torstai 22. kesäkuuta 2017

Olutsoossia



Viikonloppuna oli taas joutavaa aikaa, joten päätin lähteä pyöräilemään. Tällä kertaa tein yhdistetyn laiva-polkupyörä reissun: Hyppäsin Kuopion satamassa Savonlinnaan menevän risteilylaivan kyytiin, matkustin pyörän kanssa Leppävirralle ja poljin takaisin kotiin. Pyörämatkasta ei ole paljoa kerrottavaa mutta menomatka laivalla oli hieno ja hauska.


M.S.Puijon lähtöajaksi oli merkitty klo 9.00, joten pyöräilin satamaan jo varttia vaille. Laivan edessä oli nainen, joka toimi eräänlaisena sisäänheittäjänä. Hän oli juuri pysäyttänyt ohikävelijän ja haastatteli tätä kohtalaisella suomenkielellä. Odotin rauhassa vuoroani pyörään nojaten ja viimein nainen päästi ohikulkijan menemään. Tiedustelin saako laivaan tuoda polkupyörää, vaikka tiesin vastauksen jo etukäteen. Pyörä nostettiin kyytiin ja seurasin perässä.


Sisäänheittäjä odottaa potentiaalisia asiakkaita

Laivassa on sivupeilit

Lipunmyynnissä kiinnitin huomiota, että miehistö vaikutti aika nuorelle. Kesätyöntekijöitä? Lipunmyyjänä toimi nuori nainen, joka tutki hetken hinnastoa ennen kuin rahasti meikäläistä:
- Kuopio – Leppävirta maksaa 40 euroa ja polkupyörä 10 euroa. 
Sain myös kuulla, että lounas tarjoillaan laivalla klo 11 – 13 ja maksaa 18 euroa. Kiitin infosta ja kipusin yläkannelle odottamaan lähtöä.

Sää oli lämmin, + 19 astetta ja vieno tuuli. Täydellinen pienelle risteilylle. Vikaisin yhdeksältä kelloon, mutta mitään ei tapahtunut. Laiturin puolella oli elämää ja ohjeita huudeltiin puolin ja toisin: - Ota pollari irti! Viimein laiva irtosi satamasta kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta minulla ei ollut kiirettä. Alku antoi kutinan, että tämä saattoi olla miehistölle kesän ensimmäinen risteily. Pientä hiomista, hyvä siitä tulee.



Vesillä ei saa juoda vettä.

Juuri kun ehdin miettiä tätä asiaa...

Tarjoilu pelaa myös yläkannelle.
Laivan puksutteli Kallavedellä ja minä sain yläkannelle seurakseni kaksi pariskuntaa sekä satunnaisen matkailijan. Sisäänheittäjänainen ilmestyi paikalle ja kertoi kello yhdentoista lounaskattauksesta. Kun joku kysyi menuuta, nainen vaikeni ja mietti hetken. Sitten hän kääntyi kannoillaan, pyysi meitä odottamaan ja palasi takaisin alakertaan. Jäimme odottamaan, mitä tuleman piti.

Viimein nainen palasi paperinpalanen kädessään. Hän esitteli sitä lähimmälle pariskunnalle, toiselle pariskunnalle, satunnaiselle matkailijalle ja viimeiseksi minulle. Nainen luki kädessään olevan ruutupaperilappusen ääneen:
- Meillä on alkusalaatti. Pääruokana kaslerliha, perunoita ja olutsoossia. Jälkiruoka jäätelö.
Olutsoossia? Meinasin sanoa että jätän väliin koska olen pyörällä, mutta nielaisin vitsin ja tokaisin vain kiitos. Koomisinta koko tilanteessa oli, että hän ojensi lappusta kuin oikeaa ruokalistaa ja kyllä, siinä luki tikkukirjaimin mm. Olutsoossia.



 Laivamatka sujui leppoisasti. Itse asiassa niin leppoisasti, että ajatus paluumatkasta pyöräilemällä ei tuntunutkaan enää niin hyvälle idealle. Taivaalla leijui muutama akuankka-sadepilvi mutta sadetta ei tullut. Konnuksen kanavalla laiva pysähtyi ja odotimme, että kanavan portit aukaistiin ja pääsimme ajamaan sen läpi.

Konnuksen kanava on ns. läpiajettava, eli laivan ei tarvitse pysähtyä kanavassa, koska korkeuseroa on vain parikymmentä senttiä.



Reilun kolmen tunnin jälkeen laiva saapui Leppävirran Unnukan satamaan. Pyöräilin Unnukkaan ja päätin pitää pienen lounastauon. Edessä oli 76 kilometriä polkemista, joten ei passannut ahtaa itseään täyteen. Ravintolan tiskillä tilasin hot dogin. Täälläkin oli kesätyöläisiä ja keskustelumme meni näin:
- Otan hot dogin.
Myyjänä ollut nuorimies hymyili ja kysyi:
- Paljonkos sen hinta oli?
Kysymys sai minut häkeltymään hetkeksi mutta sitten toimin kuten suomalaiset yleensä: taivutin pääni takakenoon ja luin tiskin yläpuolella olevasta mainoksesta:
- 3,50 euroa.
- Ok. Tuon ruuan pöytään.
Samalla tiskille tuli mies, joka palautti tarjottimen täynnä ruokaa. Tilaus ei kuulemma ollut heille, vaan he odottivat aivan erilaista satsia. Nuorimies jaksoi hymyillä vaikka olikin selvästi hukassa. Minua kävi häntä vähän sääliksi, joten jäin itse lähimpään pöytään ja laitoin muovisen tilausnumeron selkeästi esille.




Hot doggia odotellessani hypistelin vichylasia ja mietin, meniköhän kaikki oikein. Sitten huomasin toisen mainoksen jossa luki: Hod dog + juoma 4,50 €. Piru vie, annoin väärän hinnan! Mitä tehdä? Sillä hetkellä tiesin, miltä myyjästä joskus tuntui: Olet juuri rahastanut asiakkaan, lasket rahoja kassaan ja tajuat, että sanoit väärän hinnan. Asiakas odottaa jo tyytyväisenä pöydässä. Mitä teet? Niinpä päätin olla nolaamatta kesätyöntekijää lisää, vaan jätin asia korjaamatta ja kiitin pöytään kannetusta hot dogista. Säästin samalla euron.

Mutta kuten sanonta menee: ei ole olemassa ilmaisia lounaita. Yhdentoistakilometrin pyöräilyn jälkeen hot dog pyörähti mahassa siihen malliin, että käännyin lähimmälle metsäautotielle ja poljin tien sivussa olevan puupinon luokse. Sitten rivakasti housut pois, paperirulla kantoon ja metsään slaavikyykylle. Kävi mielessä että olisikohan sittenkin pitänyt syödä sitä olutsoossia.

Shit happend
 *****


Otsikon kastike jäi sen verran vaivaamaan, että tein vähän salapoliisityötä (= googletin). Tässäpä teille olutsoosin ohje:

1 dl kaupan demi-glase kastikepohjaa
(ja lihasta renssatut roippeet)
1 sipuli
1 rkl voita
½ ploa olutta
4 dl kuohukermaa**
2 tl sinappia
suolaa ja pippuria

Kuori ja pilko sipuli. Paista (lihan roippeet ja) sipuli laakeassa paistinpannussa voissa nätin kullanruskeiksi. Lisää pannulle olut ja anna kiehua kasaan kunnes jäljellä on noin puolet määrästä. Lisää sitten kerma sekä demi-glase ja keitä samalla tavalla kasaan puoleen. Sekoittele vähän väliä, ettei kerma pala pohjaan. Lisää lopuksi sinappi, suolaa maun mukaan ja rouhittua mustapippuria.
Siivilöi kastike lämpimään tarjoiluastiaan ja nauti.

**) Kermaa voi käyttää puolet vähemmän, jos ripottelee ennen nesteen lisäystä reilun ruokalusikallisen vehnäjauhoja pannulle. Tällöin jauhot suurustavat kastikkeen, eikä sitä tarvitse keittää niin paljoa kasaan.

Hyvää juhannusta!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

KGB-museo Hotel Viru, Tallinna




En tarkoituksella laita kuvia itse museosta. Kaikki kannattaa kokea paikanpäällä. Jätän myös mehukkaimmat jutut pois, koska oppaan kertomina ne ovat paljon hauskempia.

Kesälomareissulla Tallinnassa törmäsimme eriskummalliseen museoon. Kyseessä on Hotel Virun KGB-museo. Minua historiafriikkinä paikka kiinnosti välittömästi, vaimo lähti mukaan vähemmän innostuneena. Tunnin kestäneen ohjatun kierroksen jälkeen totesimme molemmat, että kyllä kannatti. Museokierros on yksi parhaita, missä olen tähän mennessä ollut mukana.

Hieman historiaa: Viru hotelli rakennettiin Tallinnaan suomalaisvoimin kolmessa vuodessa, ja se valmistui 1972. Virallisesti hotelliin rakennettiin 22 kerrosta, joista ylin toimi ravintolana. Epävirallisesti hotellin tehtiin vielä 23. kerros, jonne sijoitettiin KGB:n hermokeskus. Tarkoitus oli seurata, salakuunnella ja vakoilla hotellissa vierailevia länsimaalaisia. Erityisen tarkkailun alla olivat amerikkalaiset, ulkomaalaiset poliitikot, lehtimiehet ja ulkovirolaiset. Koko hotellista muodostui valtava vakoilukompleksi, valtio valtion sisällä, jossa työskenteli 1000 työntekijää.

Kierros valaisi monta asiaa joita ihmettelin, kun vierailimme aikoinaan mummon kanssa Tallinnassa. Olen kertonut tuosta reissusta postauksessa Vieraana Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa 1977. Virolaiset ystävämme varoittivat meitä kaikesta ja mummo muistutteli minua, että suu pitää olla supussa. Meistä tuskin on salaisia nauhoja KGB:n arkistoissa. Sen sijaan riskiryhmään kuuluvia seurattiin mitä mielikuvituksellisimmin keinoin: mikrofoneja kahvilautasissa, ilmiantajia kerrosvahteina, KGB-agentteja taksikuskeiksi naamioituneina. Salakuuntelijat saattoivat majailla vierushuoneessa ja kuvata kohteita seinissä olevien reikien kautta. Enempää en noita tarinoita referoi, käykää itse katsomassa ja kokemassa.

Pidin vuonna 1977 matkapäiväkirjaa, johon kirjasin Tallinnan reissun kohokohdat. Pikkupojalle esim. tulli oli hassujen sääntöjen paikka ja piirsin tilanteesta pilakuvan. Kun mummo näki tämän hän oli kauhuissaan ja vannotti minua pitämään päiväkirjan piilossa siihen asti kun palaamme Suomeen. En ymmärtänyt miksi mutta tottelin silti.

Itse museo käsittää 23. kerroksen ja siellä olevat kaksi huonetta. Esineet ovat mielenkiintoisia ja maisemat komeita, mutta parasta antia koko kierroksella oli opas ja hänen värikkäät tarinansa. Välillä jutut naurattivat, välillä huokaistiin hämmästyksestä. Kertomukset ovat elävää lähihistoriaa ex-naapuristamme Neuvostoliitosta, joka oli oman aikansa Pohjois-Korea. Kaikkea valvottiin, ilmiantajat tekivät töitä ilman työaikoja ja systeemin viholliset vaiennettiin. Viru Hotel oli Neuvostoliiton näyteikkuna ja kulissi länteen. Hotellin avulla kerättiin valtioin kipeästi tarvitsemaa länsivaluuttaa ja samalla esiteltiin vieraille Neuvostosysteemin hienouksia. Systeemissä oli vain yksi ratkaiseva heikkous: sen sisällä elävät ihmiset. Kierroksella sai kuulla monenlaisia tarinoita siitä, miten kekseliäästi paikalliset kiersivät sääntöjä ja tekivät laitonta kauppaa turistien kanssa.

Kun Viro itsenäistyi elokuussa 1991, KGB häipyi yhdessä yössä vieden mukanaan kaiken, mitä sai kannettua. 23:n kerroksen salakuunteluhuoneeseen jäi kuitenkin tavaroita ja tekniikkaa. Lähdön jälkeen huone oli tyhjillään kaksi kuukautta, ennen kuin kukaan uskalsi mennä sisään. Sisällä odotti yllätys jos toinenkin.

Museokierros kestää tunnin ja maksaa hotellivierailta 9 €, muilta 12 €.  Jos käyt Tallinnassa, tämä on must kohde sopivasti keskellä kaupunkia.

Viru Hotelli vuonna 1977.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

In Trump We Trust

Lueskelin aamukahvipöydässä Savon Sanomien juttua Donald Trumpista, joka ilmoitti Amerikan vetäytyvän pois Pariisin ilmastosopimuksesta. Aikaisemmin Trump on todennut, ettei koko ilmastomuutosta ole olemassa, vaan se on fake news. Minun mielestä Trump on nero. Eikä pelkästään nero, vaan vieläpä väärinymmärretty nero.

Trump on ollut idolini jo jonkin aikaa. Kun hän kyseenalaisti koko ilmastonmuutoksen, tajusin hänen neroutensa ja päätin seurata mestarin jalanjäljillä. Kuukausi sitten tapahtui jotain, joka käänsi mieleni Trump-asentoon lopullisesti.

Olin aamukahvipöydässä kuten aina, kädessäni kahvikuppi ja toisessa aamun lehti. Vaimo tuli, kaatoi itselleen kupin kahvia ja liittyi seuraani. Hän oli lähdössä töihin ja tapansa mukaan ohjeisti, mitä minun pitää tehdä: Laita astiat koneeseen ja vie roskat mennessäsi roskikseen. Käskynannon jälkeen vaimo heitti eteisestä heipat ja lähti töihin.

Kun palasin iltapäivällä töistä, vaimo oli jo kotona ja tuli eteisessä vastaan kädet puuskassa kuin vanhoissa suomifilmeissä konsanaan. Ei edes tervehtinyt. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

- Minähän pyysin sinua aamulla hoitamaan astiat ja viemään roskat, muistatko?
- Joo, muistan toki.
- Täällä ei ole tehty yhtään mitään.
- Ei tarvinnut, koska mitään ei ollut tehtävissä.
-Mitä?

Selitin vaimolle, että keittiössä ei todellakaan ollut mitään tehtävää. Mitään astioita ei ole likaisena eikä roskista tarvitse tyhjentää, koska sinne mahtuu vielä vaivattomasti lisää jätettä. Kun parempi puolisko osoitti tiskipöytää ja koetti väittää vastaan, tyrmäsin hänet täysin. Tiskipöydällä ei ole tiskejä, piste. En ymmärtänyt, mistä hän oli edes saanut koko ajatuksen päähänsä. Puhtaita astioita on kaapissa vaikka kuinka paljon. Mikä tässä oli muka hätänä?

Päädyimme jonkinlaiseen asemasotavaiheeseen mutta en antanut periksi. Seuraavina aamuina kävimme saman keskustelun. Kuten idolini Donald minä argumentoin tiukasti, ettei mitään ongelmaa ole eikä tule. Puolen viikon jälkeen keskustelu raukesi eikä vaimo puhunut minulle enää mitään.

Näin se menee. Nyt on kuukausi kulunut eikä mitään ongelmaa ole vieläkään. Paitsi hajuongelma, mutta siihenkin tottuu. Ja astioita ja aterimia saa pestyä sitä mukaa, kun niitä tarvitsee käyttää. Huomautan aina välillä vaimolleni, että asetan tästä lähtien itseni ensin (Me first) ja teen itsestäni taas suuren (Make Me great again). Kyllä muru sen ymmärtää ja luulen, että hän pikkuhiljaa kääntyy samalle kannalle.

Lopuksi käytän vielä tilaisuutta hyväkseni ja laitan viestin vaimolle: Jos satut lukemaan tätä, niin voisitko tulla kotiin. Lähdöstäsi on jo viikko aikaa. Eihän roskisreissu voi oikeasti kestää noin kauan.

Kuva: Pixabay

torstai 1. kesäkuuta 2017

Fättness päiväkirja: Ravintola Harald, Kuopio


Fättnes-matkailijalle tuli pitkästä aikaa nälkä, joten suunnistin vaimon kanssa lounaalle Ravintola Haraldiin. Olen sivunnut blogissani Haraldia kerran aikaisemmin, eikä sillä kertaa ruoka oikein toiminut. Mutta ei siitä sen enempää. Ennakkoluulottomasti kohti uusia lounaita.

Harald sijaitsee Kuopion torin vieressä Torikulman rakennuksessa.


Ravintola Harald, Tulliportinkatu 44 Kuopio

Saavuimme lounasaikaan ja porukkaa oli ihan mukavasti. Vaihtoehtoina tarjottiin keittolounasta, lohta, nyhtöpossua ja kanaa. Päädyimme nyhtöpossuun. Lounas tilataan tarjoilijalta ja alkuruuaksi sai seisovasta pöydästä salaattia, leipää, aurajuustokeittoa. Ruokajuomaksi kotikaljaa ja vettä. Tilaus kesti kauan ja viimein tarjoilija ilmestyi paikalle: ”Teidän tilaus hävisi jonnekin bittiavaruuteen. Tuliko teille lohta vai possua?” Possua kiitos. Onneksi olimme lomalla eikä puolentunnin lounastauolla. Meillä oli aikaa ja erehdyksiä sattuu, joten jäimme odottamaan ruokaa rauhassa.

Keittolounas näyttää tältä: Tällä kertaa Aurajuustokeittoa johon upotettiin krutonkeja. Hinta 9 €. Pahoittelen, että kuvat ovat vähän epäselviä. Johtuu kännykästä ja tilan hämärästä valaistuksesta.
Viimein tilaus tuotiin pöytään. Annos oli todella iso, eli koon puolesta ei valittamista. Lautasella oli nyhtöpossua, uuniperuna ja vihanneksia. Ensi maistamalla huomasimme, että possu oli vähän mautonta. Tilanteen sai korjattua suolalla. Pöydässä oli sormisuolakippo, josta ripottelin makua ruokaan. Vaimo katsoi pitkään kippoa ja tuumasi, että tuo ei ole kovin hygieenistä. Edellinen asiakas on syödessään sormeillut samaa suolaa. Tottahan se on, vaikka me miehet ei ajatella ihan noin syvällisesti. Armeijassa ja leirinuotiolla oppii syömään sitä mitä on niillä pelivälineillä mitä on saatavilla.

Nyhtöpossua, vihanneksia ja uuniperuna. Lounashinta 10,30 €.
Salaattipöytä oli todella hyvä ja keitto maukasta. Pelkkä keittolounas saa kiitettävän arvosanan. Itse nyhtöpossu hävisi vaimon vastaavalle, mutta nälkä lähti kyllä. Eli ihan ok, ei räjäyttänyt tajuntaa.

Salaattipöytä tarjoillaan viikinkiveneestä.
Itse miljööstä sen verran että paikka ja sisustus on hauska: Viikinkiteemaa lattiasta kattoon tarjoilijoiden asusteita myöten. Ehkä olisin jättänyt muoviset leluviikinkikypärät pois, mutta se on makuasia. Kokemuksesta suosittelen huonompiselkäisille kiinteitä penkkejä. Irtotuolit ovat taaksepäin vinot, joten niissä on epämukava istua ja selkävaivaisille ehkä ohittamaton paikka.


Tämä oli mulle ehkä kolmas tai neljäs kerta Haraldissa. Minun suosikiksi paikka ei ole noussut. Miljöön puolesta kannattaa käydä ainakin kerran ja jos sinulla on islantilainen tai norjalainen kaveri kylässä, niin hänellehän Harald on kuin tulisi kotiin...

maanantai 29. toukokuuta 2017

500: Onko tässä bloggaamisessa mitään järkeä?



Tämä on blogini viidessadas postaus. Olen miettinyt otsikon kysymystä aika ajoin ja päätynyt viimein siihen, että ei ole.

En ole hankkinut bloggaamalla senttiäkään. En ole saanut ilmaisia tuotelahjoja tai etuja. En ole käyttänyt blogiani minkään aatteen, ideologian tai poliittisen agendan ajamiseen. En siis saa tästä mitään materiaalista tai taloudellista hyötyä.

Kaikki lähti liikkeelle ensimmäisestä postauksesta 17.09.2013: GTA V? WTF??? Sen kummemmin asiaa miettimättä päätin kirjoitella niitä näitä aiheista, jotka kiinnostavat itseä. Blogin nimessä oleva kirjoitusvirhe (weired) aiheuttaa ihmetystä aika ajoin. Tälle löytyy selitys postauksesta Hanoi Rocks.

Alkuun blogi täyttyi muistoista, hauskoista sattumuksista ja tapahtumista vuosien varrelta. Kun muistolaari oli kauhottu tyhjäksi, postasin pöytälaatikossa muhineita novellejani. Kun nekin oli käytetty, piti keksiä jotain muuta. Uutta tekstiä on tullut satunnaisen tasaisesti melkein neljän vuoden ajan ja nyt ollaan siis postauksessa numero 500. En olisi koskaan uskonut, että kirjoitettavaa riittää näin paljon.  

Bloggauksessa ei siis ole mitään järkeä, mutta ei siinä tarvitsekaan olla. Minulle bloggaaminen on vanhan harrastuksen, kirjoittamisen, uudelleen henkiinherättämistä. Lopetin kirjoittamisen 90-luvun alussa, kun dekkarini palasi bumerangina kahdesta kustannusyhtiöstä ja saatekirjeessä todettiin, että ihan kiva mutta ei julkaistavaksi asti. Meni vuosia ennen kuin tartuin ”kynään” uudestaan. Kun perustin tämän blogin huomasin, ettei kirjoittamisen palo ole kadonnut. Se vain odotti tilaisuutta, motivaatioita noustakseen taas pinnalle. Siihen tarkoitukseen tämä blogi on loistava kanava.

Blogiani on käyty kurkaamassa yli 80.000 kertaa ja lukijakommentteja on kertynyt 170 kappaletta. Pääasiassa positiivisia. Aivan alussa sain yhden negatiivisen kommentin (V***u mitä PASKAA!), jouduin paniikkiin ja poistin kommentin välittömästi. Veikkaan, että jos palaute olisi jatkunut samanlaisena, tämä blogi olisi kuollut alkuunsa. Onneksi näin ei käynyt ja vuodet ovat opettaneet somesta sen verran, että tänään ko. kommentti ei herättäisi vilunväristyksiä.  

Kiitos teille rakkaat lukijat! Aion jatkaa samalla linjalla, eli tiedossa on lisää outoja tositarinoita ja tosi outoja tarinoita. Enkä edelleenkään tee tätä rahasta vaan rakkaudesta: rakkaudesta kirjoittamiseen, ajatusten laittamiseen ”paperille” ja muistojen säilyttämiseen sanallisessa muodossa. Meikäläisen muisti kun ei ole enää niin kuin ennen. Kohta luen itsekin näitä postauksia niin kuin ne olisi jonkun toisen tekemiä. Ja epähuomiossa kirjoitan postauksen perään palautteen: Ei v***u mitä paskaa…



perjantai 26. toukokuuta 2017

Walk on



Oli lauantaiaamu kun vein vaimon töihin ja sain älynväläyksen: Lähden junalla Siilinjärvelle ja kävelen sieltä 24 kilometriä takaisin kotiin. Vaimo oli ällistynyt ja totesi, että mulla on todellakin viidenkympinvillitys päällä. ”Tosin en valita kun se ilmenee noin. Parempi että juokset pitkin maanteitä, etkä vieraiden naisten perässä.”

Lauantai-aamujunassa oli tilaa

Kallansillat junasta nähtynä

Kun olin heittänyt vaimon töihin palasin kotiin ja pakkasin repun. Rautatieasemalle on reilu kilometri matkaa. Kun kävelin aamuista katua asemalle, ei liikkeellä ollut muita kuin laitapuolen kulkijat ja minä. Rännikadulla vastaan raahustaneet kodittomat loivat tunnelman kuin olisin ollut Walking Dead –tv-sarjan kuvauksissa. Samanlaisin loivaliikkeisiä zombieita putkahti esiin sieltä täältä matkalla ties minne.  

Paluu Kuopioon alkaa
Aamukahdeksan junaan ei ollut tunkua. Junalippu maksoi vaivaiset kolme euroa ja matka kesti reilun vartin. Siilinjärvellä hyppäsin pois kyydistä, heitin repun selkään ja lähdin paluumatkalle. Ilma oli kylmä mutta kirkas, aivan optimaalinen ”pienelle” kävelylenkille.

Kasurilan rinteet oli jo suljettu

Matkalla näin jäniksen ja perhosentoukan. Jänis oli liian nopea kameralle, joten tässä kuva siilikehrääjän toukasta.


Tällaista reissuahan ei voi tehdä somettamatta. Jo neljän kilometrin jälkeen otin selfien Kasurilan laskettelurinteiden luona ja laitoin sen facebookiin. Kymmenen kilometrin jälkeen kuvasin pienen videopätkän. Kahdenkymmenen kilometrin jälkeen tulin Kallansilloille ja pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa syömään eväitä ja kuvaamaan keväistä aamua ja maisemia. Fiilis oli erinomainen eikä jaloissa tuntunut miltään. Matka tuntui melkein liian lyhyelle.

Kallavedestä oli jäät lähteneet. Vihdoinkin

Mökkisaari Puijontorninäkymällä
Kun reissua oli jäljellä enää pari kilometriä tein ratkaisevan virheen. Päätin kiertää Itkonniemen kautta, jolloin matka piteni n. kolme kilometriä. Jo vartin kävelyn jälkeen aavistin, että nyt taisi tulla ahnehdittua. Reidet alkoivat krampata ja viimeinen juomapullo hupeni ennen aikojaan. Viimeiset kilometrit muuttuivat reippaasta lenkistä eloonjäämistaisteluksi. Miksi helvetissä minä lähdin tätä kiertotietä, kun olisin jo kotona?

Voikukkia, varma kevään merkki
Kilometri ennen kotia sattui uskomaton yhteensattuma. Kun suu kuivana, reidet hoosiannaan huutaen tökin robottimaisesti eteenpäin, korvanapeissa alkoi soida U2. Kuuntelin viimeiset viisi kilometriä omaa soittolistaa randomilla. Voimien ehtyessä U2:n Bono alkoi laulamaan minulle: Walk on.

Walk on
Walk on
You stay safe tonight

Ja minähän kävelin, koska Bono niin kehotti. Kummallista, minkälainen voima mielellä voi olla. Tuon viimeisen kilometrin aikana en tuntenut kramppeja, en jano enkä väsymystä. Minä vain kävelin U2:n tahtiin ja ihastelin, miten mahtavalta aamu tuntui. Kotona heitin lenkkarit jalasta, heittäydyin sohvalle ja laitoin vaimolle viestin, että 27 kilometriä suoritettu. Viidenkympinvillitys saa aikaan hienoja asioita.


maanantai 22. toukokuuta 2017

Tuliko ero?

Olen välillä pohtinut eroa ja viime yönä ajatus oli päällimmäisenä kitkerän pettymyksen jälkeen. Kaikki näytti vähän aikaa hyvältä, kunnes samat vanhat murheet pulpahtivat pintaan. Tuli niin vahva deja vun tunne, että ihan puistatti. Miksi minä taas uskoin ruusuisiin unelmiin? Miten tästä eteenpäin?

Kyllä minä näen että toinen yrittää, mutta kun yrittäminen pitäisi muuttua teoiksi. Pelkät lupaukset ja loistavan tulevaisuuden maalailu ei enää riitä. Niitä lupauksia on kuultu ja rikottu syksystä asti aivan liian monta kertaa. Ja kun pettymyksiä kasautuu tarpeeksi, sitä antaa itsekin periksi. Mitä minun hyödyttää yrittää? Miksi minä roikun enää mukana? Miksi minä kannustan ja elän toisen rinnalla, jos toinen ei anna tarpeeksi? Suuri kysymys: miksi?

Vastaus on tietenkin rakkaus. Ilman rakkautta tästä ei tulisi mitään. Ilman rakkautta voisin kääntää pääni pois ja olla noteeraamatta toista lainkaan. Ilman rakkautta minua ei enää kiinnostaisi, miten meille käy. Mutta rakkaus on niin syvää, että se saa yrittämään kerta toisensa jälkeen. Kannattelee pettymysten yli ja antaa toivoa, että ehkä tämä joku päivä kääntyy paremmaksi. Ongelmat ratkeavat ja elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Yhdessä.

Siispä tunnustan rakkauteni sinulle ja lupaan, että seison rinnallasi niin myötä- kuin vastamäessä. Vastamäkeä on valitettavasti ollut jo monta kuukautta, mutta minä en luovuta. Älä luovuta sinäkään. Joku päivä meidän onni kääntyy, saat vielä nähdä. Jatketaan siis yhdessä tulevaisuuteen ja otetaan vastaan niin voitot kuin tappiot. Koska minä rakastan sinua, Suomen jääkiekkomaajoukkue Leijonat. Vaikka hävisitkin pronssipelin Venäjälle.

PS: Mutta pakko tunnustaa, että Selänteen Teemua ja Nummisen Teppoa on kova ikävä.


Kuva: Pixabay