Sukupuuton partaalla

Vanha Range Rover –merkkinen maastoauto kulki aamuyön tunneilla pitkin kylätietä Pohjois-Karjalassa kyydissään neljä miestä, joista kolme kuului Kaislaisten Bongaajat ry:n ja yksi oli vieras. Oli huhtikuun alku ja kevät teki tuloaan. Tie oli vielä yöpakkasen jäljiltä kova ja tasainen, mutta pian auringonvalo pehmittäisi sen hiekkaiseksi taikinaksi.

Tämän kevään bongasreissu kohdistui rajan lähellä olevaan kylään. Bongaajat saivat vihiä, että harvinaisesta kohteesta oli saatu näköhavainto vain viikkoa aikaisemmin. Yhdistys kutsuttiin koolle ja retki päätettiin järjestää seuraavana maanantaina. Yksi bongaajista tiesi tutun, joka oli myös kiinnostunut tulemaan, joten kutsu lähti myös hänelle. Haglund sai sähköpostia tiistaina, pyysi keskiviikkona töissä pomoltaan vapaapäivän maanantaiksi ja matkusti sunnuntaina bongaajakaverinsa luokse yöksi. Kaikki tapahtui kiihkeällä syklillä, koska tilanne vaati nopeaa reagointia. Kohde oli niin harvinainen.

- Sinä kävit kuulemma viime syksynä Australiassa asti bongausmatkalla, Hakkarainen totesi vieressään istuvalta vieraalta.

- Tarkemmin sanottuna Tasmaniassa, Haglund täsmensi.

- Mitäs sinä siellä?

- Me etsimme Tasmanian Tiikeriä.

- Mutta eikös se ole kuollut sukupuuttoon jo kauan aikaa sitten?

- Viimeisin tunnettu yksilö kuoli eläintarhassa 1936. Sen jälkeen lajista ei ole nähty merkkejä, joten 1986 se julistettiin kuolleeksi sukupuuttoon.

- Mitäs te sitten luulitte löytävänne?

- Tasmaniassa on alue, jossa liikkuu sitkeitä huhuja tiikerihavainnoista. Me kiersimme seutuja kuukauden ajan, mutta emme nähneet jälkeäkään. Reissu oli hieno mutta hukkareissu kaikki tyyni.

- Semmoinen se saattaa tulla tästäkin, Hakkarainen huomautti.

- Tämä reissu on vähän erilainen. Tästä yksilöstä on varmoja havaintoja ja tiedetään, että vaikka ne elävät sukupuuton partaalla, muutamia elää vielä harvaan asutuilla alueilla Pohjois-Karjalassa. Rajan takana Venäjällä on vielä kohtuullisen vahva kanta. Tosin nämä eivät tunnetusti ylitä rajaa, vaan ovat seutu-uskollisia.

- Perillä ollaan.

Auto pysähtyi hiekkatien varressa olevalle levikkeelle. Vähän matkan päässä oli yksinäinen talo metsän reunassa. Talolle johti sivutie, joka katkaisi marjapellon kahtia. Miehet purkautuivat autosta ja ottivat tarvikkeita takakontista. Kun Haglund otti kantopussista kiväärin, bongaajat hätääntyivät.

- Tämä ei ole metsästysreissu, Mäkäräinen murahti. – Meidän on tarkoitus ottaa vain valokuvia.

- En minä tänne metsästämään lähtenytkään, Haglund rauhoitteli. – Minulla on kyllä järjestelmäkamera mukana. Otin kiväärin varalta, koska näillä seuduilla on paljon susia ja karhuja.

Hyväksyvä mumina kävi bongaajien joukossa. He jatkoivat tarvikkeiden purkamista. Tiestä kymmenen metriä metsikköön ripustettiin naamioverkko, jonka taakse he asettelivat kamerat jalustoilleen. Sitten miehen asettuivat retkituoleille mahdollisimman mukavasti ja jäivät odottamaan.

- Huomaakohan se tuon tien vieressä olevan auton? Sutinen mietti.

- Vaikka tämä on harvaanasuttua seutua, kohde viihtyy ihmisasutusten lähellä, joten auto tuskin haittaa. Haglund totesi.

- Olisiko meidän pitänyt mennä syvemmälle metsään? Mäkäräinen pohti.

- Tässä on hyvä. Jos kohde tulee tielle, saamme tästä parhaat kuvat.

Aamu valkeni pikku hiljaa ja luonto heräsi henkiin. Ilma oli viileä, joten bongaajat koettivat pysyä lämpiminä kuka mitenkin. Istuminen paikallaan oli puuduttavaa.

Viimein seitsemän aikaan alkoi tapahtumaan. Parin sadan metrin päässä, missä maantie katosi metsään, näkyi liikettä. Jokin lähestyi bongaajia. Kun tämä jokin tuli esille metsäisestä mutkasta, porukassa kävi hiljainen kohahdus. Jokainen tarttui tiukasti kameraansa ja kiikaroi objektin läpi tulijaa.

- Onko se? Onko se? Kyselijä oli Hakkarainen, jonka kamerassa oli niin huono zoomi, ettei hän nähnyt kohdetta vielä kunnolla.

- On se, muut kuiskivat kiihkoissaan.

Kohde lähestyi tietä pitkin bongaajien piilopaikkaa. Nyt Hakkarainenkin erotti sen paremmin. Siinä oli oranssia ja häivähdys sinistä, aivan kuten vanhoissa valokuvissa. Nyt se saavutti kohdan, missä tiestä erkani talolle menevä sivutie. Olento seisahtui, vilkaisi arasti sivuilleen, nosti tien vieressä olevan postilaatikon kantta ja sujautti sinne lehden ja kirjeen. Bongaajien kamerat räpsyivät kiivaasti ja haltioitunut huokaus kävi miesten keskuudessa: - Se on posteljooni!!

                                                             * * *

Itella ilmoitti vähentävänsä jopa 1200 työpaikkaa postin perusjakelusta. Voin sanoi, että tiedän todellakin, miltä Itellalaisista tuntuu. Olin itse Itellalla töissä viisi vuotta, kunnes YT tuli ja työt meni. Mutta maailma muuttuu, eikä sille voi mitään. Aikoinaan autot veivät hevosmiesten hommat ja metsäkoneet tappoivat tukkimiehet sukupuuttoon. Sähköinen viestintä vie vääjäämättä leivän lehdenjakajilta. Eikä tämä blogin kirjoittaminenkaan tuo työtä posteljooneille. Näin se menee.