nähdä eli hankimme kavereiden kanssa videosta piraattikopion. Elokuva julkaistiin Suomessa alkuperäisessä muodossa vasta vuonna 2006.

Vuonna 1986 menin suorittamaan asepalvelusta Mikkelin Karkialammen varuskuntaan. Oppitunneilla meille alokkaille sanottiin suoraan, että vihollinen tulee idässä ja sitä varten tässä harjoitellaan ja varustaudutaan. Veikkaan, että sama mentaliteetti on ollut Suomen armeijassa läpi koko itsenäisyyden ajan, sattuneista syistä. Siitä ei vain puhuttu julkisesti. Armeijassa opetettiin mm. miten selvitään hengissä ydinaseiskusta: Kun sota syttyy ja ydinpommi räjähtää, etsitään maakuoppa tai suojautukaa kallion taakse. Jokainen sotilas peittää itsensä sadeviitalla. Paineaallon mentyä sotilaat kopistelevat taisteluparin päälle laskeutuneen tuhkan ja ydinlaskeumajätteet havunoksalla ja jatkavat sitten taistelua.

Tuli Neuvostoliitosta jotain hyvääkin: Lujaa laatua Lada

Tällaista oli minun elämäni kylmän sodan Suomessa. Toivotaan, että nuo ajat eivät koskaan enää palaa.

Hissun kissun Hiidenmaalla

Elokuussa 2019 teimme päiväretken Viron Hiidenmaalle. Ihan aluksi haluan lausua varoituksen sanan: jos arvostat lomalla metropolien sykettä, vilkasta yöelämää ja neonvaloja, pysy poissa Hiidenmaalta. Jos taas haet luonnonrauhaa, merenrantamaisemia ja kiireetöntä elämää, astu laivaan.

Menopaluu Rohukula - Heltermaa (Hiidenmaa) neljä henkeä + auto = n. 25 €. Aikataulut ja lippujen hinnat löytyvät tästä linkistä.

Hiidenmaa on Viron toiseksi suurin saari, asukkaita n. 12 000. Ennen reissua isä vinkkasi, että saaren läntinen kärki Kalanassa on ehdottomasti näkemisen arvoinen ja kaunis merenranta-alue. Pistin vinkin korvan taakse.

Rohukülan satama

 

Mantereelta Hiidenmaalle on matkaa 22 km. Matka taittuu autolautalla, joka lähtee Rohukülan satamasta läheltä Haapsalua. Vaikka elettiin elokuuta, satamassa kiemurteli pitkä autojonollinen turisteja. Lauttalippu kannattaa siis ostaa etukäteen.

 

Meitä oli neljän hengen seurue: minä, vaimo sekä molempien kuopuspojat, noin kaksikymppiset miehenalut. Keli lupasi hyvää: aurinko paistoi ja leuto tuuli aiheutti vain vähäisiä maininkeja. Tunnin ja viidentoista minuutin lauttamatka taittui ilman haavereita ja merisairauksia.

Lautalla matkusti huomiota herättävä määrä ladoja. Yhden katolle oli sidottu tutun näköinen järkäle...

Oliko se hiidenkivi? Oliko ladan puikoissa Obelixin sukulaisia? Asia jäi arvoitukseksi.

Lauttamatkan jälkeen rantauduimme saarelle ja matkan alku antoi osviittaa siitä mitä tuleman pitää: maantietä, metsiä ja lisää maantietä. Hiidenmaa on harvaan asuttua ja saaren pääkaupungissa Kärdlassa majailee vain 3093 asukasta (Viron tilastokeskus 2013).

Jo kymmenen kilometrin ajon jälkeen kurvasin ensimmäisen kirkon pihaan. Pühalepassa sijaitsee Hiidenmaan vanhin kivikirkko, jonka saksalainen ritarikunta rakensi 1300-luvulla. Vuonna 1575 venäläiset hyökkäsivät ja kirkko hävitettiin maan tasalle. Se rakennettiin uudestaan 1600-luvulla ja 1800-luvulle tultaessa remontoitiin nykyiseen asuunsa. Neuvostomiehityksen vuosina kirkkoa pidettiin varastona ja Viron uuden itsenäistymisen jälkeen vuonna 1993 se palautettiin varsinaiseen tarkoitukseensa.

Kirkkomaalla on säilynyt muutama vanha hautamuistomerkki muistuttamassa menneistä asukkaista. Hiidenmaata ovat asuttaneet historian aikana saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja tietenkin virolaiset.

Kirkon hautausmaalta löytyy pari kivistä aurinkoristiä, jotka ovat harvinaisia muualla Virossa. Ristit liittyvät ruotsalaisperinteeseen.

Kirkon ovi oli lukossa, joten piti tyytyä kuvaamaan ulkopuolella.

Hautausmaalta jatkoimme matkaa elävien pariin ja ajoimme saaren pääkaupunkiin Kärdlaan. Satamassa meitä odotti yllätys: ranta oli täynnä vanhoja autoja ja nuoria ihmisiä. Täällä ne lautalta purkautuneet ladat siis kokoontuivat! Autoharrastajat parveilivat menopelien ympärillä ja ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Jätimme mazdan hieman kauemmaksi parkkiin ja kävimme kahvilla.

90-luvun alussa mummi omisti samanlaisen punaisen ladan. Lainasin autoa yhden talven ja ajoin sillä työmatkaa Suonenjoelta Kuopioon. Hieno ja kestävä peli, käynnistyi pakkasella kuin pakkasella!

Obelixin jälkeläisetkin saapuivat paikalla.

 

Ensimmäinen kirjallinen maininta Kärdlan kylästä on vuodelta 1564, jolloin se oli ruotsalaisten asuttamana. Kylään perustettiin vuonna 1849 satama, joka tuhoutui toisessa maailmansodassa vuonna 1944. Uuden sataman kunnostus saatiin valmiiksi vuonna 2013. Ilmankos paikka vaikutti uudenkarhealle.

Paikallinen Väinämöinen.

Kärdlasta jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Matkan varrella tuli vastaan Ristimäki. Paikan historia menee näin: Ruotsin valtakausi Hiidenmaalla päättyi vuonna 1710, kun uudet venäläiset isännät ottivat saaren haltuunsa. Venäjän keisarinna Katariina Suuri allekirjoitti määräyksen, jolla saaren ruotsalaiset häädettiin kauas Etelä-Ukrainaan. 20. elokuuta 1781 noin 1000 ruotsalaista kokoontui Ristimäelle, jossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus. Näin jätettiin hyvästit paikalle, joka oli ollut ruotsalaisten koti viimeiset 500 vuotta.

Ankara talvi verotti evakkojoukkoa niin, että vain puolet heistä selvisi elossa perille. He perustivat Etelä-Ukrainaan ruotsalaiskylän ja saivat vasta vuonna 1929 uudelta Neuvostoliiton valtiolta luvan muuttaa takaisin Ruotsiin.

Ristimäen opastaulussa lukee:
"Jokainen kävijä voi tehdä ristin Hiidenmaan ruotsalaisten muistoksi. Ristin pitää olla paikallisesta materiaalista mutta luontoa ei saa vahingoittaa. Perimätiedon mukaan tästä koituu ristin tekijälle hyvää onnea."

Mekin laitoimme omat kortemme, siis ristimme, kekoon. Kerta se on ensimmäinenkin, kun rakentaa ristin ruotsalaisten muistolle.

Seuraavaksi jatkoimme matkaa Tahkunaan. Vuorossa oli tutustuminen Tahkunan majakkaan ja rannalle pystytettyyn Estonian muistomerkkiin.

Tahkunan majakka sijaitsee Hiidenmaan pohjoiskärjessä. Tsaari osti majakan Pariisin maailmannäyttelystä vuonna 1871 ja valurautaisen majakan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1873. Se on Viron korkein majakka: 42,6 metriä.

Pojat ehtivät majakalle ennen meitä, joten seurasimme perässä ja jäimme vaimon kanssa majakan kahvilan terassille syömään jäätelöä. Olen maininnut silloin tällöin, että meikäläisellä on "semipaha" korkeanpaikankammo. Kun näin pojat majakan huipulla ottamassa selfieitä ajattelin, että minut saa tuonne ylös vain ruumissäkissä tai vahvasti lääkittynä. En vielä silloin aavistanut, että tunnin päästä roikun aivan yhtä järkyttävässä paikassa.

Kun pojat palasivat maanpinnalle kysyin, paljonko majakan pääsyliput maksoivat. "Mitkä pääsyliput? Ei me mitään maksettu. Mentiin vain sisälle". Lippukassa sijaitsi kahvilassa, eivätkä pojat huomanneet tätä. No, vahinko oli jo tapahtunut, joten majakkakäynnistä tuli ilmainen. Maksettiin me sentään jäätelöistä.

Risteilijöitä Hiidenmaan edustalla. Saksalainen risteilijä tulittaa Hiidenmaan venäläisiä rannikkopattereita. Kuuden putken yhteislaukaus. Lokakuu 1941.  Valokuvaaja PK-Dohm. www.finna.fi

Vuonna 1941 Hiidenmaalla oli helvetti irrallaan, kun Natsi-Saksan armeija hyökkäsi Neuvostoliittoa vastaan ja eteni Baltiassa. Saarenmaan taistelut päättyivät saksalaisten voittoon ja viikkoa myöhemmin hyökkäystä jatkettiin. Saksan maajoukot nousivat 12. lokakuuta kello 05.30 laivaston tukemana maihin Hiidenmaalle. Saarella olleet 3000 puna-armeijan sotilasta antautuivat saksalaisille 21. lokakuuta Tahkunan majakan edustalla. Saksalaisten tukena hyökkäyksessä oli Suomen armeijan sukellusveneet Ilmarinen ja Väinämöinen, kaksi jäänmurtajaa sekä niitä suojanneet alukset. Lähde: Wikipedia Operaatio Beowulf

Saaren pohjoiskärjestä on matkaa Hankoon n. 86 kilometriä. Neuvostomiehityksen aikana 1944 - 1991 Hiidenmaa oli suljettu saari. Neuvostoliiton rajavartiolaitos jahtasi loikkareita, jotka yrittivät paeta Hiidenmaalta veneillä länteen. Lähtijöiden ykkösvaihtoehto oli Ruotsi, koska Suomi luovutti kiinnijääneet loikkarit takaisin Neuvostoliittoon.

28.09.1994 Viroa kohtasi tragedia, kun autolautta Estonia upposi ja vei mukanaan syvyyksiin 852 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Suurin osa hukkuneista oli virolaisia ja ruotsalaisia. Laiva oli matkalla Tukholmasta Tallinnaan, kun Itämerellä riehunut myrsky repi laivan keulavisiirin auki ja vesi tulvi autokannelle. Estonia lähetti hätäkutsuja muutaman minuutin ajan, kunnes yhteys katkesi ja laiva vajosi aaltoihin. Vain 147 ihmistä onnistuttiin pelastamaan.

Tahkunan niemi on lähimpänä Estonian uppoamispaikkaa. Vuonna 1995 kuvanveistäjä Mati Karmin teki Estonia muistomerkin, joka pystytettiin rannalle kunnioittamaan turmassa menehtyneitä lapsia.

Monumentti on vino ja teoksen laivakello alkaa soida itsekseen myrskytuulessa.

Pronssikelloon on valettu neljät lapsen kasvot, jotka katsovat jokaiseen neljään ilmansuuntaan.

Muistan vieläkin tuon päivämäärän. Rauha vainajien muistolle.

Tuletorni Kohvik: Majakan kahvila Kopussa

 

Kun saavuimme Kõpuun, puolet saarikierroksesta oli takana. Nälkä kurni suolissa, joten tankkasimme itsemme majakan kahvilassa. Hampurilaista ahmiessa oli aikaa ihastella seuraavaa kohdetta eli Kõpun majakkaa. Majakka on rakennettu vuonna 1531 ja on lajissaan yksi maailman vanhimmista.

Kõpun majakka rakennettiin Hiidenmaan korkeimmalle, 67 metriä merenpinnasta olevalle mäelle. Itse majakan korkeus on 36 metriä, eli majakan valo keikkuu 102,6 metrin korkeudella merenpinnasta.

Syönnin jälkeen tuli aika kiivetä majakkaan. Vaikka pelkään korkeita paikkoja, tällaiselle historiafriikille mahdollisuus nähdä yksi maailman vanhimmista majakoista livenä on aivan liian suuri houkutus. Päätin olla reipas ja kohdata pelkoni silmästä silmään. Sitä paitsi majakat rakennetaan kestämään ja kierreportaita pitkin on turvallista kiivetä. Väärin.

Kaikki näyttää kauempaa niin helpolta. Mitä lähemmäs tultiin, sitä jyhkeämmäksi majakka paljastui. Eikä tornin sisällä odottanut takorautaiset kierreportaat. Kaikkea muuta.

Ylös kiipeäminen sujui meikäläiseltä juuri ja juuri, eli tässä kohtaa pystyi jo huokaisemaan helpotuksesta. Edessä oli enää leveät puuportaat majakan kattotasanteelle.

Ylhäällä odotti mahtavat näköalat. Oltiin reilun sadan metrin korkeudella merenpinnasta.

Kulkupelit kuin leluautot jossain alhaalla.

Voi kun osaisi vain nauttia maisemista. Sen sijaan seisoin paskat housussa ja jännitin miten käy vaimolle, joka seisoo aivan liian lähellä majakan reunakaidetta.

Paluu majakasta oli yhtä hauskaa kuin hampaan paikkaus ilman puudutusta. Viimeiset 8 metriä saa peruuttaa äkkijyrkkiä kiviportaita. En pystynyt katsomaan alas ja olin varma, että kuolema korjaa satoa. Alhaalla maantasalla huohotti hikinen, tärisevä ja helpottunut keski-ikäinen rasvahappo.

Kõpun majakalta käänsin auton kokan tulosuuntaan ja ajoin takaisin päätielle. Matka taittui leppoisasti halki rauhallisen maalaismaiseman, kunnes kartanlukija heitti yllättävän kysymyksen:

Eikös meidän pitänyt käydä vielä Kalanassa?

Kalana! Laitoinhan minä isän vinkin korvan taakse, mutta sinne se myös jäi. Koko saaren kaunein ranta, vain muutaman kilometrin päässä Kõpun majakasta länteen. Olimme jo niin pitkällä, että kääntyminen takaisin ei tullut kysymykseen. Loppumatkan kiersimme takaisin saaren eteläpuolelta ja pysähdyimme Orjakun satamassa jäätelöllä. Paikka ei aiheuttanut mitään ahaa-elämyksiä.

Orjakun venesatama. Uneliasta saaristolaiselämää.

Viimeinen tutustumiskohde oli Suuremõisan kartano. Ensimmäisestä kartanosta on mainita jo vuodelta 1565. Nykyinen on rakennettu vuosina 1755 - 1772. Valitettavasti kartanossa vietettiin häitä, joten sisälle ei ollut mitään asiaa. Ehdotin vaimolle, että kävisimme hieman kuokkimassa. Ehdotukseni tyrmättiin ilman neuvotteluja.

Satamassa aika meni odotellessa lauttaa. Päivä oli pitkä ja antoisa. Luontoa ja historiaa pursusi ulos silmistä ja korvista. Pakkohan tänne on joskus vielä palata, ei auta mikään. Kun se Kalanta jäi nyt näkemättä.

Paluumatkalla Heltermaan päässä jono oli hieman inhimillisempi. Eikä yhtään ladaa.

Heltermaan sataman vähän isompi merenneito.

Päivän rengasmatka. Ilman taukoja tuon lenkin ajaa kahdessa tunnissa. Meillä matkaan meni koko päivä.

Lopuksi vielä aiheeseen liittyvä lukusuositus:  

Antto Terras: Viro (sensuroimaton)

Antto Terraksen kirja on "erilainen" matkailuopas. Kaveri kiertää kameramiehen kanssa kaksi viikkoa Viroa ristiin rastiin ja koluaa paikalliset turistihoukutukset, museot ja aktiviteettipuistot. Tarina on välillä totuutta ihmeellisempää, mutta älä anna sen haitata. Turha hyvää reissua on pelkillä kuivilla faktoilla värittää.

Antto Terras on syntynyt Virossa ja muuttanut 17-vuotiaana Suomeen. Suomalaiset pitävät häntä virolaisena ja virolaiset suomalaisena. Tämä lähtökohta plus elämänkokemus molemmista kulttuureista antaa Anttolle mahdollisuuden pyllistää tasapuolisesti molemmille puolille Suomenlahtea.

Ote kirjasta, jossa Antto kertoo mielipiteensä Tarja Halosesta ja Krista Kiurusta:

Tarja Halonen uskoo ihan tosissaan puhuvansa viroa. Viron puolella hänen esiintymisiään odotetaan aina suurella mielenkiinnolla, ja niihin tilaisuuksiin jätetään koomikko yleensä tilaamatta. Kiuru puhuu sentään hyvää viroa ja hän on omaksunut ainakin paikalliset juomatavat.

Huumori on paikoin todella rankkaa. Sanan säilä osuu välillä maaliin ja välillä kilahtaa kliseiden kallioon. Tästä hyvästä Antto kerännee aimo liudan vihamiehiä, mutta sehän on vain huumorin hinta. Visit Estonian nettisivuilla on samalta reissulta otettuja videoklippejä, mutta tällä tapauksessa kuva on vähemmän kuin tuhat sanaa. Jätä siis videot katsomatta ja lue kirja.