James (Jaakko) Cook, suuri löytöretkeilijä

Historia on jännää. Mitä syvemmälle historiaan sukeltaa, sitä oudompiin ja ihmeellisempiin tarinoihin törmää. Historia on ehtymätön ja sitä kirjoitetaan joka päivä uudestaan. Tämän päivän fakta voi olla huomispäivän fiktiota ja toisinpäin. 

Yle esitti vähän aikaa sitten loistavan 6-osaisen dokumenttisarjan Sam Neillin Tyyni Valtameri. Jaksot ovat vielä katsottavissa Yle Areenassa.

Yle Areena: Sam Neilin Tyyni Valtameri

Kapteeni James Cook, Nathaniel Dance-Hollandin maalaama muotokuva vuodelta 1775.

Dokumentissa näyttelijä Sam Neill matkaa Tyynellämerellä kapteeni James Cookin jalanj.... vanavedessä. Neill vierailee paikoissa, joissa Cook kävi kolmella tutkimusmatkallaan vuosina 1768 - 1779. Hän jätti lähtemättömän jäljen löytämiinsä alueisiin ja paikallisten ihmisten elämään.

Toisella Tyynenmeren-matkallaan Cook yritti löytää eteläistä mannerta ja purjehti kauemmas etelään kuin kukaan ennen häntä. Hän ei kuitenkaan koskaan päässyt Antarktikselle. Kuva: Finna.fi

Dokumentti kiehtoi niin, että janosin saada lisää tietoa Cookin matkoista. Nettidivarista bongasin John Langin kirjan James Cook, suuri löytöretkeilijä. Kirja on painettu Kuopiossa O.Y. Kirjapaino Sananvallassa vuonna 1919. Erittäin osuvasti näin kuopiolaiselle lukijalle. Satavuotiaalle opukselle tuli hintaa postikuluineen 10 €.

John Langin alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1906 aikaan, jolloin Brittiläinen Imperiumi oli laajimmillaan ja kattoi neljäsosan koko maailmasta. Britit toivat (omasta mielestään) sivistystä, lakia ja järjestystä takapajuisille kansoille. Tämä mentaliteetti huokuu myös Langin kirjasta ja Kapteeni Cookin tavasta suhtautua alkuperäisasukkaisiin.

Cookin matkoilla oli mukana taiteilija, joka tallensi maisemia, eläimiä ja kohdattuja ihmisiä.
Piirros Bernard Direx 1778. Kuva: finna.fi

Kuva: finna.fi

Tarinan otsikko on suora lainaus kirjan avaussivulta, jossa kerrotaan Cookin syntymästä ja lapsuudesta: "Tämä poika oli nimeltään James (Jaakko) Cook". Hulvatonta! Sata vuotta sitten myös nimet suomennettiin ja esim. tuon ajan Britannian kuningas George V oli meillä tuttavallisesti Yrjö viides.

HMS Endeavour, Cookin ensimmäisen merimatkan alus. Maalaus Samuel Atkins v. 1794

Ensimmäisellä matkallaan Cook kävi Tahitilla, jonka alkuperäiset asukkaat saapuivat saarelle jo 300-luvulla ja maan hallintomuotona oli kuningaskunta. Cookia tämä ei häirinnyt:

"Ennenkuin Cook jätti saariryhmän, nosti hän Englannin lipun Ulietea, Huaheine, Otaha ja Bora saarille ja otti ne Englannin kuninkaan haltuun".

Tahiti: "Miehet olivat kauniita ja sorjia ja naiset miellyttävine kasvoineen ja suurine lempeänruskeine silmineen olivat kuin kauniita ruskeita keijukaisia". 

Kirjassa on hätkähdyttävä arvio Uuden Seelannin valloituksen seurauksista:

"Toivokaamme vilpittömästi, että maorit (uudenseelannin alkuasukkaat) eivät, kuten niin monet muut alkuasukkaat, kuole sukupuuttoon joutuessaan tekemisiin eurooppalaisten kanssa. Mutta jos ajan kuluessa niin ikävästi kävisi on varmaa, että sijalleen jättävät valkoisen väestön, joka on heidän vertaisensa ja arvoisensa taistelukunnossaan. Cook piti tätä maata hyvin sopivana valkoisille siirtolaisille ja aika on osoittanut, kuinka oikea tämä hänen ajatuksensa oli. Ei ole koko maailmassa miellyttävämpää maata kuin Uusi Seelanti, eikä brittiläiselle rodulle sopivampaa".

"Uusi Seelanti on maa, joka on kaunis katsella, maa, jossa maito ja hunaja vuotaa. Se on toinen Englanti mutta ilmanalansa puolesta vienompi ja maisemiltaan kauniimpi" 

"Aurinko ei paistane kauniimmalle maalle kuin Uusi Seelanti on. Eikä eläne taivaan alla kansanrotua, joka olisi ritarillisempaa ja urhoollisempaa kuin maorit eikä, sanottakoon se myös, kansanrotua, joka olisi halukkaampaa taistelemaan pelkästä taistelun rakkaudesta". 

1700-luvulla ei tunnettu vielä käsitystä vieraslaji. Kapteeni Cookin toimet muuttivat pysyvästi alueiden luontoa:

"Kaikilla paikoilla, mihin hän saapui, hän kylvi siemeniä ja päästi irti lintuja, sikoja ja vuohia sekä muutamia lampaita. Lampaat kuolivat tai tapettiin, mutta Uuden Seelannin nykyiset villisiat ovat niiden jälkeläisiä, jotka Cook sinne laski irti".

Australian aboriginaaleja. Kuva: Finna

Kirja heijastaa myös sen ajan kahden suurvallan, Iso-Britannian ja Ranskan taistelua siirtomaista. Esim. Cookin löytämästä Uudesta Kaledoniasta kerrotaan näin:

"Tämän oivallisen, 270 penikulmaa pitkän saaren olisi pitänyt tulla Englannille! Mutta vuodesta 1863 lähtien se on kuulunut Ranskalle. Se on todella maa, jossa "vain mies on arvoton". Ranskan hallitus on käyttänyt sitä ainoastaan suurena rangaistusvankien asemapaikkana, jossa säilytetään tuhansia miehiä ja naisia, Ranskan vankien pohjasakkaa, tuhansien sotilaiden vartioimina".

Kirjailija jättää sopivasti kertomatta, että britit toimivat täsmälleen samoin. Englannista karkoitettiin 1700- ja 1800-luvulla Australian rangaistussiirtoloihin 166.000 rangaistusvankia.

Australia vuonna 1770: "Tavattiin omituisia eläimiä, ja vähän myöhemmin ammuttiin yksi, jota herra Banks kuuli alkuasukkaiden nimittävän kenguruksi. Ensimmäisen kerran valkoiset miehet silloin näkivät kengurun".

"Maaliskuun 11 päivänä 1774 tuli Pääsiäissaari näkyviin, ja kaksi päivää myöhemmin laski Resolution (Cookin toisen tutkimusmatkan laiva) ankkurinsa lähellä tasaista hiekkarantaa. Täällä olivat alkuasukkaat ystävällisiä, mutta tavallisuuden mukaan varastivat kaikkea, minkä käsiinsä saivat."

Kolmannella matkallaan Cook purjehti Pohjois-Amerikan länsirannikkoa pohjoiseen aina Alaskaan ja Beringinsalmelle asti. 

Cookin meriitit Tyynenmeren alueen kartoittajana ja tutkijana ovat kiistattomia. Matkojen onnistuminen 1700-luvun teknologialla on sarja pieniä ihmeitä: Cook selvisi karilleajosta, yhteenotoista alkuasukkaiden kanssa, vakavasta sairastumisesta, myrskyistä ja jäävuorista. Lopulta onni käänsi selkänsä Havajilla vuonna 1779, kun Kapteeni Cook koki karun lopun yhteenotossa paikallisten kanssa.

Kapteeni Cook saapui ensimmäisenä eurooppalaisena Havaijille vuonna 1778: "Minne tahansa kapteeni Cook vain tuli, siellä kansa aina kohteli häntä kuin olisi hän ollut enemmän kuin ihminen. Saarelaiset lankesivat kasvoilleen hänen eteensä: he tulivat hänen luokseen uhraten sikoja ja lintuja, pappien juhlallisesti laulaessa. Kaikessa he käyttäytyivät häntä kohtaan kuin olisi hän heidän mielestään ollut jumala."

Lopulta näiden havaijilaisten esi-isät saivat tarpeekseen kapteeni Cookista ja tappoivat hänet ja useita miehistön jäseniä 14. helmikuuta 1779. 

Historiaa ei voi muuttaa, mutta historiankirjoitus muuttuu ajan saatossa. John Langin Kapteeni Cook on kirjoitettua historiaa sadan vuoden takaa ja kertoo Cookin lisäksi 1900-luvun alun brittiläisestä maailmankuvasta. Sam Neillin dokumentti tuo esiin nykypäivän keinoin myös toisen osapuolen, valloitettujen kansojen, tarinan. Suosittelen molempia.

Kursivoidut tekstit ovat kirjasta James Cook, suuri löytöretkeilijä. Kuvat, jollei toisin mainita: Pixabay

James Cook Wikipediassa tässä linkissä

Alueet, jotka ovat kuuluneet jossain vaiheessa historiaa Iso-Britannian imperiumiin.Kuva: Wikipedia

Sadan vuoden yksinäisyys

Siltä se tuntuu tämä etätyö. Yksinäistä puurtamista. Herään aamulla ja alan tehdä töitä makkarissa. Tarkennuksena kerrottakoon, että vaikka työskentelen makkarissa, en ole aikuisviihdealalla, vaan ihan tavallinen läppärin ääressä istuva konttorirotta. Välillä on yksinäistä, toisinaan kamalaa.

Aprillia! Ei ookkaan! Etätyö on huippua! Ai niin, nyt ei ole aprillipäivä. Eikä tämä etätyö nyt ihan ruusuilla tanssimista ole. Etätyöstä puuttuu sosiaalisuus, mitä ajoittain kaipaa jopa tällainen introvertti-extrovertti. 

Kun korona iski ja etätyöt alkoivat, tilanne vaikutti uudelle ja ihmeelliselle. Työkaverit ovat verkossa ja sitä yrittää jatkaa samanlaista kanssakäymistä kuin ennen. Mutta virtuaalimaailmassa pätevät eri säännöt. Esim. tilannekomiikasta atk vie terän. Puuttuu eleet, ilmeet, äänenpainot ja ajoitus. Kanssakäyminen kuihtuu peukutusten keräilyyn.

Palataanpa otsikkoon. Sain viime jouluna työnantajalta lahjaksi 2 kk ilmaista äänikirja-aikaa. Kuten arvata saattaa, ensikertalaisena jäin koukkuun. Nyt maksan 19,90 € kuukaudessa että saan päivittäisen kirja-annokseni. Ensimmäinen annos on ilmainen sanoi diileri... 

En paljasta palvelun tarjoajaa, paitsi jos kyseinen firma tekee meikäläiselle diilin ja tarjoaa äänikirjat ilman kuukausimaksua. Olisi muuten ensimmäinen sponsorisopimus meikäläisen kuuden vuoden bloggaushistoriassa! Miten on Bookbeat? 

Gabriel Garcia Marquez ja Nobelin kirjallisuuspalkinto 1982.

Mutta palataan taas otsikkoon. Kuuntelen parhaillaan Gabriel Garcia Marguezin teosta Sadan vuoden yksinäisyys. Kirja kertoo kolumbialaisen Buendian suvun tarinaa sekoitettuna satuun ja fantasiaan. Kerronta on niin taidokasta että lentävät matot, hevosen kokoiset miehet ja kuolleista heräävät henkilöt kuuluvat erottamattomasti suvun saagaan. Äänikirjana Marguesin tarina soljuu kuin kaunis musiikki: sitä ei malta jättää kesken vaan haluaa kuulla aina vain lisää. Nobelkirjailija on todellakin ansainnut kunniansa. 

Meikäläiselle Sadan vuoden yksinäisyys on sekä loistava että masentava. Loistava, koska kirja on upeasti kirjoitettu. Masentava, koska tällainen harrastelijakirjoittaja voi vain haaveilla, että saisi joskus luotua jotain yhtä hienoa. Todellisuudessa haave on vähän sama kuin lähtisi taistelemaan satasen voitosta Usain Bolttia vastaan: tiedät jo ennen lähtölaukausta häviäväsi kisan.

Tiedän että on tyhmää vertailla, joten jätetään tämä aihe tähän. Jokainen ihminen on kirjan arvoinen.. 

Lopuksi vielä kiitokset omille työkavereille: vaikken teitä nykyisin näekkään, olette mahtavia! Toiset hehkuttavat, että heillä on maailman parhaat kollegat. Ei muuten pidä paikkansa! Tietääkseni maailman parhaiden työkavereiden Maailmanmestaruuskisoja ei ole vielä järjestetty. Eli pysytään faktoissa ja palataan asiaan, jos joskus tuollaiset MM-kisat järjestetään. Niissä kisoissa meidän työporukka olisi vahva mitalisuosikki.

Kuvat: www.pixabay.com

Saatana saapuu Moskovaan

Venäläinen teatteriesitys nimeltä "kansanäänestys" päättyi ja suosio oli kuulemma valtava. Hienoa! Kun näytös suunnitellaan tarkkaan ja kulissit ovat kunnossa, tulos on sen mukainen. Kauan eläköön tsaari.

Venäläisestä kulttuurista vielä sen verran että sain juuri kuunneltua äänikirjana Mihail Bulkagovin klassikon "Saatana saapuu Moskovaan". Kirjan jälkeen olo on hämmentynyt. Tarinassa Saatana saapuu apureidensa kanssa Moskovaan, tapattaa teatterinjohtajia ja pitää mm. yleisönäytöksen jossa sataa rahaa ja revitään pää irti. Nainen lentää alasti taivaalla ratsunaan siaksi muuttunut mies....äh. Lukekaa/kuunnelkaa kirja itse, sitä on mahdotonta selittää.

Vaikka kirja valmistui jo 1940-luvulla, eräs asia ei ole muuttunut noista päivistä. Saatana saapuu Moskovaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Kuva: www.pixabay.com

Hissun kissun Hiidenmaalla

Elokuussa 2019 teimme päiväretken Viron Hiidenmaalle. Ihan aluksi haluan lausua varoituksen sanan: jos arvostat lomalla metropolien sykettä, vilkasta yöelämää ja neonvaloja, pysy poissa Hiidenmaalta. Jos taas haet luonnonrauhaa, merenrantamaisemia ja kiireetöntä elämää, astu laivaan.

Menopaluu Rohukula - Heltermaa (Hiidenmaa) neljä henkeä + auto = n. 25 €. Aikataulut ja lippujen hinnat löytyvät tästä linkistä.

Hiidenmaa on Viron toiseksi suurin saari, asukkaita n. 12 000. Ennen reissua isä vinkkasi, että saaren läntinen kärki Kalanassa on ehdottomasti näkemisen arvoinen ja kaunis merenranta-alue. Pistin vinkin korvan taakse.

Rohukülan satama

 

Mantereelta Hiidenmaalle on matkaa 22 km. Matka taittuu autolautalla, joka lähtee Rohukülan satamasta läheltä Haapsalua. Vaikka elettiin elokuuta, satamassa kiemurteli pitkä autojonollinen turisteja. Lauttalippu kannattaa siis ostaa etukäteen.

 

Meitä oli neljän hengen seurue: minä, vaimo sekä molempien kuopuspojat, noin kaksikymppiset miehenalut. Keli lupasi hyvää: aurinko paistoi ja leuto tuuli aiheutti vain vähäisiä maininkeja. Tunnin ja viidentoista minuutin lauttamatka taittui ilman haavereita ja merisairauksia.

Lautalla matkusti huomiota herättävä määrä ladoja. Yhden katolle oli sidottu tutun näköinen järkäle...

Oliko se hiidenkivi? Oliko ladan puikoissa Obelixin sukulaisia? Asia jäi arvoitukseksi.

Lauttamatkan jälkeen rantauduimme saarelle ja matkan alku antoi osviittaa siitä mitä tuleman pitää: maantietä, metsiä ja lisää maantietä. Hiidenmaa on harvaan asuttua ja saaren pääkaupungissa Kärdlassa majailee vain 3093 asukasta (Viron tilastokeskus 2013).

Jo kymmenen kilometrin ajon jälkeen kurvasin ensimmäisen kirkon pihaan. Pühalepassa sijaitsee Hiidenmaan vanhin kivikirkko, jonka saksalainen ritarikunta rakensi 1300-luvulla. Vuonna 1575 venäläiset hyökkäsivät ja kirkko hävitettiin maan tasalle. Se rakennettiin uudestaan 1600-luvulla ja 1800-luvulle tultaessa remontoitiin nykyiseen asuunsa. Neuvostomiehityksen vuosina kirkkoa pidettiin varastona ja Viron uuden itsenäistymisen jälkeen vuonna 1993 se palautettiin varsinaiseen tarkoitukseensa.

Kirkkomaalla on säilynyt muutama vanha hautamuistomerkki muistuttamassa menneistä asukkaista. Hiidenmaata ovat asuttaneet historian aikana saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja tietenkin virolaiset.

Kirkon hautausmaalta löytyy pari kivistä aurinkoristiä, jotka ovat harvinaisia muualla Virossa. Ristit liittyvät ruotsalaisperinteeseen.

Kirkon ovi oli lukossa, joten piti tyytyä kuvaamaan ulkopuolella.

Hautausmaalta jatkoimme matkaa elävien pariin ja ajoimme saaren pääkaupunkiin Kärdlaan. Satamassa meitä odotti yllätys: ranta oli täynnä vanhoja autoja ja nuoria ihmisiä. Täällä ne lautalta purkautuneet ladat siis kokoontuivat! Autoharrastajat parveilivat menopelien ympärillä ja ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Jätimme mazdan hieman kauemmaksi parkkiin ja kävimme kahvilla.

90-luvun alussa mummi omisti samanlaisen punaisen ladan. Lainasin autoa yhden talven ja ajoin sillä työmatkaa Suonenjoelta Kuopioon. Hieno ja kestävä peli, käynnistyi pakkasella kuin pakkasella!

Obelixin jälkeläisetkin saapuivat paikalla.

 

Ensimmäinen kirjallinen maininta Kärdlan kylästä on vuodelta 1564, jolloin se oli ruotsalaisten asuttamana. Kylään perustettiin vuonna 1849 satama, joka tuhoutui toisessa maailmansodassa vuonna 1944. Uuden sataman kunnostus saatiin valmiiksi vuonna 2013. Ilmankos paikka vaikutti uudenkarhealle.

Paikallinen Väinämöinen.

Kärdlasta jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Matkan varrella tuli vastaan Ristimäki. Paikan historia menee näin: Ruotsin valtakausi Hiidenmaalla päättyi vuonna 1710, kun uudet venäläiset isännät ottivat saaren haltuunsa. Venäjän keisarinna Katariina Suuri allekirjoitti määräyksen, jolla saaren ruotsalaiset häädettiin kauas Etelä-Ukrainaan. 20. elokuuta 1781 noin 1000 ruotsalaista kokoontui Ristimäelle, jossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus. Näin jätettiin hyvästit paikalle, joka oli ollut ruotsalaisten koti viimeiset 500 vuotta.

Ankara talvi verotti evakkojoukkoa niin, että vain puolet heistä selvisi elossa perille. He perustivat Etelä-Ukrainaan ruotsalaiskylän ja saivat vasta vuonna 1929 uudelta Neuvostoliiton valtiolta luvan muuttaa takaisin Ruotsiin.

Ristimäen opastaulussa lukee:
"Jokainen kävijä voi tehdä ristin Hiidenmaan ruotsalaisten muistoksi. Ristin pitää olla paikallisesta materiaalista mutta luontoa ei saa vahingoittaa. Perimätiedon mukaan tästä koituu ristin tekijälle hyvää onnea."

Mekin laitoimme omat kortemme, siis ristimme, kekoon. Kerta se on ensimmäinenkin, kun rakentaa ristin ruotsalaisten muistolle.

Seuraavaksi jatkoimme matkaa Tahkunaan. Vuorossa oli tutustuminen Tahkunan majakkaan ja rannalle pystytettyyn Estonian muistomerkkiin.

Tahkunan majakka sijaitsee Hiidenmaan pohjoiskärjessä. Tsaari osti majakan Pariisin maailmannäyttelystä vuonna 1871 ja valurautaisen majakan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1873. Se on Viron korkein majakka: 42,6 metriä.

Pojat ehtivät majakalle ennen meitä, joten seurasimme perässä ja jäimme vaimon kanssa majakan kahvilan terassille syömään jäätelöä. Olen maininnut silloin tällöin, että meikäläisellä on "semipaha" korkeanpaikankammo. Kun näin pojat majakan huipulla ottamassa selfieitä ajattelin, että minut saa tuonne ylös vain ruumissäkissä tai vahvasti lääkittynä. En vielä silloin aavistanut, että tunnin päästä roikun aivan yhtä järkyttävässä paikassa.

Kun pojat palasivat maanpinnalle kysyin, paljonko majakan pääsyliput maksoivat. "Mitkä pääsyliput? Ei me mitään maksettu. Mentiin vain sisälle". Lippukassa sijaitsi kahvilassa, eivätkä pojat huomanneet tätä. No, vahinko oli jo tapahtunut, joten majakkakäynnistä tuli ilmainen. Maksettiin me sentään jäätelöistä.

Risteilijöitä Hiidenmaan edustalla. Saksalainen risteilijä tulittaa Hiidenmaan venäläisiä rannikkopattereita. Kuuden putken yhteislaukaus. Lokakuu 1941.  Valokuvaaja PK-Dohm. www.finna.fi

Vuonna 1941 Hiidenmaalla oli helvetti irrallaan, kun Natsi-Saksan armeija hyökkäsi Neuvostoliittoa vastaan ja eteni Baltiassa. Saarenmaan taistelut päättyivät saksalaisten voittoon ja viikkoa myöhemmin hyökkäystä jatkettiin. Saksan maajoukot nousivat 12. lokakuuta kello 05.30 laivaston tukemana maihin Hiidenmaalle. Saarella olleet 3000 puna-armeijan sotilasta antautuivat saksalaisille 21. lokakuuta Tahkunan majakan edustalla. Saksalaisten tukena hyökkäyksessä oli Suomen armeijan sukellusveneet Ilmarinen ja Väinämöinen, kaksi jäänmurtajaa sekä niitä suojanneet alukset. Lähde: Wikipedia Operaatio Beowulf

Saaren pohjoiskärjestä on matkaa Hankoon n. 86 kilometriä. Neuvostomiehityksen aikana 1944 - 1991 Hiidenmaa oli suljettu saari. Neuvostoliiton rajavartiolaitos jahtasi loikkareita, jotka yrittivät paeta Hiidenmaalta veneillä länteen. Lähtijöiden ykkösvaihtoehto oli Ruotsi, koska Suomi luovutti kiinnijääneet loikkarit takaisin Neuvostoliittoon.

28.09.1994 Viroa kohtasi tragedia, kun autolautta Estonia upposi ja vei mukanaan syvyyksiin 852 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Suurin osa hukkuneista oli virolaisia ja ruotsalaisia. Laiva oli matkalla Tukholmasta Tallinnaan, kun Itämerellä riehunut myrsky repi laivan keulavisiirin auki ja vesi tulvi autokannelle. Estonia lähetti hätäkutsuja muutaman minuutin ajan, kunnes yhteys katkesi ja laiva vajosi aaltoihin. Vain 147 ihmistä onnistuttiin pelastamaan.

Tahkunan niemi on lähimpänä Estonian uppoamispaikkaa. Vuonna 1995 kuvanveistäjä Mati Karmin teki Estonia muistomerkin, joka pystytettiin rannalle kunnioittamaan turmassa menehtyneitä lapsia.

Monumentti on vino ja teoksen laivakello alkaa soida itsekseen myrskytuulessa.

Pronssikelloon on valettu neljät lapsen kasvot, jotka katsovat jokaiseen neljään ilmansuuntaan.

Muistan vieläkin tuon päivämäärän. Rauha vainajien muistolle.

Tuletorni Kohvik: Majakan kahvila Kopussa

 

Kun saavuimme Kõpuun, puolet saarikierroksesta oli takana. Nälkä kurni suolissa, joten tankkasimme itsemme majakan kahvilassa. Hampurilaista ahmiessa oli aikaa ihastella seuraavaa kohdetta eli Kõpun majakkaa. Majakka on rakennettu vuonna 1531 ja on lajissaan yksi maailman vanhimmista.

Kõpun majakka rakennettiin Hiidenmaan korkeimmalle, 67 metriä merenpinnasta olevalle mäelle. Itse majakan korkeus on 36 metriä, eli majakan valo keikkuu 102,6 metrin korkeudella merenpinnasta.

Syönnin jälkeen tuli aika kiivetä majakkaan. Vaikka pelkään korkeita paikkoja, tällaiselle historiafriikille mahdollisuus nähdä yksi maailman vanhimmista majakoista livenä on aivan liian suuri houkutus. Päätin olla reipas ja kohdata pelkoni silmästä silmään. Sitä paitsi majakat rakennetaan kestämään ja kierreportaita pitkin on turvallista kiivetä. Väärin.

Kaikki näyttää kauempaa niin helpolta. Mitä lähemmäs tultiin, sitä jyhkeämmäksi majakka paljastui. Eikä tornin sisällä odottanut takorautaiset kierreportaat. Kaikkea muuta.

Ylös kiipeäminen sujui meikäläiseltä juuri ja juuri, eli tässä kohtaa pystyi jo huokaisemaan helpotuksesta. Edessä oli enää leveät puuportaat majakan kattotasanteelle.

Ylhäällä odotti mahtavat näköalat. Oltiin reilun sadan metrin korkeudella merenpinnasta.

Kulkupelit kuin leluautot jossain alhaalla.

Voi kun osaisi vain nauttia maisemista. Sen sijaan seisoin paskat housussa ja jännitin miten käy vaimolle, joka seisoo aivan liian lähellä majakan reunakaidetta.

Paluu majakasta oli yhtä hauskaa kuin hampaan paikkaus ilman puudutusta. Viimeiset 8 metriä saa peruuttaa äkkijyrkkiä kiviportaita. En pystynyt katsomaan alas ja olin varma, että kuolema korjaa satoa. Alhaalla maantasalla huohotti hikinen, tärisevä ja helpottunut keski-ikäinen rasvahappo.

Kõpun majakalta käänsin auton kokan tulosuuntaan ja ajoin takaisin päätielle. Matka taittui leppoisasti halki rauhallisen maalaismaiseman, kunnes kartanlukija heitti yllättävän kysymyksen:

Eikös meidän pitänyt käydä vielä Kalanassa?

Kalana! Laitoinhan minä isän vinkin korvan taakse, mutta sinne se myös jäi. Koko saaren kaunein ranta, vain muutaman kilometrin päässä Kõpun majakasta länteen. Olimme jo niin pitkällä, että kääntyminen takaisin ei tullut kysymykseen. Loppumatkan kiersimme takaisin saaren eteläpuolelta ja pysähdyimme Orjakun satamassa jäätelöllä. Paikka ei aiheuttanut mitään ahaa-elämyksiä.

Orjakun venesatama. Uneliasta saaristolaiselämää.

Viimeinen tutustumiskohde oli Suuremõisan kartano. Ensimmäisestä kartanosta on mainita jo vuodelta 1565. Nykyinen on rakennettu vuosina 1755 - 1772. Valitettavasti kartanossa vietettiin häitä, joten sisälle ei ollut mitään asiaa. Ehdotin vaimolle, että kävisimme hieman kuokkimassa. Ehdotukseni tyrmättiin ilman neuvotteluja.

Satamassa aika meni odotellessa lauttaa. Päivä oli pitkä ja antoisa. Luontoa ja historiaa pursusi ulos silmistä ja korvista. Pakkohan tänne on joskus vielä palata, ei auta mikään. Kun se Kalanta jäi nyt näkemättä.

Paluumatkalla Heltermaan päässä jono oli hieman inhimillisempi. Eikä yhtään ladaa.

Heltermaan sataman vähän isompi merenneito.

Päivän rengasmatka. Ilman taukoja tuon lenkin ajaa kahdessa tunnissa. Meillä matkaan meni koko päivä.

Lopuksi vielä aiheeseen liittyvä lukusuositus:  

Antto Terras: Viro (sensuroimaton)

Antto Terraksen kirja on "erilainen" matkailuopas. Kaveri kiertää kameramiehen kanssa kaksi viikkoa Viroa ristiin rastiin ja koluaa paikalliset turistihoukutukset, museot ja aktiviteettipuistot. Tarina on välillä totuutta ihmeellisempää, mutta älä anna sen haitata. Turha hyvää reissua on pelkillä kuivilla faktoilla värittää.

Antto Terras on syntynyt Virossa ja muuttanut 17-vuotiaana Suomeen. Suomalaiset pitävät häntä virolaisena ja virolaiset suomalaisena. Tämä lähtökohta plus elämänkokemus molemmista kulttuureista antaa Anttolle mahdollisuuden pyllistää tasapuolisesti molemmille puolille Suomenlahtea.

Ote kirjasta, jossa Antto kertoo mielipiteensä Tarja Halosesta ja Krista Kiurusta:

Tarja Halonen uskoo ihan tosissaan puhuvansa viroa. Viron puolella hänen esiintymisiään odotetaan aina suurella mielenkiinnolla, ja niihin tilaisuuksiin jätetään koomikko yleensä tilaamatta. Kiuru puhuu sentään hyvää viroa ja hän on omaksunut ainakin paikalliset juomatavat.

Huumori on paikoin todella rankkaa. Sanan säilä osuu välillä maaliin ja välillä kilahtaa kliseiden kallioon. Tästä hyvästä Antto kerännee aimo liudan vihamiehiä, mutta sehän on vain huumorin hinta. Visit Estonian nettisivuilla on samalta reissulta otettuja videoklippejä, mutta tällä tapauksessa kuva on vähemmän kuin tuhat sanaa. Jätä siis videot katsomatta ja lue kirja.