Meillekin on diilattu

Kyllä vain. Olin vaimon kanssa vuosi sitten piäkaupungissa katsomassa Nickelbackia (suosittelen). Syysaurinkoinen sää helli ja kaupungin humussa oli mukava kuljeskella.

Pitkään katuja tallattuamme tulimme Kampin aukiolle, jossa oli monenlaista skeittaajaa ja esiintyjää liikenteessä. Etsimme istumapaikan aukion reunalta ja huokaisimme. Jalat olivat aika poikki mutta mukavaa silti.

Kun siinä sitten siristelimme silmiä auringonpaisteessa, meitä lähestyi keski-ikäisen oloinen herrasmies. Hän katseli pari kertaa ympärilleen, rohkaisi viimein mielensä ja tuli luoksemme. Ehdotus yllätti meidät molemmat:

- Ostatteko naudan sisäpaistin. Vakuumiin pakattu, kahden kilon paisti. Saatte kahdella kympillä.

Tuollainen tarjous olisi ollut todella houkutteleva lähikaupan lihatiskissä, mutta tämä "kauppias" näytti siltä, että oli pari tuntia sitten herännyt veneen alta, tallustanut ensimmäiseen ruokakauppaan, tunkenut paistin housunkaulukseen ja marssinut maksamatta ulos.

- Tuota. Kiitos ei.

Kaveri mutisi jotain ja jatkoi sitten matkaansa. Jäimme vaimon kanssa tuijottamaan toisiamme mykistyneinä.

- Minä luulin, että se tulee kauppaamaan huumeita.
- Niin minäkin. Mutta ehkä me näytettiin vain nälkäisille.

Gran Canaria

Muutama vuosi sitten kävin ensimmäistä kertaa Gran Canarialla. Lokakuun kylmyydestä oli mukava päästä aurinkoon ja lämpöön. Hiekkarantaa, rentoa menoa ja chillailua.

Vaan tiesittekö, että Kanarian saarilla on asunut aikoinaan alkuasukkaita? En minäkään tiennyt. Satuimme päiväreissulla Las Palmasissa törmäämään El Museo Canarioon ja näyttely herätti todellakin mielenkiintoni.

Reissun jälkeen minun piti etsiä netistä tietoa, keitä nämä ihmiset olivat. Löysin seuraavaa:

Kanariansaaren alkuasukkaat olivat nimeltään Guancheja. Kun espanjalaiset saapuivat saarille 1400-luvulla, Guanchit elivät vielä luolissa. Espanjalaiset perustivat Real de Las Palmasin (nyk. Las Palmas) 1478 ja aloittivat sodan alkuasukkaita vastaan. Guanchit taistelivat sata vuotta miehittäjiä vastaan ja hävisivät. Alkuasukasväestö tuhottiin lähes sukupuuttoon. Osa nykyisistä Kanarian saarten asukkaista ovat Guanchien ja espanjalaisten jälkeläisiä.

 

Museossa on yksi huone, joka oli todella hyytävä. Alkuasukkaita ei pelkästään tuhottu, vaan heidän pääkallonsa ja luurankonsa laitettiin museon hyllyille näytteille...

Seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lähteä Teneriffalle tutustumaan mm. Guimarin pyramideihin. Niitä on löydetty saarelta kuusi kappaletta.

Jännitystä yöjunassa

Oli heinäkuinen ilta 1976, kun matkustimme äidin kanssa junalla Pohjois-Pohjanmaalle kyläilemään sukulaisten luokse. Meneillään oli Montrealin kesäolympialaiset, ja juuri matkustuspäivänä oli jännittävä suomalaislaji edessä: 5000 metrin juoksu.

Kisojen takia otin matkalle mukaan transistoriradioni. Junamatka kesti useita tunteja, eikä siihen aikaan ollut kännyköitä tai pelikonsoleita, millä tappaa aikaa. Niinpä minä luin Aku Ankan taskukirjoja, söin äidin tekemiä evässämpylöitä ja odotin kisalähetystä.

Sitten tuli hetki, jolloin kyykistyin radion ääreen ja toisella puolella maapalloa Lasse Viren kyykistyi lähtöviivalle. Kello oli jo lähellä puoltayötä, joten äiti käski minua laittamaan radion hiljemmalle, etten häirinnyt kanssamatkustajia. Niinpä kuuntelin korva kiinni kaiuttimessa, kun lähtölaukaus pamahti.

Melko pian edessämme istuva mies kurkotti tuolinsa selkänojan yli ja vilkaisi minua ja äitiä. Ajattelin, että nyt tulee noottia, mutta kävikin toisin.

- Voisitko laittaa sitä radiota vähän kovemmalle, poika. Siellähän on nyt se viidentonnin juoksu?

Katsoin äitiä ja hän nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Laitoin radiota himpun kovemmalle ja mies kääntyi takaisin istuimelleen. Ei mennyt kauaa, kun muutaman penkkirivin päästä miesääni huikkasi minulle:

- Onko siellä Vireeni juoksemassa? Laitatko sitä ääntä vähän kovemmalle?

Ja niinhän siinä sitten kävi, ettei meidän vaunussa nukkunut kukaan, vaan kaikki kuuntelivat suoraa radioselostusta Montrealin olympialaisten viidentuhannen metrin juoksusta. Viren tuntui olevan aika tiukilla muiden juoksijoiden kanssa, ja jännitys kohosi kierros kierrokselta. Viimeiselle kierrokselle lähdettiin Virenin johdossa, ja koko junavaunu eli mukana trillerissä. Loppusuoralla suomalaisen kiri piti, radioselostajan ääni nousi falsettiin ja matkustajat hurrasivat ja taputtivat hurmoksessa. Kultaa Suomelle!!

Ja parasta kaikessa oli tietenkin se, että tuo kultamitali voitettiin selostuksella, joka tuli minun matkaradiosta.

Budapest

Kävimme Budapestissa vuonna 2011. Upea kaupunki! Muutamia havaintoja:

Budapest on täynnä uskomattoman hienoja historiallisia rakennuksia. Onkin vaikea käsittää, että suurin osa näistä rakennuksista on tehty toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliittolaiset ja saksalaiset kävivät kaupungissa katkeria taisteluita 1944 ja 3/4 osaa rakennuksista tuhoutui tai vaurioitui pahasti. Korjaustyöt on tehty hienosti historiaa kunnioittaen.

Baarissa tällaista suomalaista perusturistia hämmmästytti palvelukulttuuri. Pubissa tuoppi tuli nopeasti ja tarjoilija vain totesi, että maksa myöhemmin. Näin he ilmeisesti varmistivat, että asiakas viihtyy ja pysyy baarissa, eikä heti maksettuaan ja tuopin juotuaan jatka seuraavaan paikkaan. Ei taitaisi toimia meillä.

Euroopan suurin kauppahalli

Ruoka ja juoma ovat (yllätys yllätys) edullista Suomeen verrattuna. Metrot, linja-autot ja raitiovaunut kulkevat tiuhaan joka paikkaan, joten Budapestissa ei ole pakko kävellä.

Muistomerkki toisessa maailmansodassa Tonavaan telotetuille juutalaisille. He joutuivat jättämään kengät rantapenkalle.

Ruokakaupan kassalla perässäni tuli mummo, joka jututti kassaneitiä samalla, kun tämä laski ostokseni. Sitten kassa kysyi minulta englanniksi, sopiiko minulle, että tämä vanha rouva ottaa bonukset minun ostoksistani. Mikäpäs siinä! Rouva höyläsi bonuskorttiaan, minä maksoin ostokseni ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Vapaudenpatsas. Vähän korni nimi kun ajattelee monumentin historiaa. Venäläisjoukot pystyttivät tämän Budapestin natsimiehityksen loppumisen kunniaksi. Siitä alkoi sitten kommunistinen diktatuuri, jota kesti viisikymmentä vuotta.

Eläintarhassa kannattaa käydä ehdottomasti. Missään muualla en ole päässyt (sananmukaisesti) niin lähelle villieläimiä. Yhdessä talossa oli keinotekoinen sademetsä ja vastaan tuli laiskiainen, joka kulki hissukseen kävelykäytävän kaiteessa riippuen. Pari muuta nukkui noin pään korkeudella olevalla ikkunatasanteella. Siihen sitten vaan laiskiaisen kanssa samaan kuvaan.


Kuvat kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa...

Parlamenttitalo

Ketjusilta

Budan linna

Kalastajalinnake

Pyhän Tapanin kirkko

Sankarien aukio

Tosifani

Kasarilla tuli käytyä useasti paikkakunnan kaarihallilla katsomassa keikkoja. Siihen aikaan bändeillä ei ollut hirvittävästi vaihtoehtoja missä esiintyä, koska varsinaisia klubeja ei ollut. Niinpä meidänkin pienellä kylällä kävi sellaisia nimiä kuin Eput, Juice, Popeda, Dingo, Yö, Zero Nine jne.

Olimme siis, jälleen kerran, kavereiden kanssa katsomassa kotimaista huippuyhtyettä. Keikka meni suoraan nuoren teinipojan sydämeen ja olin haltioissani. Vähän jälkeen keikan huomasimme, että kyseinen bändi oli siirtynyt limubaarin puolelle juomaan kahvia ja turisemaan. Lähestyin bändin laulajaa esityksen innoittamana ja pyysin nimmaria. Keskustelu meni jotenkin näin:

- Hei! Anna nimmari.
- Mene pois.
- Anna nimmari.
- En anna. Mene nyt pois.
- Antaisit nimmarin.

Sitkeys palkittiin ja viimein vokalisti kirjoitti nimmarin kämmenselkääni. Kiittelin vuolaasti, mutta kaveri käänsi minulle vain tympääntyneenä selkänsä ja jatkoi keskustelua pöytäseurueen kanssa.

Aamulla heräilin omassa huoneessani hieman huonovointisena. Muistin kuitenkin edellisen illan keikan ja vilkaisin ylpeänä kättäni. Siinä se nimmari seisoi... Ja vasta silloin huomasin, mitä laulaja oli oikeasti kirjoittanut. Kädessä luki epäselvällä käsialalla: Haista Paska.

Eppu Normaali

Niin äkkiä, sadan vuoden päästäkin, lennän sun luo. Tien päällä taas kuulen parran kasvun. Eihän tämän nyt näin pitänyt olla. Mutta ihmeistä suurin (joka jäi näkemättä) ei säästä perheen koiraakaan. Paha taika, minkä teit linnunradan laidalla, reunan yli hohtaa. 

Nyt käytämme valkoista takkia joka päivä ja jokaikinen yö. Rakastavaiset, alaston mies, alaston nainen, tihkumme seksiä Vihreän joen rannalla, kun jatsia kuunneltiin. Samaan aikaan toisaalla poliisi pamputtaa taas. En saa mielestä sinua. Poltan loppuun tupakin savuna ilmaan. On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa. Kiistän kaiken näinä päivinä, kun olet poissa. Voi kuinka me sinua kaivataan. 

Vuonna '85, viides toukokuuta, kuolleet kakarat elossa taas. Päätön mies arkussa vainaan. Vahingossa vain pallit heiluu taas tahroja paperilla. Näin kulutan aikaa. Hyi meitä. Ei sankariainesta, olin vain tuuli, lajinsa viimeinen. Kun valot tulevat vastaan, Lahtinen näkee jumalan tähdenlennon tiellä. Taivaassa perseet tervataan, näinhän täällä käy. Tahdon sut mopolla tähtiin, kamat lujilla. Terve vaan ja onnea. 

Löydän ja menetän puhtoiset vesistömme, puhtoinen lähiöni. Rakkaus on kuumaa. Polttaa niin kuin jää palaa. Olen tuntenut sut (enkä voi unohtaa). Sydän tyhjää lyö. Olen ihminen, osa luonnollista karsintaa. Ajan kaupunkiin. Tie vie hiljaa huomiseen, pois meluun ja tuiskeeseen. Minun aurinkolasit haistakoon veen.  Pidetään ikävää kalkkiviivoilla. Näissä sanoissa, näinä päivinä, kaikki häipyy, on vain nyt. 

Onnellinen hetki elämässä, kuuvartalo yöllä, Jee jee. Vanha kellarissa valittaa, kuumemittari syvään päähän. Älä katso kultaista sadetta keskiyön cowboy. Balladi kaiken turhuudesta, musiikkia Rantalasta. Jäähyväiset rock'n'rollille, vaikerrus d-mollissa.  Jokainen hetki historian oppi tulee idästä. Rääväsuita ei haluta Suomeen njet njet. 

Elämän tarkoitus coctail bar, baarikärpänen. Laulu jää pystyyn viihteen kuningas. Peto minussa, kiirastulen kerubi, läpivalaistu. Vahantajoki, Pahan puun metsä, Afrikka, sarvikuonojen maa, Argentiina. Missä olen juuri nyt?

(tähän tekstiin on käytetty vain Eppu Normaalin biisien nimiä)

Tunturi Ponin kohtalo

Ala-asteikäisenä sain upean polkupyörän, vihreän Tunturi Ponin. Se oli hieno. Liimailin siihen purkkalevyistä saatuja tarroja ja ajelin pitkin kylän raittia. Maailmani avartui pyörän ansiosta valtavasti.

Kerran pyöräilin kilpaa kaverin kanssa, enkä katsonut eteeni. Jostain siihen ilmestyi mänty ja seurauksena oli törmäys. Minulle ja männylle ei käynyt kuinkaan, mutta pyörän lamppu hajosi rytäkässä. Lampusta jäi jäljelle vain tankoputkesta eteenpäin törröttävä, puolikuun muotoinen varsi. Onko tämä tarinan kannalta olennaista? Kohta selviää.

Kesän kynnyksellä äiti soitti ja pyysi minua tuomaan sangollisen sinappia. Meillä oli grillikioski kylällä n. kolmen kilometrin päässä kotoa. Laitoin ison, kymmenen kilon sinappisangon pyöräni tangolle (taitaa tulla g-ennätys tässä jutussa) ja lähdin pyöräilemään keskustaan. Puolessa välissä matkaa sangon kansi aukesi ja sain päälleni pari litraa sinappia. Pikainen puhdistaminen ja matka jatkui.

Kun oli lähdössä paluumatkalle huomasin, että pyörän eturengas oli puhki. Eipä siinä sitten auttanut muuta, kuin jättää kulkupeli kioskin kongiin ja lähteä jalan kotiin. Oli lauantai ja kävi tietenkin niin, että pyörä varastettiin yön aikana. Suru oli suuri.

Sain uuden pyörän, mutta se ei ollut enää niin rakas kuin vihreä Tunturi Poni. Tiedän sen siitä, etten enää edes muista, minkälaisen pyörän sain tilalle. Samaisena kesänä vietettiin taas perinteistä, koko viikonlopun kestävää kylätapahtumaa, johon kuului karnevaalia, myyntikojuja, tivolia ja tietenkin esiintymislava. Televisiossa pyörivä sarja "Tankki täyteen" oli valtava hitti ja sarjassa esiintyvä poliisi Reinikainen koko kansan suosikki. Jollain ilveellä (rahalla) kunnanisät olivat onnistuneet buukkaamaan Reinikaisen tapahtumaan esiintyjäksi.

Konstaapeli Reinikainen piti yhtenä ohjelmanumerona poliisin huutokauppaa. Korkealle esiintymislavalle kannettiin monenmoista poliisin löytötavaratoimistoon tuotua kamaa. Seisoin eturivissä ja seurasin kiinnostuneena tapahtumaa, kunnes koin valtavan järkytyksen. Reinikainen kuulutti seuraavan myytävän tavaran:

"Ja tässäpä ois niin maan perusteellisen hyvä poikien pyörä myytäväksi. Pankaas huutaen heti vitonen kärkeen, niin päästään vähän kaupanteon makkuun".

Aivan oikein. Lavalle talutettiin minun Tunturi Poni. Pyörä oli vihreä, siinä oli tarroja, etulampusta oli pelkkä varrentynkä jäljellä ja rungossa oli tummanruskeita sinapin roiskeita. Minun rakas pyörä!! Seurasin shokissa, miten Reinikainen kauppasi pyörääni tovin ja viimein joku sen suostui ostamaan. Hintaa en muista, muistan vain sen tunteen, kun vieras ihminen otti pyörän ja vei sen pois. En saanut sanaakaan suustani, sen verran oli pala kurkussa.