Ala-asteella jouduin (sananmukaisesti) koulun
nokkahuilukerhoon. Harjoituksia taisi olla semmoiset kerran viikossa koulun
jälkeen. Inhosin koko touhua.
En muista, montako kertaa kävin harjoituksissa ennen kuin käry
kävi. Muistan vain sen tilanteen. Meille oli annettu uuden kappaleen nuotit
eteen ja opettajan valinnan mukaan joku joutui aina soittamaan soolona ryhmän
edessä. Sillä kertaa oli minun vuoro.
Kun kuulin pyynnön soittaa, menin aivan kipsiin. Hetkeen en
tehnyt mitään. Opettaja toisti pyynnön ja katsoi minuun kysyvästi. Viimein
puistelin päätäni ja vastasi:
- En minä osaa.
- Miten niin et osaa?
- Minä en osaa nuotteja.
Tämä oli opettajalle aika tyrmistyttävä tieto, koska koko
syksyn olimme opetelleet nuotteja samalla kun opettelimme soittamaan. Minuun
ne eivät vain uponneet, joten soitin aina korvakuulolta. Kappaleet olivat vielä
yksinkertaisia, joten ilman nuottejakin ne oppi kohtalaisen helposti.
Siihen loppui minun nokkahuilistin ura. Jotain enteitä tästä
oli tosin ollut jo aikaisemmin. Treenasin myös kotona, koska
korvakuulolta soittaminen vaati enemmän harjoittelua kuin jos olisin osannut
nuotit. Kerran soitin keittiössä äidille ja veljelleni ja nämä
kuuntelivat kiltisti yleisönä. Kappaleen lopuksi pikkuveljeni kuiskasi jotain
äidin korvaan. Sain vasta jälkeenpäin kuulla, mikä oli kolme vuotiaan kaverin
kommentti esityksestä:
- Toittaa väälin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti