Minä ja kylmän sodan Suomi

Tähän tarinaan sain innoituksen Jari Tervon loistavasta dokkarisarjasta: Kylmän sodan Suomi (nähtävissä Yle Areenasta) Minkälainen oli minun kylmän sodan Suomi? Miltä tuntui asua Kekkoslovakiassa? Minäpä kerron. Ja jos toistan itseäni niin se johtuu siitä että olen vanha ja toistan itseäni.

Presidentti Urho Kekkonen laskeutumassa koneesta vuonna 1967. Julkaistu Ilmailu-lehdessä. Lähde: Finna.fi

Dokumenttiohjelmassa Kari Heiskanen kiteyttää hyvin tuon ajan tunnelmat vastatessaan kysymykseen, miltä tuntui elää 70-luvun suomettuneessa Suomessa: "Se ei tuntunut miltään. Kaikki elivät siinä samassa todellisuudessa". Tämä on hieno oivallus, sillä diktatuureissa asuvat tavalliset ihmiset eivät välttämättä koe elämäänsä mitenkään erikoiseksi, koska vertailukohtaa ei ole. Onneksi "diktatuuri" Kekkoslovakiassa oli pehmeämmästä päästä, eikä meillä esim. tapettu toisinajattelijoita. Heidät saatettiin vain jättää yhteiskunnan ulkopuolelle ilman mahdollisuutta päästä johtopaikoille tai näkyviin virkoihin.

Nyrkkeilyturnaus Hyvinkäällä, 1950-luvun alku. Valokuva Hyvinkään kaupunginmuseo, Foto-Hovin kokoelma. Lähde: Finna.fi.  Kuva symboloi hyvin maamme tilannetta jatkosodan jälkeen: Suomen lippu on seinällä, mutta kehää dominoivat itänaapurin nyrkkeilijät.

Kotona ei puhuttu sota-ajasta mikä on tietenkin ymmärrettävää, koska vanhempani syntyivät sodan jälkeen. Pappa taisteli jatkosodassa mutta minulla ei ole hänestä muistikuvia, koska hän menehtyi auto-onnettomuudessa 70-luvun alussa. Mummi toimi sota-aikana lottana eikä koskaan puhunut kokemuksistaan. Muistan vain yhden tarinan sodasta: pappa oli jäänyt rintamalla ryssän vangiksi ja häntä oltiin kuljettamassa linjojen taakse, kun vihollisosasto joutui suomalaisten ansaan ja pappa vapautui viime tingassa. Ilman tuota pelastautumista sukumme tarina olisi voinut sammua sodan melskeeseen.

Jatkosota, kuva Syväriltä 1942, Hyvinkään kaupunginmuseo. Lähde: Finna.fi

70- luvulla matkustin mummin kanssa turistimatkalle miehitettyyn Tallinnaan. Matkan aikana mummi varoitteli minua asioista, joista ei saanut puhua. Ala-asteikäisestä matka ulkomaille tuntui jännittävältä ja varoittelut kuuluivat matkailun eksotiikkaan. Tallinnassa meitä kierrätettiin neuvostoliittolaisen oppaan johdolla ympäri kaupunkia ja "virallinen totuus" upposi minuun kuin häkä. 

Tallinnan reissu tuntui koulupojasta hieman erikoiselle. Kuvakaappaus matkapäiväkirjastani. Matkakertomuksen voit lukea kokonaisuudessaan tästä: Vieraana Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa 1977

70-luvun suomettuminen oli jotain mitä suomettumiskuplassa syntynyt ja kasvanut nuori ei tajunnut. Itänaapurin vaikutus näkyi kuitenkin myös Suonenjoella. Muistan, kuinka vitosluokan historianopettaja kertoi kommunismista ja sosialistisen yhteiskunnan ihanteista. Palopuheensa lopuksi hän pyysi kaikkia, jotka haluaisivat elää tuollaisessa ihannemaailmassa, nostamaan kätensä ylös. Yksikään ei viitannut. Oppilaat eivät halunneet muuttaa mihinkään utopiaan, me haluttiin asua kotona!

Koululaisia jäätelökioskilla uimastadionin luona 1976. Valokuvaaja Erkki Salmela. Helsingin kaupunginmuseo. Lähde: Finna.fi

Vuonna 1982 Suonenjoella kävi DDR:läinen delegaatio, joka toi tuliaisena itäsaksalaisen rokkibändin. Elokuisena koulupäivänä meidät marssitettiin katsomaan, miten kunnanisät nimittivät pienen nurmikkoalueen Ystävyydenpuistoksi ja lopuksi kuulimme itäsaksalaista rokkia. Ainoa hyvä asia koko seremoniassa oli, että saimme samalla vapaata koulusta. DDR:n rock ei saanut minusta fania. Rolling Stonesissa, Hanoi Rocksissa ja Eppu Normaalissa oli enemmän imua ja kapinaa.

Koko tarina postauksessa: Ystävyydenpuisto Suonenjoella: Muisto DDR:stä

70-luvun lopulla harrastin DX-kuuntelua. DX-kuuntelussa kuunneltiin kaukaisten radioasemien lähetyksiä erityisillä radiovastaanottimilla. Lähetysten kuuluvuudesta raportoitiin asemille kirjeitse ja radioasemien lähettämiä vastauksia (QSL-kortteja) kerättiin kansioon. Huomionarvoista oli, että rautaesiripun takana toimivat itäblokin radioasemat olivat todella tehokkaita. Niiden voimakkaat lähettimet peittivät samalla taajuudella toimineen läntisen radioaseman signaalin. Itäblogin radioasemat vastasivat mielellään kuunteluraportteihin ja lähettivät postitse monenlaista lahjatavaraa viireistä ja pinsseistä matkailuesitteisiin ja propagandalehtisiin. Minua ei heidän agendansa kiinnostanut, keräsin vain QSL-kortteja. Mieluiten kuuntelin brittiasemia sekä Radio Luxemburgia, jotka soittivat parasta musaa: länsimaista rokkia ja poppia.

Radio Moskovan Olympia-aiheinen kortti

Eesti Raadion viiri Neuvostoliiton ajalta

Amerikkalaisrahoitteinen Radio Free Europe lähetti Itä-Euroopan kommunistivaltioihin suunnattuja uutisia, musiikkia ja propagandaa.

Vanhempani olivat yrittäjiä ja varsinkin isäni pesunkestävä kapitalisti. He matkustelivat Keski-Euroopassa sekä Yhdysvalloissa ja maailmankatsomus oli kotona ehkä Suomikuplaa laajempi. En muista koskaan pelänneeni, että Neuvostoliitto hyökkää Suomeen. Jokaisesta tuutista toitotettiin ystävyyttä ja naapuruutta, joten koko ajatus tuntui absurdille. Ydinsotaa toki pelättiin ja yleinen mielipide Suomessa piti tähän syypäänä Yhdysvaltoja ja Presidentti Ronald Reagania. Neuvostoliitto oli uhri ja valmistautui vain puolustautumaan USA:n hyökkäystä vastaan. Kumma kyllä, samaan aikaan rauhaa rakastava puna-armeija hyökkäsi Afganistaniin ja miehitti sen panssareiden ja pommikoneiden avulla. Viesti vaikutti kieltämättä "hieman" ristiriitaiselle.

Kuva: Pixabay

80-luvulla oltiin vielä niin rähmällään, että edes Neuvostoliiton jouluna 1984 Inarijärveen ampuma ohjus ei horjuttanut luottamusta YYA-toveriin. Uutisointi pehmitettiin joulupukilla ja virallisella "sellaista sattuu" -tyylisellä olankohautuksella. Mitenkähän tuota harhalaukausta olisi kommentoitu, jos ohjus olisi Inarijärven sijaan iskeytynyt Ivalon taajamaan ja aiheuttanut ihmisuhreja? Tämä jää ikuisesti arvoitukseksi. 

Joulupukki ja Inarinjärveen ammuttu Neuvosto-ohjus.

Kun VHS-videolaiteet tulivat ja mullistivat elokuvan katselun, ei Ylen harjoittama elokuvasensuuri enää toiminut. Nyt suosikkileffan pystyi vuokraamaan ja katsomaan koska vain halusi. Elokuvaharrastuksen tiimoilta suomettuminen tuli konkreettisesti esille, kun Renny Harlinin esikoisohjaus Jäätävä polte kiellettiin Suomessa "Neuvostoliiton vastaisen sisällön takia". Elokuvassa amerikkalainen turistiporukka harhautuu rajan yli Neuvostoliittoon ja kokee kovia venäläisessä vankilassa. Kun leffa kiellettiin, se oli tietenkin pakko nähdä eli hankimme kavereiden kanssa videosta piraattikopion. Elokuva julkaistiin Suomessa alkuperäisessä muodossa vasta vuonna 2006.

Vuonna 1986 menin suorittamaan asepalvelusta Mikkelin Karkialammen varuskuntaan. Oppitunneilla meille alokkaille sanottiin suoraan, että vihollinen tulee idässä ja sitä varten tässä harjoitellaan ja varustaudutaan. Veikkaan, että sama mentaliteetti on ollut Suomen armeijassa läpi koko itsenäisyyden ajan, sattuneista syistä. Siitä ei vain puhuttu julkisesti. Armeijassa opetettiin mm. miten selvitään hengissä ydinaseiskusta: Kun sota syttyy ja ydinpommi räjähtää, etsitään maakuoppa tai suojautukaa kallion taakse. Jokainen sotilas peittää itsensä sadeviitalla. Paineaallon mentyä sotilaat kopistelevat taisteluparin päälle laskeutuneen tuhkan ja ydinlaskeumajätteet havunoksalla ja jatkavat sitten taistelua.

Tuli Neuvostoliitosta jotain hyvääkin: Lujaa laatua Lada

Tällaista oli minun elämäni kylmän sodan Suomessa. Toivotaan, että nuo ajat eivät koskaan enää palaa.

Eddie Van Halen ja 80-luvun nauhoitukset

Eddie Van Halen on kuollut 65 vuotiaana. Uutinen pysäytti ja ajattelin, että samalla kuoli Van Halen -bändi Eddien mukana. 

Eddien kuolema vei minut muistoissa Suonenjoelle ja vuoteen 1984: kaverukset minä, Kake ja Tepi, rock'n'roll, Suonenjoki, mansikat ja mansikkatytöt. Mankassa (radionauhuri) soi Van Halenin Jump, Panama ja Hot for Teacher. Elämä oli huoletonta ja ihanaa. Viimeinen poikamieskesä. 

Pidimme Kaken ja Tepin kanssa poikien mökkiviikonlopun viime syyskuussa. Viikonlopun musiikkina soi mm. Van Halen. Kävimme saunan lauteilla keskustelun siitä, kuka on Van Halenin paras laulaja. Tuttuun tyyliin olimme Kaken kanssa eri mieltä asiasta. Hänen mielestään Sammy Hagar on paras, minä taas lopetin Van Halenin kuuntelemisen kun David Lee Roth lähti bändistä. Yhdestä asiasta meidän ei tarvinnut vääntää kättä: Eddie Van Halen oli bändin sydän. 

******

Kun Eddie kuoli laitoin Facebookiin päivityksen: 

"Tämä on viimeisen kitarasankarin lähtö. Kitarasoolot ovat kuolleet sukupuuttoon." 

Ei kestänyt kauan kun Kake kommentoi:

 "Sinähän leikkasit ne jo teini-iässä äänityksistä." 

Pitää paikkansa. 80-luvulla Lp-levyjä lainattiin kavereilta ja nauhoitettiin c-kaseteille. Äänityksessä oli mahdollisuus feidata kappaleen loppu pois. Tein usein niin, jos biisin lopussa oli vain monta minuuttia kestävä instrumentaaliosuus. Feidasin lopun mm. Eaglesien Hotel Californiasta, Metallican Fade to Blackista sekä Molly Hatchetin Fall of the Peacemakerista. Miksi kuunnella monta minuuttia kestävää tilutusta biisin lopussa kun kohokohdat menivät jo? Minusta olisi tullut todella paska levymoguli.

Kun muistin tämän vastasin Kaken facekommenttiin:

 "Leikkasin vain biisin lopuista kun en jaksanut kuunnella loppuun asti. Van Halenilla soolot oli keskellä biisiä niin ne oli pakko kuunnella".

Onneksi (minulle) näin. Eddie Van Halenin kitarasoolot ovat 80-luvun hardrockin helmiä. 

Rest in Peace Eddie Van Halen. You where The Guitar Hero of my Youth.

En tiedä näenkö mä unta vai kahminko mä lunta

- Kop kop
Ovi avataan. Käytävässä seisoo kaksi siististi pukeutunutta nuortamiestä.
- Mitä asiaa?
- Päivää. Onko teillä hetki aikaa? Haluatteko kuulla koronasta?
- SLÄM! (ovi paiskataan kiinni).

**********

Välillä on tullut mieleen, että koska tämä uni päättyy? Elämä on kuin huonosta B-luokan kauhuleffasta: tappava tauti riivaa ihmiskuntaa, vanhukset lukitaan suojaan, Uudenmaan raja laitetaan kiinni ja Yhdysvalloissa Presidentti opastaa kansalaisia ruiskuttamaan desinfiontiainetta kehoonsa. Oikeasti, kuka olisi voinut käsikirjoittaa tämän?

Kuva: Pixabay

Samaan aikaan länsinaapuri elää jossain rinnakkaistodellisuudessa: koulut, ravintolat, kaupat, itse asiassa kaikki on auki normaalisti. Ihmiset istuvat kevätterasseilla pitäen 10 sentin suojaväliä toisiinsa. Porukkaa kuolee mutta jostain syystä ruotsalainen pysyy positiivisena ja uskoo tulevaisuuteen. Kai ne on kollektiivisesti päättäneet, että jos jonkun on mentävä niin Helan Går sumffaralla rallalla rallallei...

Kuva: Pixabay

Monia asioita on ikävä, etunenässä läheisiä ja ystäviä. Myös livekeikkoja alkaa olla tolkuton ikävä. Telkkarista tulee erilaisia olohuonekeikkoja, mikä auttaa pahimpiin vieroitusoireisiin. Mutta kyllä live on parasta livenä paikan päällä. Keikkoja perutaan ja mm. Herra Ylppö ja Semmarit siirsivät Henry's Pubin tapahtumansa syksylle. Kuopiorock jää tältä kesältä kokematta. Suonenjoen mansikkakarnevaaleillekin oli lippu plakkarissa mutta ei tule karnevaaleja eikä sen puoleen marjanpoimijoitakaan. Viimeksi karnevaalit jäi järjestämättä vuonna 1984.

Tästä lähtien autossa tulee aina olemaan käsidesiä

Eteenpäin sanoi mummo tiukassa lääkityksessä. Tästä selvitään, tavalla tai toisella. Osa meistä sairastuu, osa pysyy terveenä ja osa kuolee pois. Toivon meille kaikille tuota keskimmäistä kohtaloa. Otsikon repäisin Jussi Raittisen biisistä Metsämökin tonttu, joka voitti Syksyn Sävel -laulukilpailun vuonna 1974. "En tiedä näenkö mä unta vai kahminko mä lunta, on mahtava meininki meneillään".

Eihän tämä nyt niin mahtavaa ole, mutta pieni välikevennys lienee paikallaan.

HAUSKAA VAPPUA KAIKILLE! PYSYTÄÄN KOTONA!

Oppitunti siitä, kuinka bändi voittaa yleisön puolelleen

Onko brittibändi Vardis tuttu? Jos ei, ei se mitään. Tässä tositarina Vardisin keikalta Suonenjoen kaarihallilla kesällä 1983. Bändille se oli varmaan yksi keikka muiden joukossa, mutta meille siitä muodostui ikimuistoinen kokemus.

19.07.1983 olimme jälleen kerran Kaken ja Tepin kanssa kaarihallilla rokkaamassa. Ilta eteni perinteiseen tyyliin, eli ensin juotiin pohjat ja sitten menimme tanssipaikalle. Tiedossa olikin harvinaista herkkua, sillä illan esiintyjä oli saapunut peräti Britteinsaarilta asti. Bändi esiintyi pari vuotta aiemmin Heavy Metal Holocaus Music festivaaleilla yhdessä Motörheadin, Ozzy Osbournen, Triuphin ja Riotin kanssa, joten ihan turhasta pumpusta ei ollut kyse.

Yllätys olikin melkoinen, kun paikalle vaivautui vain kourallinen yleisöä. Edessä oli tilaa, joten parkkeerasimme lavan reunalle kuuntelemaan soittoa. Keikka ei oikein kolahtanut. Liekö fiilis johtunut huonosta äänentoistosta, oudosta bändistä, tyhjästä tanssipaikasta vai laskuhumalasta, mene ja tiedä. Innostuimme kuitenkin Tepin kanssa kritisoimaan bändiä kovaan ääneen ja taisimme heittää myös pari alatyylistä kommenttia.

Kuva: Facebook-ryhmä Suonenjoki - Vanhat valokuvat

Rokkarit eivät ensin reagoineet mitenkään, mutta sitten bändin kitaristi-laulaja Steve Zodiac sai meidän louskutuksesta tarpeekseen ja biisin loputtua kumartui kaiutinkaapin taakse. Sitten hän ojensi kätensä ja tarjosi kaapin takana ollutta piilopulloa tokaisten: "Drink this".

Tilanne oli lievästi sanottuna kuumottava. Olimme kolme alaikäistä kundia lavan edessä muun yleisön seistessä kauempana ja siinä tuo rokkistara tarjosi meille viinaa kesken keikan. Sieppasimme pullon nopeasti Zodiacin kädestä ja pistimme sen kiertämään. Otimme pitkät, janoiset huikat taskulämmintä koskenkorvaa ja annoimme lekan takaisin soittajalle. Voi pojat! Sen jälkeen tunnelma muuttui täysin ja olimme koko loppukeikan ajan bändin vannoutuneimpia faneja.

Keikalla Jampe, Sepi ja Jake alias Vort, Tepi ja Kake

Petri Nevalainen, ilmeinen Hanoi Rocksin vihaaja, kirjoitti keikasta Savon Sanomille 21.07.1983 seuraavaa:

VARDIS YHDEN MIEHEN VARASSA

Brittiläinen boogiekokoonpano Vardis jyräsi tiistai-iltana mansikatkin lakoon Suonenjoella. Tosin lähinnä yhden miehen ansioilla, sillä vain yhtyeen laulaja-kitaristi Steve Zodiac kohosi normaalien lavastandardien yläpuolelle. Rumpali Gary Pearson paransi loppua kohden, mutta basisti Alan Selway oli kehnohkossa vedossa koko ajan.

Yorkshiresta tulevan yhtyeen ohjelmisto pohjasi raskaahkoon boogie- ja rhythm & blues -poljentaan, jota värittivät eläväisen Zodiacin liikehtely ja mukiinmenevä kitarankäsittely. Samalla Zodiac antoi Hanoi Rocksille mallia siitä, kuinka pelkkä hieno taiteilijanimi ei tee soittajaa. Zodiacin nimi on peräisin nukkeanimaatiosta, johon hän ihastui siinä määrin, että ryhtyi käyttämään yhden päähahmon nimeä. Hanoin kavereilla on koreat (?) nimet, Zodiacilla nimi ja taitoa sen tukena.

Lauluosuuksissa Zodiacin persoonallinen, ylärekisteriä suosiva käheähkö ääni sopi hyvin erityisesti hitaaseen materiaaliin. Nopeissa ääni tuntui jostain kumman syystä puuroutuvan muun äänivallin alle. Selwayn hennot taustalauluosuudet olivat tuhoon tuomittuja. Osaksi hankaluuksia aiheuttivat lainatut vahvistimet ja PA-laitteisto, joista bändi yritti saada parhaan irti. Parhaimmillaan Vardis oli setin keskivaiheilla, johon oli selvästi kasattu tarttuvimmat kappaleet. Tosin Vardiksen sävellykset eivät ole unohtumattomia: suurimmaksi osaksi hyvin keskinkertaisia.

Hyvän putken aloitti bändin toiseksi uusimmalta pitkäsoitolta "The World's Insane" napattu Streamin', jossa Zodiacin kitara teki tehokasta jälkeä. Miehen Telecasterin tukeva sointi tuki hyvin laulua, joka taukosi välillä rajun soolo-osuuden hyväksi. Soolot eivät kuitenkaan kaiken aikaa irronneet rennosti: ilmeisesti Zodiac huomasi, ettei muilla ole paras päivänsä ja päätti satsata vain 75 prosenttia kapasiteetistaan.

Komeasti soivat myös Do I Stand Accused, Situation Negative, Radio Rockers, A Loser, Walkin', Let's Go ja vanha Bolan-hitti Get It On. Tuo lista on kuitenkin vain osa koko repertuaarista. Paremmilla sävellyksillä Vardiksessa olisi ainesta enempäänkin. Tällä menolla bändi kuitenkin pysyy B-ryhmässä, ainaisena lämmittelybändinä tosi koville nimille.

Ehkä Zodiacin paras ratkaisu olisi kokoonpanon uusiminen. Suonenjoen kaarihallissa raikunut trio ei aivan istunut Zodiacin rajuun tyyliin. Mies ansaitsisi luokkaa paremmat soittokumppanit. Suomessa bändi tuntuu kuitenkin viihtyvän mainiosti: visiitti on jo kolmas vuoden kuluessa.

Joulukalenteri 15. luukku: Joulukirkkopinnaajat

Kouluaikaan kuului joulukirkossa käynti. Sen turhauttavampaa touhua ei teini-ikäiselle voi keksiä. Niinpä lukion ensimmäisellä luokalla sain kaverin kanssa kuningasidean pinnata joulukirkosta. Se oli yllättävän helppoa.

Lukiorakennus sijaitsi lähellä kirkkoa, joten kävelymatka oli lyhyt. Minä ja kaveri jättäydyimme oppilasryppään häntäpäähän ja kun tulimme kirkolle, livistimme vaivihkaa toiseen suuntaan ja menimme kotiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai niin me luulimme. 

Suonenjoen kirkko vuonna 1909. Kuvaaja M. L. Carstens. Lähde: Finna.fi

 Seuraavana koulupäivänä meidät käskettiin rehtorin kansliaan. Arvasin heti, että käry oli käynyt. Lukion rehtori oli tullut kirkolle hieman myöhemmin ja nähnyt meidän karkaamisen verekseltään. Kaikenlaiset selittelyt olivat siis turhaa. Seisoimme rehtorin kansliassa päät painuksissa ja myönsimme noloina rikoksen.

Se, mitä naisrehtorimme sanoi, on palanut verkko…. tärykalvolleni ikuisiksi ajoiksi. Hän oli tempauksesta todella loukkaantunut ja ärähti puhuttelun lopuksi (suora lainaus): Jos minä vielä kerrankin saan teidät kiinni tällaisesta tempusta, hirtän teidät munista!

Se oli hätkähdyttävän julma uhkaus rehtorin suusta. Voitte uskoa, että tämän jälkeen me kuljimme kouluajan kaidalla tiellä. Ja kävimme muun luokan kanssa kiltisti joulukirkossa.

Kuva: Pixabay

 (Tämä tarina on julkaistu alunperin vuoden 2016 joulukalenterissa )

Rakkaudentunnustus

Meitä suomalaisia miehiä moititaan usein siitä, että emme osaa näyttää tunteitamme. En yleensä kirjoita tunteista, koska aihealue on yksityinen ja herkkä. Eilisen kiihkeä illan ja alkuyön jälkeen tunnen kuitenkin vastustamatonta tarvetta purkaa tuntojani tänne blogiin. Tunne on niin pakahduttava, etten pysty pitämään sitä sisälläni. Teen siis julkisen rakkaudentunnustuksen, enkä häpeä mitään. Olen rakastunut jalkapalloon.

Kuva: Pixabay

Se ei ollut kuitenkaan rakkautta ensisilmäyksellä. Ei lähimainkaan. 70-luvulla televisiossa näytettiin lauantaisin Englannin 1. divisiooonan (nyk. Valioliiga) jalkapalloa, joka ei kiinnostanut pätkääkään. Asuimme Suonenjoella ja paikallisjoukkue SuPa (Suonenjoen Pallo) pelasi aladivareissa. Kun halusin tuhlata viikkorahoja, en ostanut lippua peliin vaan kävin Sokkarilla ostamassa Asterix sarjakuvalehden tai kävelin Paperikauppa Makkoseen tutkimaan postimerkkejä. Hangon LaPelta (Postimerkkiliike Lauri Peltonen Oy) juuri saapunut erä käytettyjä islantilaisia merkkejä päihitti jalkapallo-ottelulipun mennen tullen.

Kuva: Pixabay

Vuonna 1982 Espanjassa pidetyt jalkapallon MM-kisat olivat ensimmäiset, joita seurasin televisiosta. Erityisesti Paolo Rossi jätti lähtemättömän vaikutuksen teini-ikäisen mieleen. Brasiliaa vastaan hän teki hattutempun ja johdatti Italian 3-2 voitolla jatkoon. Välieräottelussa Puolaa vastaan Rossi teki taas Italian maalit ja maa meni 2-0 voitolla finaaliin, jossa Saksa kaatui 3-1. Tässäkin pelissä avausmaalin teki kukapa muukaan kuin Paolo Rossi (Wikipedia).

Kuva: Firstpost

Siitä lähtien olen seurannut kaikki jalkapallon MM- ja EM-kisat. Seurajalkapallo ei vain edelleenkään kiinnostanut ja jääkiekko oli penkkiurheilulaji numero yksi. 90-luvulla muutimme Kuopioon, mutta Kupsin peleihin "eksyin" vasta 2000-luvun alussa. Siitä se sitten lähti. Ensin otin annoksen kotimaista Veikkausliigaa, kunnes siirryin kovempiin peleihin ja vaihdoin Uefan Mestareiden liigaan. Addiktio oli valmis. Nyt talvet kuluvat Champions leaguen tv-pelejä katsoessa ja keväällä siirrän katseen kotimaan ruohokentille. Jääkiekko alkaa pikku hiljaa jäämään taka-alalle. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän "vihreä veran shakki" kiehtoo mieltä.

Kuva: Pixabay

Palaan vielä kiihkeään eilisiltaan. Mestareiden Liigan semifinaalissa ottivat toisistaan mittaa Katalonian jättiläinen FC Barcelona ja Englannin Liverpool. Ensimmäinen osaottelu päättyi Barcelonan 3-0 voittoon ja Liverpool oli mahdottoman tehtävän edessä: he tarvitsivat 4-0 voiton päästäkseen yhteismaaleilla (4-3) finaaliin. Barcelona on nelinkertainen Mestareiden liigan voittaja (viimeisin vuodelta 2015), Liverpool on voittanut kerran (2005). Kyseessä oli siis todellinen Daavid vrs. Goljat tyylinen mittelö. Liverpoolilla ei ollut mitään mahdollisuutta.

Miten sitten kävikään? Ensimmäisen puoliajan jälkeen Liverpool johti 1-0. Tämä ei tietenkään vielä riittänyt, mutta toisella puoliajalla koettiin ihme: kotijoukkue latoi kaksi maalia kahdessa minuutissa ja äkkiä yhteismaalit olivatkin tasan 3-3. Peli oli siis täysin auki. Barcelonan riveissä pelannut maailman paras jalkapalloilija Lionel Messi ei saanut mitään aikaiseksi ja puoliajan lopussa tapahtui jotain ennennäkemätöntä: Kulmapotkutilanteessa Liverpoolin pelaaja lähti kävelemään pois kulmalipulta antaakseen laukaisuvuoron pelikaverille. Äkkiä hän tajusi tilaisuuden tulleen, ryntäsi takaisin ja antoi millintarkan kulmapotkun maalille, josta joukkuetoveri jatkoa pallon reppuun hölmistyneiden katalaanien katsoessa vierestä. 4-0 ja Liverpool finaaliin!

Tässä pelissä oli kaikkea: suuri ja mahtava vihollinen valmiina murskaamaan vastustajan. Nurkkaan ahdistettu altavastaaja nousee kuin ihmeen kaupalla kanveesista. Voittomaali saa nerokkuudessaan katsojan haukkomaan henkeä. Kyynelehtivät fanit katsomossa, kun pillin vihellys päättää pelin. Ottelun sankarit halaavat toisiaan ja kiittävät yleisöä, joka ei koskaan lakannut uskomasta ihmeeseen. Hävinneet onnittelevat voittajia ja poistuvat näyttämöltä.

Tämän takia rakastan jalkapalloa.

PS: Tänään lisää klo 22.00 kun ratkeaa, kumpi tulee Liverpoolia vastaan finaaliin: Ajax vai Tottenham.

kuva: Pixabay

Mansikkakarnevaalit

Poutvaara Matti, kuvaaja. Kulkue Suonenjoen Keskustassa; Mahdollisesti Ensimmäiset Suonenjoen Mansikkakarnevaalit.

Luin kirjan, joka toi mieleen muistoja omasta nuoruudesta: Seppo Heikkisen Mansikkakarnevaalit. Tässä tarinaa kirjasta sekä omia tosielämän kokemuksia Suonenjoelta 80-luvun alusta.

Mansikkakarnevaalit on tarina Liimataisen kaveriporukan matkasta Iisalmesta Suonenjoen Mansikkakarnevaaleille kesällä 1978. Retki alkaa reippaasti isäukon romu-Transitilla, eikä kommelluksilta vältytä edes alkumatkalla. Rane kertoo kavereille tulevasta rockfestarista ja mansikkatytöistä, mutta perillä totuus osoittautuu tarua ihmellisemmäksi ja myös karummaksi. Viikonloppu etenee kiljunmakuisena ja savunhajuisena kohti kauan odotettua Kontran keikkaa Kaarihallilla. Tuon illan jälkeen Liimataisen elämä muuttuu ikuisiksi ajoiksi.

Poutvaara Matti, kuvaaja. Kauneuskilpailut Suonenjoen Mansikkakarnevaaleilla.

Seppo Heikkisen romaani ilmestyi vuonna 2011 ja vaikka tarina on fiktiivinen, kirjassa on paljon tuttua. Vietin oman nuoruuden ja teini-ikäni Suonenjoella ja sain kokea omakohtaisesti Mansikkakarnevaalien huuman 80-luvun alkupuolella. Tunnustan, että olen vähän jäävi arvostelemaan tätä teosta, joten tyydyn vain toteamaan, että juoni on mukaansatempaava ja tarinankerronta jouhevaa. Suosittelen kirjaa nimenomaan teille, joilla on muistoja Suonenjoelta 70-80 -luvun taitteesta.

Kanerva Teuvo, kuvaaja. Karnevaaliravit (Suonenjoen Mansikkakarnevaalit).

Yritin muistella, mitä itse tein romaanin tapahtuma-aikoina vuonna 1978. Olin vielä ala-asteella, joten Kaarihallille tai iltarientoihin ei ollut mitään asiaa. Vanhempani olivat yrittäjiä ja karnevaalien aikaan tehtiin tiliä. Isä ja hänen yhtiötoveri Tase pitivät karnevaalialueella kojua, jossa myytiin grillimakkaraa ja grillattuja broilereita. Minä olin sedän apupoikana, kun haimme pakettiautolla äidin grillikioskin kylmähuoneesta makkaraa, kanaa ja juomia täydennyksenä karnevaalialueelle. Ihmismassa täytti kaupungin kadut niin, että pelkkä kahden kilometrin ajomatka kylmähuoneelta karnevaalialueella kesti puoli tuntia. Sinä viikonloppuna tuoreen kaupungin (Suonenjoesta tuli kaupunki vuonna 1977) väkiluku tuplaantui!

Loput valokuvat (ellei toisin mainita) omasta albumista: Karnevaalikulkue vuodelta 1981

Kirjassa kerrottuja tapahtumia pääsin kokemaan 80-luvun alussa. Mansikkakarnevaalit vetivät meitä teinejä puoleensa kuin hunaja. Koti oli Vesitorninmäellä ja tutustuin samassa korttelissa asuvaan Kakeen ja Tepiin. Meistä tuli pian erottamattomat. Tepi oli meistä se urheilijanuorukainen (vähän kuin kirjan Timppa), joka joutui tekemään karnevaalien aikaan talkootöitä urheiluseuran orjana sillä aikaa, kun minä ja Kake pidimme hauskaa.

Kirjassa kuvataan hyvin tuon ajan alkoholipolitiikkaa, joka oli luvalla sanoen jäykkää. Minulla oli tapana pummata juomat isän baarikaapista, kunnes käry kävi ja piti ryhtyä ostamaan omat viinakset. Alkoholin hankkiminen alaikäisenä ei ollut kuitenkaan vaikeaa, korkeintaan vähän hankalaa. Suonenjoki on pieni paikkakunta ja kaikki ikäiseni tiesivät kylän hakumiehet. Tärkeintä oli olla ajoissa liikkeellä, ettei hakumies ehtinyt lupautua jollekin toiselle. Siihen aikaan Alkosta sai ostaa vain litra väkevää viinaa ja kaksi litraa väkevää viiniä per henkilö per viikko. Koska kylä oli pieni ja ihmiset tunsivat toisensa, ei hakumies voinut käydä määräänsä enempää ostoksilla. Minä hankin ensimmäisiä karnevaalejani varten kaksi pulloa lonkeroa ja kolmen vartin Ruskapullon. Näillä eväillä bailasin koko viikonlopun ja möin vielä toisena iltana ylimääräiseksi jääneen Ruskan puolikkaan jollekin janoiselle.

Kesä oli suonenjoen pojille kiehtovaa aikaa, koska kylän raitilla liikkui ulkopaikkakuntalaisia mansikkatyttöjä. Isommat pojat rehvastelivat laittavansa kesän alussa bänksit tyttökaverin kanssa, että pääsivät pyörittämään uusia mimmejä. Syksyllä he yrittivät taas palata häntä koipien välissä tutun murun luokse. Meidän kaveriporukassa meno oli alkoholilla läträämistä lukuunottamatta aika kilttiä. Kukaan meistä ei osannut tapella ja joskus joku saattoi päästä suutelemaan tytön kanssa. Se oli huimaa ja niitä juttuja jauhettiin kaverien kanssa pitkään.

Haluan käyttää tilaisuuden hyväkseni ja kiittää Suonenjoen Mansikkakarnevaaleja sekä Kaarihallia nuoruuteni parhaista kokemuksista. Pitää joku kerta kokoontua Kaken ja Tepin kanssa muistelemaan noita aikoja. Kaverit saattavat muistaa jotain, mikä itseltä on jo painunut unholaan. Muistoissani kesät Suonenjoella olivat lämpimiä ja hauskoja, täynnä teini-iän huumaa ja uusia kokemuksia.

Palaan vielä lopuksi Heikkisen romaaniin. Kirjassa kerrottiin sorakuopasta ja nuotiopiiristä. Meidän kaveriporukalla oli sellainen karnevaalien jälkeen aamuyön tunneilla, kun aurinko nousi ja humalatila laski. Kake nukkui hiekalla sillä aikaa, kun otimme Tepin kanssa vauhtia ja hypimme nuotion yli huutaen "Geronimo". Kirjan lopussa selvisi, ettei kyse ollut kuitenkaan samasta sorakuopasta.

Joudun vähän kritisoimaan Mansikkakarnevaalit -kirjan loppuratkaisua. En pitänyt siitä, miten kirjan hahmoille kävi. Tämä on puhtaasti subjektiivinen reaktio ja meikäläisen henkilökohtainen ongelma. Samaistuin tarinaan niin, että toivoin Liimataiselle ja kumppaneille yhtä onnellista loppua kuin omalle nuoruudelleni.

Muita Mansikkakarnevaaleihin liittyviä postauksia löytyy tästä:

Suonenjoen Mansikkakarnevaaleilla 12.07.2014

 Kesäisiä muistoja keskellä talvea: Suonenjoen mansikkakarnevaalit

Arkistokuvat: Finna.fi 

Poutvaara Matti, kuvaaja. Mansikanpoimijoita Suonenjoella.

Levottomat jalat

Juhannus on juhlittu ja reikäpäinen idea toteutettu. Kuten kerroin kuukausi sitten tarinassa Mun täytyy kävellä näin, päätimme tempaista ja kävellä juhannusaattona Kuopion Petoselta Suonenjoelle. Matkaa taittui 44 kilometriä ja aikaa kului kahdeksan ja puoli tuntia.

Lähtö Pitkälahdesta klo 10. Ei sadetta.

Alunperin suunnitelmissa oli lähteä aamu kahdeksalta. Aamu kahdeksalta satoi kaatamalla, joten siirsimme lähtöä tunnilla. Yhdeksältä satoi kaatamalla, joten siirsimme lähtöä tunnilla. Kymmeneltä sade hellitti ja pääsimme vihdoin liikkeelle. Pieni päivämarssi alkoi aurinkoisissa merkeissä.

Kuuden kilometrin kohdalla alkoivat vaikeudet. Pojalla kului sukka puhki jo alkumatkasta ja jalkapohjaan ilmestyi orastava vesikello. Onneksi repusta löytyi rakkolaastari ja matka jatkui lievästi nilkuttaen. Kymmenen kilometrin jälkeen työkaveri piipahti pyöräillen moikkaamaan ja huomatessaan meidän sukkatilanteen, tarjosi pojalle omia pyöräilysukkiaan lainaan. "Sinä tarttet näitä nyt enemmän kuin minä". Lisäksi saimme matkaevääksi energiapatukan ja energiapitoisia geelikarkkeja (yhdessä nappulassa 80 kaloria!). Iso kiitos Lauri.

Sukanvaihtotauko

Ennen lähtöä pelottelin poikaa yhden maratoonin kokemuksella, mitä tuleman pitää. Vinkkasin valmistautumaan siihen, että viimeinen kymmenen kilometriä on "pure hell". Vaan mitäpä etukäteen murehtimaan, kun matkanteko rullasi mukavasti. Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla päätin somettaa ja kuvasin pienen pätkän kävelyä selostuksen kera. Kesken kuvaamisen astuin asfalttitien reunaan, taitoin nilkan ja meinasin lentää turvalleni. Koko episodi oli ohi sekunnissa ja selvisin pelkällä säikähdyksellä. Mitä tästä opimme? Älä kuvaa ja kävele yhtä aikaa, ainakaan jos olet syntynyt 1900-luvulla.

Kun puolimatka oli ohitettu, saavuimme taukopaikaksi suunnitellulle Ysipirtille. Sitten saimme muistutuksen, että on juhannusaatto. Ovessa luki: avataan juhannuspäivänä klo 15. Istuimme hetken autiolla taukopaikalla ja söimme omia eväitä. Ruuhkan kohina kantautui maantieltä. Autoja riitti ja olimme juhannusaaton ainoat jalankulkijat.

Vaimo toi vaeltajille vettä.

Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla vaimo tuli autolla ja antoi matkamiehille juomatankkausta. Poika oli vielä hyvissä voimissa, mutta minua autokyyti houkutti ihan hitusen. Matkaa oli taitettu jo niin paljon, että sisu ei antanut periksi. Vaimo lähti ajamaan, minä katsoin kaiholla auton perävaloja ja sitten maantielle mars.

Kävellessä matka ja aika tuntui venyvän loputtomiin. Kolmen kilometrin suoran hujauttaa autolla parissa minuutissa, kävellen siihen meni puoli tuntia. Totesin jossain vaiheessa pojalle, että yksin en tätä matkaa jaksaisi. Kyse ei ole niinkään fysiikasta vaan psyykkeestä. Kahdestaan matka etenee leppoisan rupattelun ohessa, yksin on liian paljon aikaa miettiä ja havainnoida ympäristöä. Kun se sama per...hanan suora ei varttitunnin kävelyn jälkeen näytä edistyneen yhtään, korvien väli alkaa kapinoida ja lyödä henkisiä kapuloita rattaisiin. Kahdestaan urakka oli helpompi kestää.

Puolessa matkassa alkoivat sadekuurot. Ei haitannut matkaa.

Kun tienpientareelle ilmestyi kyltti "hiljennä tok, kohta on suonenjok", voittajafiilis hiipi puseroon. Kenkiin oli sitä ennen hiipinyt tuska matkan varrella kasvaneista rakoista. Suonenjoelle kääntyvän risteyksen kohdalla kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
Poika: - Nyt tuntui kummalle. Ihan kuin varpaankynsi olis irtoamassa.
Minä: - Voi se ollakin. Joskus varpaankynsiä irtoaa maratonin jälkeen.
- Oikeesti?
- Kyllä. Tää on sen verran kova rasitus jaloille.
- Et kertonut mulle mitään tollasta, kun lähdettiin!!
- En muistanut. Ei tullut puheeksi.

Marssimuisto. Ei heikkohermoisille.

Suonenjoen keskustassa saimme hetken seuraa, kun pojan kouluaikainen kaveri pyöräili meidän mukana. Samalla taivas repesi ja kaatosade kaatui päälle. Sadetakki suojasi ylävartalon mutta kengät ja lahkeet kastuivat läpimäräksi. Aivan kuin luonto olisi päättänyt pysäyttää meidät viimeisien kilometrien aikana. Kaikesta huolimatta pääsimme perille märkinä, kipeinä ja väsyneinä. Aivan kuningasfiilis! Poikani totesi, että olin vähän liioitellut. Ei viimeiset kymmenen kilometriä olleet "pure hell". Vain viimeiset viisi.

Syksyllä poika lähtee opiskelemaan ja muuttaa pois. Viimeinen lintu lentää pesästä. En uskalla ajatella asiaa syvemmin. Ikävä tulee, kuten muidenkin lasten kohdalla. Mutta elämä menee eteenpäin ja lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Näinhän sen pitääkin mennä.

Perillä parasta oli sauna ja juhannusgrillaukset.