Lahti - Kuopio pyöräreissun 3. päivä: Yö neuvolassa

 Päivän motto: Kohta sataa (Pete Parkkonen)

Tänään edessä oli nelipäiväsen pyöräilymme jännittävin etappi: Joutsa - Pieksämäki 92 km. Jännitystä aiheutti lähinnä tuntematon tieosuus sekä säätiedote, joka lupasi vesisadetta koko päiväksi.

Eilen rikkoutunut kännykkä herätti ajatuksia siitä, miten elämä on riippuvainen matkapuhelimesta. Onneksi Miksun kännykkä toimi joten emme jääneet pimentoon. Tässä vähän muistilistaa mitä kannattaa ottaa mukaan, jos puhelin sattuu sanomaan sopimuksensa irti kesken reissun:

- Kello/herätyskello. Aika orpoa rueta nukkumaan ilman herätyskelloa jos aamulla on tarkoitus herätä aikaisin.

- Kartta. Ilman google mapsia pärjää, jos reitti on tuttu. Tuntemattomalla reitillä voi eksyä helposti.

- Kirja. Ajattelin, että kyllähän matkalla pärjää kun on äänikirjat käytössä. Entäs sitten kun kännykkä sippaa?

- Kynä ja paperia. Tykkään tehdä matkoilla muistiinpanoja että tapahtumat ja paikat pysyvät tuoreemmin muistissa. Tätä varten minulla on aina mukana muistivihko ja kynä. Ne eivät mene jumiin eikä virta pääse loppumaan kesken.

- Kamera. Tällä reissulla kahden viimeisen päivän kuvasaldo jäi pojan kännykkäkameran varaan. Ajattelin kyllä ottaa varalta digikameran mukaan mutta en tietenkään ottanut. Ensi kerralla otan.

- Taskulamppu. Kaiken varalta, kun kännykän taskulamppu on pois pelistä.

Puolenmatkan lounastauko Kangasniemen Teboililla.

Alkumatka Joutsasta Kangasniemelle sujui aivan loistavasti: tasainen maantie, myötätuuli, vähäistä sadetta. Kun tien vieressä oleva kyltti ilmoitti, että saavuimme Etelä-Savoon, muuttui myös tie ylä- ja alamäkivoittoiseksi. Erään raskaan ylämäen jälkeen Miksu totesi sarkastisesti: 

- Tervetuloa Savoon.

Kangasniemen Teboililla pidimme lounastauon. Tarjolla oli broileria ja tirripaistia. Tirripaistia, ihanan rasvaista! Miksu tykkäsi enemmän broilerista ja tuumasi, että kasvisruuan etu liharuokaan verrattuna on se, että kasvisruuassa kaikki on syötävää. Liharuuassa voi olla luita, rustoja ja rasvaklönttejä. Totta tuokin. Meikä vanhan liiton miehenä veteli tirripaistin rasvoineen päivineen parempiin suihin.

Vielä hymyilyttää. Kohta sataa, kunnolla.

Kolmekymmentä kilometriä ennen Pieksämäkeä jouduimme sitten säätiedotustermein runsasta sadetta -tyyppiseen tilanteeseen. Vettä satoi niin rankasti, että silmälasit huurtuivat ja kengät tuntuivat kuin olisi polkenut märät pesusienet jalassa. Ehkä ensi kerralla hankin goretexkengät ennen reissuun lähtöä. Tämäkin pätkä päättyi aikanaan onnellisesti ja viiden tunnin pyöräilyn jälkeen pääsimme perille majoitukseen, Wanhan neuvolan majataloon.

Wanhan neuvolan majatalo, Selkiöntie 24 Pieksämäki.

Majatalon rakennus on alunperin 1948 Pieksämän ( silloinen kauppalan nimi) Terveystalo. Yläkerrassa oli kolme kätilön asuntoa ja katutasossa lasten neuvola. Wanhan Neuvolan Majatalo avasi ovensa 2014. Paikka on aivan keskustassa, puolen kilometrin päässä torista.

Kerroin tarinassa "Puheenvuoro pakolaisista" miten suonenjokelaisten ja pieksämäkeläisten välillä oli vihaa nuoruudessani 80-luvulla. Ennen oltiin sentään herrasmiehiä. Kuvassa herrasmiehet kuvattuna Pieksämäellä 30-luvun alussa. Miten tämä liittyy tähän tarinaan: ei mitenkään. Kuva: Finna.fi

Ulko-ovi oli lukossa, joten meidän piti soittaa ja pyytää omistajaa tulemaan avaamaan. Hän tulikin melkein heti ja kysyi, olinko saanut hänen eilen lähettämää sähköpostia jossa olisi ollut oven avainkoodi. Sain varmaan, mutta en tietenkään nähnyt viestiä ilman puhelinta. Kun seisoimme eteisessä läpimärkinä ja vettä valuen nainen kysyi, halutaanko me käydä saunassa. No aivan varmasi! Majoituimme huoneeseen, ripustimme vaatteet kuivumaan ja puolen tunnin päästä istuimme lauteilla heittämässä löylyä. Miten autuas olo viiden tunnin kylmyyden ja sateen jälkeen.

Yövyimme Pertti -huoneessa.

Yhteisissä tiloissa oli keittiö/oleskeluhuone, wc/suihkut sekä sauna.

Seinillä oli tauluja, jotka kertoivat neuvolan historiasta.

Illalla kävimme vielä syömässä ja kaupassa ostamassa aamupalatarpeita. Päivän pyöräily painoi jaloissa sen verran että ei jaksettu hifistellä vaan söimme hampurilaisaterian Hesburgerissa. Kun palasimme majataloon omistaja oli ulkoiluttamassa koiraansa. Koiravanhus oli jo 13 vuotias ja tuli tervehtimään meitä häntä heiluen. Nainen paljasti, että lemmikki on opetettu tervehtimään vieraita ja sai siitä hyvästä herkkupalan. Kun tehtävä oli suoritettu, koira nappasi herkut ja mielenkiinto meihin lopahti välittömästi. Hyvin ehdollistettu!

Paluupäivän aamu. Viimeinen etappi Pieksämäki - Kuopio.

Seuraavana aamuna olikin sitten reissun viimeinen pyöräilypäivä, jolle tuli pituutta n. 90 km. Ennen lähtöä yritimme tuulettaa huonetta kunnolla, sillä märkien vaatteiden hikinen löyhkä oli sanalla sanoen hirvittävä.

Paluumatkalla ei tapahtunut mitään erikoisempaa, joten tyydyn toteamaan lopuksi että neljän päivän reissu Lahdesta Kuopioon oli hieno kokemus säistä huolimatta ja kännykkä tuli kuntoon näyttöä vaihtamalla. 

Miksulla oli edelleen sama naistenpyörä, jolla hän pyöräili neljä vuotta aikaisemmin Nuorgamista Helsinkiin. Tosin tuunattuna seitsemänvaihteiseksi.

Tässä linkissä tarinaa viisi vuotta aiemmin tehdystä pyöräretkestä: Savo-Karjala pyörätour

Puheenvuoro pakolaisista

Ajattelin kirjoittaa ajatuksia päivänpolttavasta pakolaisaiheesta. Minulle tuli ongelma. En ole koskaan käynyt kriisimaissa, en pakolaisleirissä tai vastaanottokeskuksessa enkä tunne yhtään pakolaista henkilökohtaisesti. Toisin kuin netissä kommentteja antavat henkilöt, joilla tuntuu olevan asiantuntemusta tästä asiasta. Kerron siis toisenlaisesta kokemuksesta.

Kahdeksankymmentäluvun alussa asuin Suonenjoella. Siihen aikaan paikkakunnalla oli tanssipaikka nimeltä kaarihalli. Kaarihallilla järjestettiin vuoroviikonlopuin nuorisokonsertteja ja varttuneemman väen lavatansseja. Niinpä näin livenä kaikki sen ajan huiput kuten Eppu Normaali, Juice Leskinen, Dingo, Popeda jne. Muistelen noita aikoja lämmöllä.

Meillä Suonenjoen nuorilla oli yksi suuri ja konkreettinen uhka: pieksämäkeläiset. Pieksämäkeläisistä liikkui hurjia huhuja. Kaarihallilla oli kuulemma vähän väliä nyrkkitappelua näiden ulkopaikkakuntalaisten ja kylänpoikien välillä. Olipa meno joskus yltynyt niin hurjaksi, että Suonenjoen rautatieasemalla oli odotettu Pieksämäeltä tulevaa junaa oikein joukossa, pesäpallomailat aseena. Yksikään pieksämäkeläinen ei noussut junasta, joten uhka oli torjuttu onnistuneesti. Muutenhan ne olisivat tulleet ja vieneet meidän naiset.

Oli tietenkin hieman omituista ajatella, että joltain toiselta paikkakunnalta tulisi poikia, jotka veisivät meidän naiset. Eihän meillä ollut naisia. Useimmalla ei edes sitä tyttöystävääkään. Mutta pakkohan tuohon oli uskoa, koska isot pojat sanoivat niin. Ja niin minäkin opin pelkäämään ja jopa hieman vihaamaan pieksämäkeläisiä.

Eräänä lauantaina olin taas kavereiden kanssa kaarihallilla. Seisoimme hallin pihassa pienessä ringissä juttelemassa niitä näitä. Paikalle tuli joku tuntemattomampi heppu, joka liittyi keskusteluun. Näin jatkui hyvä tovi ja taidettiin siinä vähän naureskellakin kimpassa, kunnes tämä heppu kysäisi, mistä päin olimme. Jokainen vastasi vuorollaan Suonenjoelta. Kaveri meni hiljaiseksi ja vaikutti hieman hämmentyneeltä. Sitten hän tokaisi:
– Ja minä olen Pieksämäeltä. Onpa kummallista. Miksi te ette ole vielä antaneet mulle turpaan?

Niin, miksihän? Kysymys tuntui siinä tilanteessa absurdilta. Kaverihan oli ihan normaali, hauska teini-ikäinen poika. Samanlainen kuin me. Eikä minulle tullut mieleenkään piestä häntä, kun olimme jo vähän tutustuneet. Eipä sillä, että olisin tapellut muutenkaan koska en osaa, mutta noin niin kuin kuvainnollisesti. Juttu jatkui siitä mihin olimme jääneet ja ilta sujui oikein mukavissa ja rauhallisissa merkeissä.

Nyt kun näitä pieksämäkeläisiä tulee meille sankoin joukoin, ajattelin ottaa asioista selvää ja auttaa heitä kykyjeni mukaan. Pesäpallomaila voi jäädä kotiin, koska siitä ei ole hyötyä kenellekään. Näitä kavereita on piesty kotimaassaan jo ihan tarpeeksi.