Roadtrip Estonia 2016

Jos olet käynyt vain Tallinnassa, tiedät Virosta yhtä paljon kuin Helsingissä käyneet turistit Suomesta. Tallinnan ulkopuolella avautuu oikea Viro maaseutuineen, kylineen ja pikkukaupunkeineen. Teimme roadtripin ja tutustuimme elämään Tallinnan ulkopuolella. Tällaiselta se näytti.

Paldiskin kylän raittia sateisena heinäkuun päivänä

Paldiski on pieni, n. 3700 asukkaan satamakaupunki 45 km Tallinnasta länteen. Paldiskissa sijaitsi Neuvostoliiton sukellusvenetukikohta ja tämän vuoksi kaupunki oli suljettu ulkopuolisilta aina Viron itsenäistymiseen asti. Itse kaupunki on edelleen kuin jäänne kommunistiselta ajalta.  

Lähellä Paldiskia on Ämarin lentotukikohta, joka on Natojoukkojen käytössä. Taitaa olla Suomen näkövinkkelistä se lähin Natotukikohta. Sieltä käsin Naton sotilaskoneet lentävät partioimaan Baltian ilmatilaa. Uteliaana kurvasimme Ämariin ja kävimme kääntymässä alueen portilla. Porttivahtina oli muutama tiukkailmeinen sotilas, joten päätimme tehdä parkkipaikalla u-käännöksen ja palata vähin äänin takaisin tulosuuntaan. Sen verran jänskätti, etten uskaltanut ottaa valokuvia. Top secret, You know.

Paldiskissa ei ollut paljoakaan nähtävää, joten suunnistimme suoraan meren rantaan. Pohjois-Viron rannikko muistuttaa Britannian kalkkikivirannikkoa hieman pienemmässä mittakaavassa. Rannalla sijaitsee vuonna 1889 rakennettu Pakrin majakka, joka on Viron korkein (52 m). Itse majakkaa hienompi nähtävyys on kalkkikivitörmä, joka putoaa yli kaksikymmentä metriä äkkijyrkästi mereen. Meri on syönyt ajan saatossa rannikkoa niin, että vanhempi majakka jouduttiin purkamaan pois sortumisvaaran takia. Kävimme jyrkänteen reunalle pystytetyllä näköalapaikalla ja räpsimme kuvia vesisateessa. Edes huono sää ei latistanut tunnelmaa.

Pakrin majakka

Paldiskista on vain 20 kilometrin matka Keilaan, jonne suunnistimme seuraavaksi. Keila on 9700 asukkaan kaupunki Paldiskin ja Tallinnan välissä. Vesisateessa matkasimme seuraavalle vetiselle nähtävyydelle eli Keila-Joan vesiputoukselle. Putous on mahtavimmillaan keväällä lumien sulaessa, mutta olihan tuossa meikäläisille nähtävää ihan näin heinäkuussakin. Kyykimme sateenvarjojen alla ja räpsimme taas kuvia. Ja sitten takaisin autoon.

Keilan vesiputous

Putouksen vieressä on Keila-joen historiallinen vesilaitos

Etelä-Viron kierroksella auton mittariin tuli reilut 600 kilometriä. Maisema matkan varrella on metsää, niittyjä ja peltoja. Tiet ovat hyviä ja maasto tasaista kuin Pohjanmaalla. Mäet ovat Pohjois-Virossa niin harvinaisia, että niistä saatetaan varoittaa liikennemerkeillä. Vasta Viljandin lähellä Keski-Virossa maasto muuttuu kumpuilevaksi.

Viron maaseudulla näkee runsaasti kattohaikaroita ja kurkia. Alkumatkasta auton eteen hyppäsi peura, joka päätti viime hetkellä kääntyä takaisin metsään. Ei mitenkään harvinainen näky. Peurojen lisäksi Viron metsissä elää hirviä, villisikoja, karhuja ja susia. Eniten minut yllätti uutinen, että täällä on tavattu shakaaleja. Mitä hittoa! Eikös shakaali ole se luontofilmeissä Afrikan savanneilla jolkotteleva petoeläin? Mutta totta se on. Nuori koira tappoi shakaalin Matsalunlahdella vuonna 2013 ja lisäksi riistakamerat ovat ikuistaneet pedon Viron luonnossa. Ilmasto muuttuu ja laji leviää yhä pohjoisemmaksi. Seuraavana Venäjä ja Suomi?

Ajelimme kohti Viljandia ja autoradiosta soi virolainen folkbändi Trad.Attack! Yhtye voitti vuoden 2016 Estonian Music Awardseissa parhaan bändin ja vuoden parhaan albumin palkinnon. Helteinen auringonpaiste ja ohi vilistävä, kesäinen maaseutu saivat fiiliksen kuin olisi ollut elävässä musiikkivideossa. Aivan mahtavaa! Viljandissa järjestetään vuosittain nelipäiväiset Folkmusiikkifestivaalit, jossa on esiintyjiä ympäri maailmaa. Trad.Attackia kuunnellessa heräsi mielenkiinto lähteä joskus festareille fiilistelemään tunnelmia. Ehkä ensi kerralla. 

 Trad.Attack! "Unes"

Viljandi on 19 000 asukkaan kaupunki Keski-Virossa, 160 km Tallinnasta etelään. Kaupunki on perustettu 1200-luvulla ja huokuu historiaa. Kävimme Linnavuorella keskiaikaisen ritarilinnan raunioilla ja kolusimme myös yhdessä kirkossa. Piti taas kerran huokaista, että tällaista ei löydy Suomesta. On jotenkin siistiä, että Virossa melkein joka kylästä ja kaupungista löytyy historiallisia linnoja, kirkkoja ja rakennuksia. Linnojen runsaus kertoo siitä, että Viro on aikojen saatossa ollut aina eri suurvaltojen miehittämä. Keskiajalla Viron hallinnasta taistelivat saksalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset. Ja viimeisin miehityshän päättyi vasta 1991, kun Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi uudelleen.

Maisemia Viljandin linnavuorelta

Bolderointi oli raunioilla kielletty

Viljandin laululava

Pyhän Johanneksen kirkko 1600-luvulta

Pyhän Paavalin kirkko, rakennettu 1866

Kirkossa oli Estonia muistolaatta

Sitten jatkettiin matkaa Vörtsjärvelle. Vörtsjärv on Viron toiseksi suurin järvi. Pysähdyimme venesatamassa pienellä vessa/jäätelötauolla ja ostin reissun ainoan tuliaisen: Vörtsjärv –jääkaappimagneetin. Näköalatornista katsottuna järvi ja siitä erkaneva Emajoki näyttivät täydelliseltä veneilylle. Vörtsjärveltä pääsee Emajokea pitkin Tarttoon, mutta me jatkoimme maantietä pitkin. Vähän tylsempää mutta nopeampaa. 

Vörtsjarv

Tartossa on tullut käytyä ensimmäisen kerran vuonna 1994. Maa oli vasta itsenäistynyt ja Tartto oli harmaa, rauhallinen kaupunki. Mieleen jäi yksi episodi paikallisessa tavaratalossa: Menin veljen kanssa levyosastolle tutkimaan tarjontaa, joka ei ollut runsaudella pilattu. LP-laarista löytyi kuitenkin yllätys: kotimaisen Boycott –yhtyeen levy venäläisenä painoksena! Hinta oli 0,50 markkaa, eli nykyrahassa n. 10 senttiä. Suomessa sama levy maksoi 50 markkaa! 

Boycott bändin LP-levy. Ostettu Tartosta 1994, hinta 0,50 markkaa

Tartto on Viron toiseksi suurin kaupunki, 99000 asukasta eli semmoinen Kuopion kokoinen metropoli. Tartto on kuuluisa yliopistosta ja sitä pidetään Viron kulttuuripääkaupunkina. Keskusta käsittää vanhankaupungin, jossa on vanhoja kivirakennuksia ja mukulakivikatuja. Vanhaa kaupunkia reunustaa Toomemäen puistoalue: kävelyreittejä, lehtipuita, istutuksia, patsaita, vanhoja rakennuksia ja tuomiokirkon rauniot. Puistossa lähellä vanhan kaupungin raatihuonetta on ainoa paikka, jossa saa ”juoda pussikaljaa” eli nauttia omia alkoholijuomia. Muuten omien alkoholijuomien nauttiminen julkisella paikalla on sakon uhalla kielletty. 

Kuvia Tartosta

Heinäkuinen Tartto oli rento ja mukava paikka. Kaupunki on sekoitus vanhaa ja uutta: 1700-luvulta säilyneiden rakennusten takana häämöttävät uudet lasipilvenpiirtäjät. Kaupungissa olisi viihtynyt kauemminkin, mutta meidän matka jatkui Latvian rajalle Valgaan. 

Taron raatihuone

Kuuluisa vino talo

Valga on erikoinen paikka. Kaupunki sijaitsee puoleksi Virossa ja puoleksi Latviassa. Raja menee suurin piirtein keskeltä kaupunkia ja siitä on merkkinä puiset, mustavalkoiset rajapyykit. Voit ajaa katua, jonka alkupäässä kadunnimi on viroksi ja loppupäässä nimi vaihtuu latvian kielelle. Nämä olivat ainoat näkyvät erot kaupungin sisällä. Ihmettelin, miten tällainen järjestely voi toimia käytännössä. Ilmeisesti kaupungilla on kuitenkin yksi yhteinen hallinto ja uudet rakennusprojektit ja investoinnit tehdään yhdessä. Muutenhan tilanne voisi mennä niin absurdiksi, että saman kadun eri päissä olisi esim. virolainen ja latvialainen sairaala. 

Meidän määränpää oli Valgan latvian puolella oleva Alko 1000: Entiselle raja-asemalle perustettu suuri alkoholiliike. Paikka kuhisi virolaisia ja suomalaisia viinarallin ystäviä, eikä mikään ihme. Alkoholi on latviassa melkein puolet halvempaa kuin Virossa. Esimerkiksi laatikollinen A. Le Cogin nelosolutta maksaa Latviassa 9 €, kun hinta Virossa on 14 €. Suomessa vastaava laatikko maksaa 24 €, tosin kolmosoluena. Ja kauppa käy.

Jotain, mitä toivoisin Suomeenkin: tietyömaan liikennevalot näyttävät, kuinka monta minuuttia pitää vielä odottaa, ennen kuin valot vaihtuvat vihreäksi

Kun tuliaisjuomat oli ostettu, ajoimme takaisin ja kävimme vielä paluumatkalla Pärnussa pizzalla. Jos käytte Pärnussa, niin käykää pizzalla Steffanissa. On nimittäin ehkä Viron parhaat pizzat. Suosittelen!

Lisää postauksia Virosta tästä

Steffani Pärnussa. Pizzan hinnat juomineen 10 - 12 €

Paikkakunta matkalla Valgasta Pärnuun...

Kuopion ympäri 390 minuutissa, polkupyörällä

Julesvernemäinen otsikko ei pidä aivan paikkansa. Emme kiertäneet koko Kuopiota, vaan pyöräilimme ns. Vehmerin kierron eli Kuopio – Jännevirta – Vehmersalmi – Puutossalmi – Kuopio. Matkaa reissulle tuli 100 kilometriä ja tällä hetkellä en jaksa tehdä oikeastaan muuta kuin kirjoittaa tämän postauksen. Otti vähän voimille.

Lähdin reissuun juniorin kanssa. Meidän pyöräilyhistoria alkoi seitsemisen vuotta sitten. Kerroin siitä tarinassa Polttavan auringon alla. Tuo reissu oli pienelle pojalle niin rankka kokemus, että seuraavan kerran hän suostui pyöräilemään kanssani vasta pari vuotta sitten. Pikku pojasta on kasvanut nuori mies ja isästä varttunut vanha ukko. No vanha ja vanha, mutta kuitenkin. Voimasuhteet ovat keikahtaneet toisin päin, lopullisesti. Tällä kertaa minä määräsin vauhdin ja poika odotteli mäkien päällä, kun isä sitkutti pikkuvaihteella perässä. 

Lauantain säätila näytti siltä, että iltapäivällä saattaa tulla sadetta. Sovimme lähtöajaksi kello kahdeksan. Seitsemän aikaan löin herätyskellon kiinni ja ajattelin, että ehditään sitä lähteä myöhemminkin. Meni muutama minuutti kun poika ilmaantui makkariin ja kysyi, että koska lähdetään. Pomppasin ylös sängystä ja vastasi että kahdeksalta niin kuin sovittiin. Ei muuta kuin aamupala ääntä kohti ja menoksi.

Sää oli pilvinen mutta lämmin. Ensimmäiset seitsemäntoista kilometriä sujuivat ongelmitta ja pidimme tauon Jännevirran kaupan pihassa. Aikaisella lähdöllä on se varjopuoli, ettei mikään paikka ole vielä auki. Sitten jatkoimme matkaa ja ylitimme Jännevirran sillan. Seuraavana aamuna luin lehdestä, että kyseinen silta puretaan parin vuoden kuluttua ja tilalle rakennetaan uusi. Todistimme siis tietämättämme katoavaa kansanperinnettä. 

Jännevirran silta

Kahden vuoden kuluttua tätä siltaa ei ole enää olemassa

Jännevirran silta on rakennettu 1951 ja vaurioitui pahoin vuosi sitten, kun yksi jänniteteräs katkesi. Syyksi paljastui sillan kannelta valunut suolavesi. Ilmeisesti teiden suolaaminen teki lopun vanhansa sillasta. Uuden sillan tieltä puretaan neljä omakotitaloa, päiväkoti ja kymmenisen vuotta sitten lakkautettu kyläkoulu, jossa on ollut kerhotoimintaa ja kylän ainoa urheilukenttä. Omakotitalojen asukkaat joutuvat muuttamaan muualle. Rakennusprojektin vaikutukset kuulostavat aika karulta.

Jatkoimme matkaa risteykseen, josta erkani tie Vehmersalmelle. Samalla pyörätieosuus päättyi. Edessä viitisenkymmentä kilometriä kapeaa asfalttitietä, jossa ei ollut onneksi paljon liikennettä. Pari autoa suhautti kyllä niin läheltä että hirvitti. Yleensä sitä istuu itse peltilehmän sisällä ja ohittelee pyöräilijöitä. Nyt sain tuntea henk.koht. miltä ohitustilanne fillaroijasta tuntuu. Muistanpa ohitella kauempaa tästä eteenpäin. 

Lisää katoavaa kansanperinnettä: Heinää seipäillä

Saavuimme Vehmersalmelle pienessä tihkusateessa, mutta varsinaista sadekuuroa ei tullut koko päivänä. Meillä oli tarkoitus vetäistä pizzat Ravintola Mainingissa, mutta se aukesikin vasta klo 13. Emme jääneet kahdeksi tunniksi odottamaan, vaan suunnistimme lähikauppaan, ostimme evästä ja ajoimme venesatamaan syömään. Takana viisikymmentä kilometriä ja toisen mokoma edessä, eli olimme puolimatkan krouvissa. Ei tuntunut missään.

Vehmersalmen venesatama

Lounastauon jälkeen reppu tarakalle, hanskat käteen ja menoksi. Olo oli levännyt ja freesi. Vehmersalmen tie on niin savolainen kuin olla voi: valtavia ylä- ja alamäkiä ja mutkia joka mutkan takana. Alamäet menivät rallatellen mutta ylämäessä meikäläisen kone piiputti ja poika joutui vähän tsemppaamaan isäukkoaan. Kaiken kukkuraksi ketjut putosivat kolme kertaa. Kolmannella kerralla päästin voimasanan ja pienoinen savu nousi korvista. Ilmeisesti Solifer ymmärsi yskän, koska loppumatkan ketjut pysyivät paikallaan.

Vehmersalmen sillalta on komeat näköalat. Tätä siltaa ei olla purkamassa.

Laskin etukäteen, että Vehmersalmelta on n. kaksikymmentäkuusi kilometriä Puutossalmen lossille. Lossitkin ovat katoavaa kansanperinnettä. Suomessa oli vuonna 2009 neljäkymmentä lossia (Wikipedia). Tässä vaiheessa matkaa väsytti niin, että toivoin hiljaa mielessä vähän pidempää taukoa. Turha toivo. Kun tulimme rantaan, lossi saapui juuri ja puomi avattiin. Ei muuta kun autojen perässä kyytiin ja lyhyt matka vastarannalle. Sen verran ehdin huokaista että ahmin banaanin, suklaapatukan ja puoli pulloa urheilujuomaa. Ja taas mentiin.

Puutossalmen lossi. Lossi kulkee joka päivä klo 05.00 - 23.00.

Lähdimme aamulla liikkelle klo 8.00 ja palasimme klo 14.30. Nykyään kun on näitä appseja joka lähtöön, niin mittasin pyöräilymatkan Sports Trackerilla. Sovellus näytti (ilman pysähdyksiä) ajoajaksi 5 tuntia 53 minuuttia 53 sekuntia, matkan pituudeksi 100 kilometriä 150 metriä ja keskinopeudeksi 17 km/tunnissa. Matka olisi suorinta tietä jäänyt alle sadan kilometrin, joten polkaisin vielä pienen parin kilometrin mutkan ennen kotiintuloa. Pitäähän se nyt saada satanen rikki sen kerran kun lähtee reissuun! Maksiminopeus Vehmersalmen pitkissä alamäissä käväisi 47,1 km/tunnissa. Kaloreita reissulla paloi 4090. Hyvä niin.

Laitetaan tämä nyt sitten viidenkympin villityksen piikkiin. Onneksi oli geelisatula, muuten matkanteko olisi jäänyt kesken. Geelisatulasta huolimatta tuntui vielä aamulla, että satula on takapuolessa, kirjaimellisesti. Nyt tuo tuntemus alkaa pikku hiljaa hävitä. 

Losseista tulee aina mieleen Karpolla on asiaa -ohjelman jakso vuodelta 1993. Karpo kertoo vasta itsenäistyneen Viron ainoasta lossista, jonka piti kulkea Emajoen yli. Ainoa ongelma oli, että lossi varastettiin jo Neuvostoliiton aikana. Tästä huolimatta molemmilla puolilla jokea on lossivahdit, jotka tulevat säntillisesti töihin. Vain lossi puuttuu. Onneksi tämä löytyi Youtubesta. On muuten hillittömän hauska pätkä lähihistoriaa!

Monityydyttymätön rasvahappo

Joistakin asioista ei varmaan kannattaisi kirjoittaa, mutta menköön nyt sitten tämäkin aihe. Tiedän, että sama koskettaa elämän varrella suurinta osaa suomalaisista. Minulle niin kävi aivan vasta. Edellisestä kerrasta oli jo sen verran aikaa, että jännitti ja yöunet meni.

Ei kai siinä mitään hävettävää ole. Ajattelin etukäteen, että eiköhän tuo suju jo vanhasta muistista. Mutta silti, kuukausi on kuukausi. Epävarmuus kasvaa kun tietää, että pitää pystyä suorittamaan. Pitää kyetä olemaan parhaimmillaan, kun sitä eniten odotetaan. Eikä ole ihan varma, kykeneekö sittenkään.

Siinä minä siis valvoin ja jännitin. Asia oli etukäteen sovittu, joten nyt oli myöhäistä perääntyä. Huomenna se tapahtuisi. Kun viimein sain unen päästä kiinni, herätyskello soi ja oli jo aamu. Makasin vaimon vieressä ja ensimmäinen ajatus oli, että nyt mennään. Ja edellisestä kerrasta on niin kauan aikaa.

Söin aamupalan, puin päälleni ja hyppäsin pyörän selkään. Fillaroin kaupungin keskustan hiljaisia katuja ja hengitin viileää ilmaa. Vaimo ei herännyt ja hyvä niin. En halunnut häiritä hänen untaan. Perillä laitoin pyörän telineeseen, leimasin itseni sisään ja moikkasin työkavereita. ”Joko lomat on lusittu?” ”Ensimmäinen päivä töissä?”. Nyökkäilin epävarmasti ja menin työpisteelle. Kahdeksan tuntia myöhemmin leimasin itseni ulos ja huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli sittenkin mennyt kuin vanhasta muistista, eikä neljän viikon kesäloma nollannut täysin pääkoppaani.

Eppu Normaali 8.07.2016 Kuopion viinijuhlat

2004, elokuu, Tampere, Ratinan stadion. 30.000 henkiä ja minä koimme kaikkien aikojen keikan, kun Eppu Normaali soitti koko illan klassikkosäveliä ja konsertin päätti upea ilotulitus. Oli se komeaa.

2016, heinäkuu, Kuopio, viinijuhlat. Reilut 6000 katsojaa. Kaksitoista vuotta mahtuu näiden kahden keikan väliin. Tämä fakta sai minut hieman hämilleni, sillä olen ollut aina Eppu Normaali fani ja käynyt nuoruusvuosina lukuisia kertoja Suonenjoen kaarihallilla ja mansikkamajalla katsomassa bändin keikkoja. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Ehkä minä ja Eput olemme vanhenneet, vauhti on hidastunut ja bändin keikkailu sekä meikäläisen keikoilla käynti on harventunut. Onneksi oikeat asiat pysyy ja paranoo. Tämä pitää paikkansa Eppu Normaalin osalta. 

Menomatkalla jo tiesi, että tänään tulee sadetta. Kertakäyttösadetakille oli käyttöä.

Heti ensi soinnusta kävi selväksi, että bändi on hyvässä vedossa. Tien päällä taas kajahti ilmoille ja aloitti koko illan kestäneen laulukuoron. Jatkoa seurasi Puhtoinen lähiöni, Suomi-ilmiö, Pimeyden Tango… Hittejä hittien perään. Martin huumori oli tallella kun hän totesi, että seuraava kappale oli ajankohtainen kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja valitettavasti taas tänä päivänä. Biisi oli tietenkin Afrikka, sarvikuonojen maa. Vaikka sanoituksessa vilahtaa neekeri, ei veisu ole rasistinen vaan rasismin vastainen: ”Massa on yhä massa Etelä-Afrikassa. Pitää kaivostrustia ja kusee silmään mustia..” Nyt tuon historian satoa saadaan korjata Välimerellä, kun tuhannet pakolaiset ylittävät meren huterilla paateillaan. 

Hieman harvinaisempaa herkkua oli On viaton ja kainoa, harrastukseni ainoa. Martti rallatti masturboinnin ilosanaa ja osa yleisöstä lauloi mukana. Muiden laulamattomuus ei johtunut varmaan häveliäisyydestä vaan siitä, että biisi on Eppujen tuntemattomampaa tuotantoa. Sitten palattiin jälleen hittikimaraan: Kun olet poissa, Murheellisten laulujen maa, Urheiluhullu. Ehkä kovimman huutomyrkyn aiheuttivat Kitara, taivas ja tähdet sekä Tahroja paperilla. Martti jaksoi bogota lähes nuoruusvuosien malliin ja välillä Pantse heitti kitarasooloja ja kuvioita, jotka maustoivat mukavasti tuttuja kappaleita. Suvantovaihteet seurasivat nopeita rypistyksiä mutta pelkkään herkistelyyn ei jumiuduttu kuin kappaleen verran kerrallaan. Kaikki häipyy, on vain nyt –slovarin jälkeen Akun Tehdas ja Reppuni jupiset riimisi rupiset sai kansan hyppimään.

Keikkaa häiritsivät ajoittaiset sadekuurot. Itse sade oli pienempi murhe, mutta se isompi oli sateenvarjot. Sateenvarjojen käyttöä ei ole millään tavalla rajoitettu, joten kuuron alkaessa kymmenet varjot peittivät lavan taakseen. En edelleenkään ymmärrä, miten tämä on mahdollista Kuopin viinijuhlilla. Vuodesta toiseen. Kaikkialla muualla varjot on kielletty ja ihmiset osaavat pukeutua kertakäyttösadetakkeihin ja näin huomioida myös kanssakuuntelijoita. Ei Kuopiossa.

Ne s*****nan sateenvarjot

Encoressa kuultiin kaksi kappaletta: Njet Njet ja itseoikeutettuna lopetuksena Voi kuinka me sinua kaivataan. Ja niinhän me kaivattiin. On aika harvinaista, että ikähaarukalla 18 – 70 oleva yleisö osaa kappaleen kuin kappaleen ulkoa. Ilta oli kuin suuri koko kansan karaokekonsertti. Kiitos Eppu Normaali.Olette todellakin lyömättömiä.

Sadekelin ajanvietettä

Tällä lomaviikolla on tarvinnut sadekelin voiteita. Ei mitään asiaa ulos. Koetin n. vuosi takaperin ennustamista ja laadin tälle kesälle sääennustuksen otsikolla: Sääprofeetta. Kiville meni, eli en omaa yliluonnollisia kykyjä.

Sitä vastoin katsoin hollantilaisen yliluonnollisen elokuvan Borgman. Suosittelen kaikille älykkään kauhun ja jännityksen ystäville. Olen myös herättänyt henkiin leffa-arvostelublogin Tunnetko itsesi onnekkaaksi, punkki? (Do You feel lucky, punk? Clint Eastwoodin julma tokaisi rikolliselle, jonka hän ampuu pari sekuntia myöhemmin elokuvassa Dirty Harry). Sadesäällä elokuvien katselu ja bloggaaminen ovat sopivaa ajanvietettä.

Tunnetko itsesi onnekkaaksi,punkki? -blogissa kerron juonikehyksen ja fiiliksiä leffahiteistä sekä vähemmän tunnetuista elokuvista.  Jokaisessa arviossa on oma subjektiivinen suositus / varoitus.  

Viidenkympin villitystä etsimässä: Pyöräily?

Olen jonkin aikaa pohtinut blogissani viidenkympin villitystä. Mitä se on? Miten se tulee? Miten se ilmenee omalla kohdalla? Toistaiseksi pohdinta ei ole tuottanut tulosta.

Sitten muistin, miten miehet kertovat tehneensä viisikymppisinä jotain, mitä eivät olisi koskaan voineet kuvitelleet tekevänsä: juosseet täysmaratonin, kiivenneet kilimanjarolle, purjehtineet maapallon ympäri tai hiihtäneet pohjoisnavalle. Haaveet ovat haaveita ja viimekädessä lompakko ratkaisee, mitä haavetta kannattaa lähteä tavoittelemaan. Siitä se ajatus sitten lähti.

Voisiko pyöräily olla minun viidenkympin villitys? Enkä nyt tarkoita mitään normipyöräilyä vaan jonkun (itselle) extreme -matkan suorittamista. Päätin tähdätä sadan kilometrin päivämatkaan. Ei kuulosta hyväkuntoiselle miltään, mutta meikäläinen ei ole pyöräillyt tänä vuonna kuin hajanaisia muutaman kilometrin matkoja. Kokemusta on viidenkympin matkasta pari vuotta sitten, kun näin Siilinjärvellä ufon. Päätin kokeilla samaa matkaa tänään, noin niin kuin harjoitusmielessä.

Viisikymmentä kilometriä taittui kylmiltään 3,5 tuntiin ja vielä kykenen päivittämään blogia. Tosin fiilis on, että haastematka olisi vasta puolessa välissä, joten vauhdin pitää olla tosikoitoksessa rauhallisempi. Turha tässä on enempää treenata, spontaanius kärsii. Ensi viikolla seuraan säätiedotetta ja kun päivä paistaa, hyppään satulaan. Kirjoittelen tänne kokemuksia, miten äijän käy.

Tässä tämän päivän pyöräreissun kuvasatoa: 

Työvälineeni Solifer vuosimallia -09. Erittäin hyvä peli.

Thank God for geelisatula. Pelasti persaukseni.

Pyöräilyssä on se hieno piirre, että aina löytää matkan varrelta jotain uutta, kun pitää silmät auki

Toivalan tsasouna on ollut Kuopion ja Siilinjärven välisen moottoritien varrella jo vuosikymmeniä. Huomasin sen vasta nyt. Paikalle tuli mies, joka kertoi myös nähneensä tsasounan ensimmäistä kertaa. Vaikka ajaa paikan ohi päivittäin!

Ortodoksisissa rakennuksissa on upeita yksityiskohtia

Kesäkukat täyttivät ojat ja tienpientareet. Tunnistin yhden: Päivänkakkara

Ravintola Vintti on lopettanut Siilinjärvellä. Sääli. Piti tyytyä ketjuravintolan buffetpöytään

Tämä tuulimylly pönötti metsän suojassa Kasurilan lähellä

Ennen puhuttiin, että maaseudulla ei ovia lukita. Ajat ovat muuttuneet. Nykyään avoimista ovista tiedotetaan bussipysäkille liimatussa tiedotteessa.

Nämä olivat reissun jälkeen aika poikki.