torstai 27. huhtikuuta 2017

Tekniikan ihmelapsi



Minä ja teknologia sovimme yhteen kuin mansikkahillo ja perunamuusi. Todistin sen taas itselleni tiistaiaamuna. Meneillään on kuuma playoffs kevät.

Kalpa ja Tappara pelaavat jääkiekon Suomenmestaruudesta ja torstaina on pelipäivä Kuopiossa. Jo hyvissä ajoin mainostettiin, että liput tulevat myyntiin tiistaiaamuna klo 9.00. Edellisen pelin liput myytiin loppuun puolessa tunnissa, joten oli kukonlaulun aikaan sormi entterillä valmiina ostamaan liput verkkokaupasta.

Tasan klo 9 klikkasin itseni sisälle verkkokauppaan. Tiimalasi alkoi kellottaa ja ruudulle ilmestyi tiedote: Verkkopalvelussa on ruuhkaa, olette jonossa ja pääsette ostamaan lippuja omalla vuorolla. Älkää päivittäkö selainta.

Kesti viisi minuuttia, kunnes hermoni pettivät. Ja mitä tein? Päivitin selaimen. Selain hyppäsi takaisin verkkokaupan etusivulle, klikkasin uudestaan kohdetta ja kas: pääsin läpi! Tärisevin sormin ostin kaksi seisomapaikkalippua a’ 30 €, maksoi verkkopankissa ja liput tulivat sähköpostiin. Loistavaa! Vaan kun ei ollutkaan.

Tarkempi tarkastelu paljasti, että olin ostanut liput tiistai-illan Tappara – Kalpa otteluun Tampereelle. Siis väärä peli, joka alkaa kolmensadan kilometrin päässä klo 18.30, kun pääsen töistä klo 18.00. Siirtymäaikaa puoli tuntia, olisin tarvinnut matkustamiseen Hornetin. Väärä ilta, väärä peli, kuusikymppiä bye bye.

Pistin liput välittömästi nettiin myyntiin. Ensin pyysin lipuista 60 euroa, parin tunnin päästä pudotin hinnan 40 euroon. Lopulta laskin hinnan vielä 30 euroon mutta mikään ei auttanut. Liput jäivät ja rahat menivät. Paska mäihä. Shit happens.

Jos jotain positiivista oikein kaivamalla kaivaa, niin onneksi emme elä enää markka-aikaa. 360 markkaa kankkulan kaivoon! Vähemmästäkin keski-ikäinen koheltaja saa sydänpysähdyksen. Nyt tappio oli vain ”muutamia” kymppejä.

Lohdutuksena tilanteeseen sain ostettua kaverilta 25 euron seisomapaikkalipun torstain peliin. Eli pääsen joka tapauksessa matsiin. Summa summarum tiistain lippusirkus kustansi siis 85 euroa. Sillä hinnalla pääsen katsomaan jääkiekon finaalipeliä kolme tuntia seisten, ilman tarjoilua. Olisi pitänyt jo alun perin ostaa suosiolla joku Vip-lippu.


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kuopio ja jääkiekko



Eilen koettiin kiekkohuumaa, kun Kalpa pelasi Tapparaa vastaan kolmannen finaalipelin Tampereella. Kuopion torille oli tuotu iso videoscreeni peliä varten. Koleasta ilmasta huolimatta torilla oli n. parituhatta Kalpan kannattajaa. Pelin aikana riitti tunnelmaa mutta viimehetken tappio latisti fiiliksen. Kansa hajaantui koteihinsa ja osa lähti baariin jatkoille. 

Kauppahallin edessä seisova Veljmies oli saanut kaulaansa Kalpan huivin

Eilinen peli veti torille parituhatta Kalpafania.

Mualimannapa oli niin täynnä, että ihmiset joutuivat jonottamaan terasille pääsyä


Kuvayhteys pätki. Yleisöä pyydettiin olemaan somettamatta pelin aikana, ettei kaista kuormittuisi liikaa.
Tein vuosi sitten postauksen Kuopio ja jalkapallo. Nyt on hyvä ajankohta ottaa selvää, miten jääkiekko näkyy kaupunkikuvassa. Lähdin taas sunnuntaikävelylle tutkimaan tilannetta.

Maanantaina on pelipäivä. Ottelu myytiin loppuun puolessa tunnissa.
Meikäläisen ensimmäiset muistot Kalpasta on keväältä 1991. Asuimme Suonenjoella ja Kalpan menestys sai meidät maakunnasta Kuopioon katsomaan ratkaisupelejä. Mieleenpainuvin hetki oli ensimmäisen erätauon alku: kuopiolaisyleisö otti erotuomari Seppo Mäkelän hampaisiinsa ja herjauksia lenteli koko erän ajan. Kun summeri viimein soi, Mäkelä luisteli Kalpafanien aition eteen ja näytti meille keskaria. Minun piti varmistaa veljeltä, että näkikö hän saman. Ottelua ei televisioitu eikä somea ollut vielä keksitty, joten fingeri jäi suurimmalta osalta huomaamatta. Finaalisarjassa TPS oli parempi, mutta hoppee ei ollut häppee. Kukaan ei arvannut, että seuraavaa mitalia saatiin odottaa 18 vuotta. Tässä välissä Kalpa teki kaksi kertaa konkurssin ja vajosi jääkiekon kakkosdivariin, Suomisarjaan. 

Alasarjarämpimisestä huolimatta Kuopiossa nähtiin aika ajoin nimekkäitä pelaajia, tosin hyväntekeväisyysotteluissa. Tässä Legendat tekee hyvää -tapahtumassa pelasivat mm. Jari Kurri, Esa Tikkanen, Kristian Ruuttu, Aake Kalliala, Pave Maijanen ja Matti Haggman.

 Kaudella 2000 – 2001 kävin katsomassa melkein kaikki Suomisarjan kotipelit. Motivaationa toimi osallistuminen seuraavan syksyn kävelymaratoniin: kodin ja jäähallin välinen matka toimi hyvänä harjoitteluna. Lisäksi lippujen hinnat olivat edulliset ja peli viihdyttävää. Alasarjassa peli ei ole niin organisoitua, joten matseissa sattuu ja tapahtuu. 

Mieleeni jäi tuolta ajalta erän viikko, jolloin Kalpalla oli kaksi kotiottelua peräkkäin. Ensimmäisessä ottelussa kenttäkuulutus kertoi: Teitä on tänään 1013 katsojaa. Kalpa kiittää! Parin päivän päästä olin taas katsomassa peliä ja kenttäkuulutus kertoi: Teitä on tänään 1012 katsojaa. Kalpa kiittää! Huomasin muiden tekevän samoin kuin minä: katse harhaili yleisöjoukossa etsien, kuka on jäänyt kotiin.

Elokuussa 2000 Niiralanmontussa pelattiin hyväntekeväisyysottelu Kukot vastaan Kalat. Jäällä nähtiin mm. Sami Kapanen, Janne Kekäläinen, Olli Jokinen, Kimmo Timonen, Marko Tuomainen ja Pasi Kuivalainen.
Talvella 2002 pelattiin Niiralanmontussa yksi erikoisimmista peleistä, kun Kalpan vieraaksi tuli Kiinan jääkiekkomaajoukkue. Kyseinen ystävyysottelu kuului Kiinan maajoukkueen Suomen kiertueeseen. Hallin ovella yleisölle jaettiin pienet kiinanliput ja niitä sitten heiluteltiin kohteliaasti vieraille. Peliä vei Kalpa ylivoimaiseen tyyliin ja jännitysmomenttina oli lähinnä, saavatko idän ihmeet yhtään maalia. Kun kiinalaiset viimein onnistuivat maalaamaan, koko halli puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Kalpa voitti ottelun 6-2.

Kalpan lippu liehuu kaupunginteatterin salossa.

Kalpan kotihalli, legendaarinen Niiralan monttu. Hallin katosta puuttuu vielä SM-liigan mestarin viiri. Ehkä tänä keväänä?

Lippuja liehuu siellä täällä. Tämä lippu löytyi keilahallin tangosta.


Amarillo on Kalpan virallinen jälkipelipaikka. Ravintolassa on useita screenejä ja nurkkaus, jossa on porrastettu katsomo. Pelin jälkeen paikalla haastatellaan kalpalaisia ja kerrataan matsin tapahtumia.

Kalpan myymälä sijaitsee Carlsonin alakerrassa lähellä toria.

Tämä lippu oli yksityisasunnon parvekkeella.

Viimein kevään 2005 päätteeksi Kalpa voitti Mestiksen mestaruuden ja nousi uudestaan SM-liigaan. 2009 tuli pronssia mutta muuten on ollut hiljaisempaa. Kunnes koitti kevät 2017 ja Kalpa raivasi tiensä finaaliin Tapparaa vastaan. Ja kiekkokuume nousi taivaisiin. 

Oksapojan katseessa loistaa kulta. Enteellistä?


Kuopiolaisilla on yksi maailmanmestari (Sami Kapanen 1995) ja Stanley Cup -voittaja (Kimmo Timonen 2015). Vielä ei kaupungista löydy Kapasenkatua tai Timosentietä. Saatikka minkäänlaista jääkiekkoaiheista muistomerkkiä. Aika näyttää, miten näitä mestareita muistetaan.


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Laavulta laavulle: Jääkausi melkein ohi



Tänä pääsiäisenä on päässyt hiihtämään. Aamulla oli pakkasta ja paluumatkalla lämpöasteita. Sää muuttuu dramaattisesti parin tunnin sisällä.

Kuopion Kallaveden latureittejä ja kaksi laavupaikkaa: Pikku-Telkko ja Karhonsaari
Mutta nyt pitää pikkuhiljaa sanoa jääkaudelle hyvästi. Vaikka jään paksuus on Forecan mukaan 50 senttiä, virtapaikoissa lainehtii jo avovesi. Lisäksi latuja ei enää ole, vaan liikkuminen tapahtuu kirkkaalla jäällä. Meikäläisellä hiihtäminen onnistuu vielä jotenkuten, mutta luisteluhiihdolle ei Kallavedellä tahdo olla enää pitoa.

Hietasalo
Hietasalosta olen kirjoittanut aikaisemmin tässä


Hietasalon saaresta oli jo lumi lähtenyt
Laskin tämän talven saldoksi viisi laavua. Kaupungille iso kiitos siitä, että laavut ovat hyvässä kunnossa ja polttopuita riittää. Makkaranpaisto nuotiolla on yksi hiihtäjän pienistä nautinnoista.

Tämän päivän kohde: Karhonsaaren laavu


Puuceen ikkuna herätti mielenkiintoa
Laavureissun taidekuva



Talven saldona reilu sata kilometriä hiihtoa, raitista ilmaa, rentoa mieltä ja luomuterapiaa. En ole talvi-ihminen mutta hiihtoa jää kyllä ikävä. Ensi talvella uudestaan.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Tapparan mies?



Teen julkisen tunnustuksen, joka saattaa tehdä minusta hylkiön savonmualla: Olen välillä Tapparan mies. Kannustan toki Kalpaa mutta siinä vaiheessa, kun Kuopion ylpeys lähtee kesälomalle, siirryn Tapparan leiriin. Ja pysyn siellä katkeraan loppuun asti.


Keväät ovat olleet tuskaa. Kalpa on pudonnut jo ennen mitalipelejä ja Tappara selvitti tiensä finaaliin kolmesti peräkkäin vain hävitäkseen hopeaa. 2013 kullan vei Ässät ja 2014 sekä 2015 Kärpät. Mutta neljäs kerta toden sanoi ja vihdoin viime keväänä Tampereella juhlittiin mestaruutta. Tällä kaudella Tappara saa taas hopeaa. 


Sillä nyt finaalissa on vastassa Kalpa, eikä keltamustaa saa yltäni repimälläkään. Muistan vielä kevään 1991, kun Kalpa taisteli finaalissa TPS:ää vastaan. Tepsi oli vienyt kolme ensimmäistä ottelua ja tuli Niiralanmonttuun hakemaan Kanadamaljaa. Tupa oli täysin ja meteli hirvittävä. Kalpa otti pelin haltuun ja näin paraatipaikalta, miten tulevat mestarit nöyryytettiin peräti 6-2. Viimeisen matsin TPS vei Turussa 7-2 ja Kalpan pelaajille ripustettiin hopeamitalit kaulaan. Tuo Kuopion ottelu on yksi ikimuistoisin peli, minkä ole nähnyt.


Hetkinen. Huomaan kysyviä katseita. Minkä takia kannatan Tapparaa? Savolainen vastaus: miksikä ei. On sitä liigassa huonompiakin joukkueita. Totta puhuen meikäläisen Tappara-rakkaus juontaa juurensa kauas lapsuuteen ja elämäni ensimmäiseen live jääkiekko-matsiin. Asuimme Tampereella ja isä vei minut Hakametsän halliin katsomaan ottelua Tappara – Ilves. Tuosta on sen verran aikaa, että muistan vain pari hailaittia: Sain ison karkkipussin, jota mutustelin ensimmäisen erän aikana. Kun Tappara teki maalin, kaikki ympärilläni istuneet aikuiset pomppasivat seisomaan ja huusivat kovaan ääneen. Se oli pikkupojalle sellainen järkytys, että säikähdin ja purskahdin itkuun. Siitä asti olen ollut Tapparan mies. Miksi en kannata Ilvestä? Koska Ilves hävisi.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Ei ole ihme että oksettaa, kun maha on täynnä yrjöä



Oletteko huomanneet, että huonot asiat ovat tarttuvia mutta hyvät eivät? Kun yhdelle tapahtuu jotain negatiivista, pian sama sattuu toiselle ja niin edelleen. Pari esimerkkiä:

Tällä hetkellä meillä kamppaillaan vatsatautiepidemian kanssa. Voin todeta että 2/4 taloutemme asukkaista on saanut tartunnan ja loput odottavat vuoroaan. En toivo tätä tautia pahimmalle vihamiehellenikään. 


Työttömyys on tarttuvaa. Välillä kuulee uutisia, miten tutut ovat menettäneet duuninsa. Ja kun muutama saa kenkää, seuraa YT-neuvotteluja myös jatkossa. Työnsä menettäneet ovat tyhjän päällä ja työssä jatkavat odottavat sydän kylmänä, milloin giljotiini sattuu omalle kohdalle.


Entä toisinpäin? Tuttu voittaa lotossa jättipotin, kivat hänelle. Seuraako tästä, että jättipotteja alkaa putoilemaan lähipiiriin myös jatkossa? No ei. Todennäköisyys voittaa jotain on marginaalista ja mahdollisuus useammalle voitolle käytännössä mahdotonta. Ei tartu rahansaanti kaveriin, vaikka setelillä naamaa hieroisi.


Tällaisia ajatuksia heräsi mieleen, kun puhaltelin vuorokauden sisuskalut ulos molemmista päistä. Nyt päivä näyttää jo omalla kohdalla valoisammalle mutta kuten sanoin, tauti jatkaa etenemistään. Ei meiltä pääse pyykkääminen loppumaan.

Jos oksentaminen ei ole sun juttu, muista pestä kädet. Saatat säästyä helvetillisiltä vatsanpuruilta. 

Kuvat: Pixabay


torstai 6. huhtikuuta 2017

Maj Karma, Henry's Pub Kuopio 1.04.2017



Asumme Kuopion keskustassa. Yksi keskusta-asumisen etuja on, että keikkapaikat ovat kävelymatkan päässä. Lauantai-iltana sain päähänpiston lähteä keikalle. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: Poets of the Fall Puikkarissa vai Maj Karma Henry’s Pubissa. Päädyin Maj Karmaan koska en ole nähnyt bändiä aiemmin ja Henry’s Pub.

Jos keikkapaikkoja vertailee, niin Henkka on rock & metal, Puikkari Hip Hop & Pop. Kyllä Puikkari taipuu tarvittaessa rokkimestaksi, kuten olen todistanut mm. Him:n, Blackfootin ja Michael Monroen keikoilla. Mutta Henry’s Pub, Henkka, ON rock. Jyrkät kiviportaat johtavat maan alle paikkaan, jossa ei pukumiehet viihdy eikä Antti Tuisku soi. Vaikka Antti Tuisku onkin tehnyt version Maj Karman kappaleesta Rukous

  
"Älä hätäänny, ei älä hätäänny
Olen tässä, pidän kädestä
Sota ei tuu"

Saavuin paikalla viittä vaille yksitoista. Lippua ostaessani Maj Karma täräytti ilmoille ensimmäiset soundit. Raskasta, juuri kuten pitääkin. Olen totaalinen ummikko Maj Karman suhteen ja ainoa biisi jonka muistin on Ukkonen. Se ei estänyt nauttimasta aktista täysin rinnoin. 


"Ei sun kannata sanoo hyvästi
sillä aiot tulla takaisin ja melko varmasti
Ei sun kannata nukkuu yksinään
sillä yksi tarviit pakkasella monta peittoa"
 
Herra Ylppö ja kumppanit ottivat lavan haltuun ja alkoi reilun tunnin mittainen interaktiivinen paatos. Kun Ylppö lauloi Kosketa mua, hän konkreettisesti kosketti yleisöä kättelemällä ja heittämällä yläfemmoja. Ei merkkiäkään taiteellisesta ylimielisyydestä vaan puhdasta rakkautta musiikkiin ja esiintymiseen. 


"Meitä suojeli ennen isä ja äiti
joka nyt laittaa eväitä
Isä ei enää asu meidän kanssa
samassa talossa"

Herra Ylpön välispiikit olivat välillä lämmintä ja tuttavallista rupattelua, välillä vakavaa julistusta. ”Älkää tyytykö levy-yhtiöiden listapaskaan. Kaikki on niin vitun sliipattua. Missä on SYDÄN!?” Kun Ylppö lauloi ”15 000 ihmistä torilla, me ollaan rauhaa rakastava kansa”, mieleen vyöryi kuvia Ukrainan Maidanista, Pekingin Taivaalliselta aukiolta ja muista toritapahtumista, jotka eivät päättyneet niin rauhallisesti. 


"Mä toivoin näkeväni sut
kuolemattomat iskurepliikit
valmiiksi kelasin
Mä toivoin näkeväni sut
toivoin että viini
meidät riisuisi"

Nuo tunnelmat ja visiot luotiin intensiivisellä soitolla ja pelkistetyillä kielikuvilla, joka toi mieleen Sielun Veljien keikan muutaman vuoden takaa. Molemmilla bändeillä on harvinainen kyky luoda livestä intiimi kokemus, joka menee ihon alle ja jää sinne. 


"Mietin kumpi on yksinäisempää
olla mä vain nuo tuolla sisällä
Mietin tuunko joskus yhtä rikkaaksi
vai oonko kenties jo rikkaampi?"

Encorena soi Sodankylä ja uusi kappale Anna mun rakastua Johnny Deppin näköiseen naiseen. Aivan hulvaton ristiriita! Ylppö hoki kertsissä rakkautta Johnny Deppin näköiseen naiseen ja parkaisi perään ”Mitä mä teen!!” Keikan aikana Ylppö suitsutti yleisöä: ”Kiitos kun olette täällä. Olis vitun tylsää jos ette olisi. Sekin on koettu 90-luvun alussa jossain Satakunnassa kun ketään ei tullut. ” 


"Se on attentaatti
kun näkee sut jonkun kaa
jonkun vihamiehen
Se on attentaatti
kun tekee mieli mennä väliin
ja repii paita päältä"

Yhdessä vaiheessa Ylppö pyysi ihmisiä lähettämään hänelle muistoja. ”Mä annan teille mun puhelinnumeron. Se on xxxxxxx. Ottakaa kuvia ja muistoja ja lähettäkää niitä mulle. Ei sitten mitään häirikkösoittoja keskellä viikkoa, mulla on lapsia. Tämä ei ole mikään aprillipila.”

 
"Me oltiin napapiirin rakastavaiset
vähän aikaa vain
ja nyt kun satu on ohi
ei tarvii matkustaa
rakkaimpansa luokse aina
jonnekin pohjolaan
Se on surullista, tai ei oikeastaan"

Keikan päätyttyä bändi kätteli eturivin yleisön. Pääsin kättelemään Ylppöä ja kiitin hyvästä keikasta. Sen paremmin en osannut kokemusta sanoiksi pukea. Olen aina hokenut, että musiikki on parasta livenä. Maj Karma todisti tämän puolessatoista tunnissa. Siinä ajassa minusta tuli bändin fani.

"Liian moni joutuu lähtemään
rakkaimpansa luota heikkoutensa takia
joku juo liikaa
joku pettää
joku puhuu liikaa
joku ei mittään"

Sitaatit ovat Maj Karman biiseistä. 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Pahantuulinen hiihtäjä



Per…. mikä reissu. Ei mennyt ihan putkeen. Piti olla rento ja reipas aamulenkki jäällä mutta mitä vielä. Kaikkea muuta.

Kanssahiihtäjien lisäksi myös keli voi olla paska. Ja ne potkukelkat....
Lähdin tarkoituksella aikaisin aamulla, että saisin lykkiä perinteistä rauhassa. Heti jäälle päästyäni huomasin, että en ole yksin. Tähän aikaan kevättalvesta järven jäällä olevaa latua ei enää kunnosteta, joten umpihankeen hiihdettyä raidetta pitkin taapersi kolme reipasta mummoa. Reipasta henkisesti, ei fyysisesti. Raahustin heidän perässä puoli kilometriä kunnes päreeni paloi ja lähdin ohittamaan umpihangessa. Voin sanoa että olipahan urakka.

Mikään ei ota niin paljon päähän kuin edessä hidastelevat sunnuntai… korjaan lauantaihiihtäjät. Ja ne veteraanit, jotka suihkivat ohi luistelutyylillä ja saavat itseni näyttämään naurettavalta. Ja ne, jotka hiihtävät samaa vauhtia ja niin imussa, että hengitys tuntuu selässä. Mutta ei tämäkään ole pahinta. Pahinta ovat juttelijat.
Helvetin kiva tulla tällaiselle nuotiopaikalle ja turata märkien puiden kanssa puoli tuntia. Ja juuri kun puut syttyvät, paikalle pärähtää kymmenkunta iloisesti juttelevaa kuntoilijaa. Mietin mielessäni: Voi luoja, ota minut pois täältä...
Minä olen sitä mieltä, että ladulle ei lähdetä rupattelemaan. Sinne lähdetään hiihtämään. Mitä hemmetin järkeä on tervehtiä ventovieraita järven jäällä, kun en tervehdi heitä muuallakaan. Laavulla nuotion ääressä nuo yltiösosiaaliset yksilöt ovat todellinen pain in the ass. He tuppautuvat viereen istumaan ja aloittavat keskustelun: ”Upea hiihtokeli tänään”. No niin on, tiedän sen sanomattakin. Miksi helvetissä itsestäänselvyydet pitää sanoa ääneen? Ja miksi niitä toisia itsestäänselvyyksiä ei koskaan sanota ääneen kuten: ”Näytät olevan aika paskassa kunnossa. Kannattaako sun olla täällä ladun tukkona?” tai ”Oot sitten ostanut vehkeet niin viimeisen päälle. Minkä takia? En nähnyt sua Lahden MM-hiihdoissa. Vähän sama kuin ostaisi F1 formulan työmatkoja varten”. Ei, niin ei saa sanoa.

Aprillia. Tänään on nimittäin aprillipäivä. Aamun hiihtolenkki oli todellisuudessa aivan loistava. Heräsin jo varttia vailla kuusi ja kävelin sukset kainalossa Kallaveden rannalle. Siitä välineet jalkaan ja eikun laudulle. Aamu oli vielä hämärä eikä jäällä ollut ristinsielua. Puolen tunnin hiihdon jälkeen todistin upeaa auringonnousua. Pakkasta semmoiset pari astetta ja pieni tuulenvire, eli täydellinen hiihtokeli. Vaikka päivät ovat sateisia ja sohjoisia, yöpakkasen jäljiltä jäällä oleva latu oli kova ja hyvä hiihtää. Laavullakaan ei ollut muita, vaan sain käristää makkaraa kaikessa rauhassa.

Siinä ylhäisessä yksinäisyydessä tuli mieleen, että meikäläinen alkaa vanheta. Miten muuten on selitettävissä, että hiihdän lauantaina aamukuudelta järven jäälle katsomaan auringonnousua? Ei olisi nuorempana tullut mieleenkään.

Nuotion ääressä muistelin erästä 70-luvun länkkäriä nimeltä Pieni Suuri Mies. Elokuvassa Dustin Hoffman näyttelee 1800-luvun villissä lännessä nuorta miestä, jonka intiaanit ovat kasvattaneet. Kaveri ei ole intiaani, muttei tunne itseä valkoihoiseksikaan.



Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa Dustinin kasvatti-isä päättää lähteä erämaahan kuolemaan. It’s a good day to die, hän tuumaa ottopojalleen. Dustin lähtee mukaan viimeiselle matkalle. He kulkevat yhdessä autiomaahan, kunnes intiaanipäällikkö asettuu selälleen kalliolle ja sulkee silmänsä. Hetken päästä taivas repeää ja alkaa sataa. Dustinin itkiessä menetystään päällikkö herää vesisateeseen, nousee istumaan ja toteaa, ettei tämä ollutkaan se päivä. Mennään kotiin.


Mitenkähän tuo toimisi täällä? Saan talvella tunteen, että nyt on aika lähteä. Otan sukset, sauvat ja repun. Reppuun pakkaan viisi kiloa kiuaskiviä. Kiuaskivet siksi, etten kevätjäiden lähdettyä palaa kellumaan uimarannalle lapsia säikyttelemään. Sitten vain hiihtämään järvenselälle kunnes oikea paikka löytyy, sukset pois ja jäälle pötkälleen. Keväällä jäidenlähdön aikaan raato humpsahtaa puikoiksi sulaneen jään läpi järven pohjaan ja sen pituinen se. Kaunis loppu. 

En minä vielä ole kuolemassa. Nämä ovat vain näitä viidenkympin aiheuttamia ajatuksia. Jos et ole nähnyt tuota leffaa niin katso ihmeessä, suosittelen. Tässä vielä kuvasatoa aamun hiihtoreissulta:

Rannalla. Aamu alkaa sarastaa.
Vasikkasaaren tuulimylly aamuauringossa


Here comes the sun and I said: It's allright (The Beatles)




Makkara ja kahvi ei maistu missään niin hyvälle kuin ulkona