Eddien kuolema vei minut muistoissa Suonenjoelle ja
vuoteen 1984: kaverukset minä, Kake ja Tepi, rock'n'roll, Suonenjoki, mansikat ja
mansikkatytöt. Mankassa (radionauhuri) soi Van Halenin Jump, Panama ja Hot for
Teacher. Elämä oli huoletonta ja ihanaa. Viimeinen poikamieskesä.
Pidimme Kaken
ja Tepin kanssa poikien mökkiviikonlopun viime syyskuussa. Viikonlopun musiikkina soi
mm. Van Halen. Kävimme saunan lauteilla keskustelun siitä, kuka on Van Halenin paras laulaja. Tuttuun tyyliin olimme Kaken kanssa eri mieltä asiasta. Hänen mielestään Sammy Hagar on paras, minä taas lopetin Van Halenin kuuntelemisen kun David Lee Roth
lähti bändistä. Yhdestä asiasta meidän ei tarvinnut vääntää kättä: Eddie Van
Halen oli bändin sydän.
******
Kun Eddie kuoli laitoin Facebookiin päivityksen:
"Tämä
on viimeisen kitarasankarin lähtö. Kitarasoolot ovat kuolleet sukupuuttoon."
Ei
kestänyt kauan kun Kake kommentoi:
"Sinähän leikkasit ne jo teini-iässä
äänityksistä."
Pitää paikkansa. 80-luvulla Lp-levyjä lainattiin
kavereilta ja nauhoitettiin c-kaseteille. Äänityksessä oli mahdollisuus feidata kappaleen loppu pois. Tein usein niin, jos biisin lopussa oli vain monta
minuuttia kestävä instrumentaaliosuus. Feidasin lopun mm. Eaglesien Hotel Californiasta, Metallican Fade to Blackista sekä Molly
Hatchetin Fall of the Peacemakerista. Miksi kuunnella monta minuuttia kestävää tilutusta biisin lopussa kun kohokohdat menivät jo? Minusta olisi tullut todella paska levymoguli.
Kun muistin tämän vastasin Kaken facekommenttiin:
"Leikkasin vain biisin lopuista kun en jaksanut kuunnella loppuun
asti. Van Halenilla soolot oli keskellä biisiä niin ne oli pakko
kuunnella".
Onneksi (minulle) näin. Eddie Van Halenin kitarasoolot ovat 80-luvun hardrockin helmiä.
Rest in Peace Eddie Van Halen. You where The Guitar Hero of my Youth.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti