Se tunne, kun blogitekstisi löytyy lähiöpubin seinältä

Olen havainnut, että blogin pitämisessä on viisi vaihetta:

- Alkuvaihe jolloin pelkäät, että joku lukee blogiasi
- Ensiriemu, kun joku viimein löytää blogin ja jopa kehuu sitä
- Kirjoitusnälän kasvaminen, kun lukijoita tulee lisää
- Kärsimättömyys, kun lukijoita ei tule enää lisää
- Lannistuminen, kun lukijat kaikkoavat

Se siitä. Eilen sattui jotain, mikä nosti hymyn allekirjoittaneen huulille. Satuin käymään entisen kodin huudeilla ja päätin pistäytyä paikallisessa yhdellä huurteisella. Lähiöbaarin nimi on Kaivuri Pub.

Vuosia sitten baarin nimi oli Kellopeli pub. Asuin naapurustossa ja tuohon aikaan Kellopeli tuli viikonloppuisin hyvinkin tutuksi, sinkkumies kun olin. Eräänä ikimuistoisena syksyiltana todistin livenä, miten eräällä asiakkaalla napsahti päässä ja hän päätti humalapäissään jyrätä pubin maantasalle. Postasin tästä blogissani otsikolla: "Kaivurilla baariin. (linkki)"

Baari on uudistunut täysin. Sisätilat ovat siistit, baarin nurkassa on biljardipöytä ja tiskiltä saa tilattu myös ruokaa. Minä tilasin oluen, istuuduin nurkkasohvaan ja imin sisääni atmosfääriä ja Koffia. Kun tuoppi tyhjeni, rakko täyttyi ja suunnistin puuteroimaan nenää. Wc:n ulkopuolella olevalla seinällä huomasin kehystetyn tekstin ja pysähdyin lukemaan. Jo ensimmäinen silmäys nosti sykettä: tämähän on mun blogista!

Baarinomistaja oli bongannut tarinani netistä, tulostanut sen ja laittanut kehyksiin asiakkaiden luettavaksi. Miten siistiä! Koska pidän blogia anonyymisti, en kommentoinut asiaa paikanpäällä sen kummemmin. Vaimolle nappasin oheisen kuvan ja laiton whatsupilla muutaman nauruhymiön kera. Meikäläisen teksti on kirjaimellisesti tapetilla.

Tiedoksi, että tällainen tekstien julkaiseminen on ok, kunhan mukana on maininta lähteestä eli blogista. Ja toivon tietysti myös, että vinkkaat asiasta minulle.

Olavi Uusivirta live 31.03.2018, Henry's Pub Kuopio

Kuuntelin yhtenä päivänä Olavi Uusivirran uutta hittiä "Kesäyön uni" ja ajattelin, että tässäpä mainio biisi. Juttelin aiheesta vaimon kanssa ja sanoin, että kun Olavi tulee taas Kuopioon, niin lähdetään katsomaan. "No siihen ei mene sitten kauan. Sehän on Henkassa ensi lauantaina." Uutisesta riemastuneena säntäsin verkkokauppaan, ja varttia myöhemmin meillä oli kaksi lippua lauantain keikalle.

Olen ollut Olavin keikalla pari kertaa aikaisemminkin joten tiedän, mitä tuleman pitää. Varoituksen sana miehille: jos olet epävarma itsestäsi ja omasta parisuhteesta, älä missään nimessä vie naistasi katsomaan Uusivirtaa. Tuon parin tunnin aikana paikalla on vain yksi mies, ja me muut ollaan statisteja. LavaIla heiluu sen verran karismaattinen rokkikukko, että miehen on turha odottaa huomionosoituksia puolisolta. Naisten katseet on nautittu puolialastomaan puolijumalaan, joka ehdottaa heille vienosti: "Ollaanko tämä kesä näin?"



Pahoittelen kuvien laatua. Olimme takarivissä. 

Keikan aloitti yksinoikeutetusti "Kesäyön uni." Biisien välissä Olavi kiitteli loppuunmyytyä Henkan yleisöä ja kutsui Kuopiota bändin toiseksi kodiksi: rumpali on syntynyt täällä ja kaksi muuta bändin jäsentä käynyt Kuopion musiikkilukion. Muutaman nopeamman rypistyksen jälkeen koitti keikan koskettavin yhteislaulusessio, kun "Nuori ja kaunis" -balladin alkutahdit täyttivät hämärän salin. Olavi antoi faneille tilaa ja fanit kiittivät laulamalla kappaleen alusta loppuun, Olavin säestäessä mukana.

Kuvioon kuului tutusti paidan riisuminen, kiipeilyä yleisön päällä ja roikkumista kaiteista, putkista ja mistä vain artisti sai otteen. Ennen "Erika" -biisiä Olavi pohjusti, ettei bändi ole soittanut kappaletta pitkään aikaan "jostain syystä". Yhdessä vaiheessa etsittiin päivänsankari Elinaa, joka sai synttärilahjaksi kappaleen "Kultaa hiuksissa".

"Kauneus sekoittaa mun pään" aikana Olavi heittäytyi yleisön päälle ja nämä kuljettivat kaveria käsien päällä kuin meren aalloilla. Hauskaa ja kaunista. Bändi poistui hetkeksi ja tuli sitten heittämään encoret. Ensimmäisenä kuultiin illan toiseksi kovin yhteislaulubiisi "On niin helppoo olla onnellinen." Ennen toista encore biisiä Olavi hauskuutti yleisöä kertomalla, että laulu kertoo kitaristi Timo Kämäräisen nuoruusvuosista Pariisissa: "Siellä juotiin, siellä nussittiin". Kappale oli Toton Africa.

Bändi hävisi vielä kerran takahuoneeseen ja palasi soittamaan illan viimeisen hitaan: Bädding Somerjoen "Valot". Ilta ei ole (naispuolisten) fanien mielestä täydellinen ilman Olavin tanssiin kutsua. Niin tälläkin kertaa. Yksi eturivin tyttö pääsi nojailemaan Olavin kanssa hitaita ja muut (naispuoliset) elivät hengessä mukana. Joka jätkä salissa oli sentään sen verran järjissään, ettei yrittänyt tanssittaa omaa daamia samaan aikaan. Hetki oli Olavin ja onnellisen fanin.

Settiin kuului muutama meikäläiselle tuntemattomampi sävellys ja monta hittiä jäi kuulematta. Olavin materiaalilla pystyisi heittämään kevyesti pari keikkaa soittamatta samaa biisiä kahdesti. Siinäpä vinkki seuraavalle Kuopion vierailulle: tuplakeikka perättäisinä päivinä. Tulen paikalle.

Lisää Olavin keikkajuttuja : Olavi Uusivirta

Pudotin luurin hankeen

Se vain tapahtui. Olin nousemassa ulos autosta, kun kännykkä lipesi kädestäni ja upposi höttöiseen lumihankeen. Vaikka poimin puhelimen ripeästi ylös, vahinko ehti jo tapahtua. Kuivasin luurin kotona ja vartin ajan näytti, että kaikki oli kunnossa. Sitten näyttö pimeni, eikä herännyt enää henkiin. Sen pituinen se.

Olo oli kummallinen. Olin ilman puhelinta, ilman napanuoraa  muuhun maailmaan. Kukaan ei saa minuun yhteyttä, enkä minä voi soittaa minnekään. Miten minä nyt selviän? Onko minua olemassa?

Olen kännykkäaddikti, kuten kaikki nykyajan ihmiset. Soittaminenhan on sivuseikka. Pitää olla Facebook, Twitter, Instagram ja sähköposti koko ajan sormen alla. Pitää nähdä kavereiden päivitykset, kertomukset ja kuvat. Pitää tykätä, peukuttaa, laitaa emoijiita ja hymiöitä. Pitää olla 24/7 tavoitettavissa ja online maailmassa. Pitää…

Mutta entäs jos ei pidäkkään? Kaatuuko elämä siihen? Onko pakko viettää suurin osa valveillaoloajasta nenä kiinni luurissa, vaikkei siellä olisi mitään älyllistä seurattavaa? Voiko elää ilman? Ehkä tuo kännykän hankeen putoaminen ei ollutkaan vahinko, vaan alitajuinen päätös. Aivan kuin alkoholisti pudottaisi täyden kossupullon asfalttiin tai nikotiiniaddikti hyppäisi uimaan tupakka-asti uimashortsien taskussa. Ehkä takaraivo sai luuririippuvuudesta tarpeekseen ja päätti antaa tiedostamattoman signaalin kädelle, joka irrotti sormet puhelimesta ja päästi sen uppoamaan hankeen. Ehkä.

Ps: nukutun yön jälkeen sain vaimolta hänen entisen luurin ja sama ralli jatkuu.

Kuvat: Pixabay

Pahanilmanlintu

Olen saanut maineen Kalpan matsien pahanilmanlintuna. Kun seuraan peliä, Kalpa yleensä häviää. Virkistävä poikkeus oli viime kevään playoff kahina Kalpa - Jyp, jossa todistin kotivoittoa paikanpäällä Niiralanmontussa. Poikkeus vahvisti sääntöä.

Eilen oli treffipäivä. Käymme vaimon kanssa treffeillä n. kerran kuussa. Tällä kertaa järjestelyvuoro oli minun. Ensin ajattelin viedä vaimon elokuviin, mutta sitten muistin alkaneen playoffs kevään. Kalpalla oli peli lauantaina, mutta matsi pelattiin Hakametsän hallissa Tampereella. Vähän pitkä matka Kuopiosta. Mutta entäs tv-lähetys?

Loppujen lopuksi varasin meille pöydän Amarillosta klo 17. Varausta tehdessä reipas nainen langan toisessa päässä vakuutteli, että pöydästä näkee hyvin screenille. Kiinni veti. Ilmoitin vaimolle, että meillä on ravintolatreffit Amarillossa ruuan ja jääkiekon parissa. Eikö kuulostakin romanttiselle?

Alku ei taaskaan mennyt kuten siellä ruotsinkielisessä pikkukylässä. Tarjoilija ohjasi meidät pöytään, josta ei ollut minkäänlaista näkymää screenille. Vaimo reklamoi tästä jämäkästi, ja pian meille järjestettiin pöytä kahdelle suoralla tv-näkymällä. Kyllä kelpasi.

Peliä ja Burgeria. Mikäs sen romanttisempaa.

Hampurilaisannos kustansi 19.90 € ja oli hyvä. Vaimo vaihtoi ranskalaiset bataattiin, mikä osoittautui nappivedoksi. Kun samanaikaisesti tv:ssä Kalpa vei ja Tappara vikisi, treffit tuntuivat todella onnistuneelta.

Kahden erän jälkeen tilasin laskun ja vaihdoimme paikkaa. Kyseessä oli puhtaasti taloudelliset motiivit: Ale pupissa oluttuoppi maksaa Kalpan pelin aikana 3 €, Amarillossa 7.50 €. Vaikka Alessa oli paljon porukkaa ja näkymä screenille huonompi, itse kokemus on paljon intensiivisempi. Ihmiset huutavat, nauravat ja elävät pelin mukana. Niin, ja se halpa olut.

Kolmanteen erään lähdettiin Kalpan johdossa 1-2. Tappara tasoitti 2-2 ja Kalpa livahti taas johtoon 2-3. Alle kaksi minuuttia ennen pelin päätöstä Tappara tasoitti vielä 3-3 ja seurasi jatkoerä. Täydellinen käsikirjoitus tähän matsiin.

Sitten menin tekemään sen: laitoin Facebookiin päivityksen "Jatkoaika. Tää on Kalpan peli!! Olen uhonnut." Yleensä mun kommentit ovat olleet viimeinen niitti Kalpan tappiolle. Niin tänäänkin.

Jatkoerän toisella minuutilla Kalpalla oli liikaa pelaajia jäällä ja seura kärsi kahden minuutin joukkuerangaistuksen. Kohtalokasta. Kun jäähyä oli jäljellä reilut kymmenen sekuntia, Sebastian Repo sivalsi Tapparalle 4-3 voittomaalin. That's it. Game over.

Tappio oli karvas, mutta vielä kitkerämpiä olivat kommentit Facebookissa. Tuli todellakin tunne, että Oops, I did it again. Aina kun avaan suuren suuni, Kalpa häviää. Oikeasti. Tästä viimein viisastuneena en enää somessa uhoa, koska se tietää Kalpalle tuhoa.

Kirjoitan, siis olen

Poikani on innostunut kirjoittamisesta. Hän suunnittelee järkälemäistä visual novelia, jonka valmistumiseen arvioi menevän n. kolme vuotta. Valtava urakka! On mukava huomata, että sanonta ”pojasta polvi paranee” pitää paikkansa.

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja väitän, että jokainen on harrastanut sitä jossain vaiheessa elämää: pitänyt päiväkirjaa, purkanut teiniangstia, kirjoittanut ihastumisesta, rakkaudesta, erosta ja murheista. Kirjoittaminen on parhaimmillaan terapiaa, päässä käytävää monologia, jossa asiat laitetaan järjestykseen ja ne saavat oikeat mittasuhteet. Kirjoittaminen toisille onkin sitten aivan toinen juttu.

Minun ensikosketus kirjoittamiseen ajoittuu jonnekin 10 ikävuoden tietämille. Näin televisiosta elokuvan Hatari, jossa John Wayne pyydysti Afrikan villieläimiä eläintarhojen tarpeisiin. Elokuva teki niin suuren vaikutuksen, että kirjoitin ”ensiromaanin” Safari, jossa päähenkilö pyydysti Afrikan villieläimiä eläintarhojen tarpeisiin… Viimeisin, hieman vakavampi yritys kirjailijanuraan tapahtui kolmekymmentävuotta sitten, kun tarjosin dekkariani parille kustantamolle. Vastauksena tuli kohtelias ei kiitos, ja kirjoittaminen lopahti pitkäksi aikaa.

1990-luvulla saatiin työpaikalle uusi ja mullistava tiedonvälitysinnovaatio: sähköposti. Oli ällistyttävää, että viesti kulki silmänräpäyksessä toisen meiliboxiin ja se oli luettavissa ilman viivettä. Uutuudenviehätys johti tietenkin siihen, että sähköpostia lähetettiin jatkuvasti ja erilaiset vitsiviestit kulkivat kaverilta toiselle alta aikayksikön. Sain idean, että uutta teknologiaa voisi hyödyntää myös kirjoittamisessa. Aloin julkaista kerran viikossa pieniä, työhön liittyviä humoristia tarinoita, joita jaoin työkavereille. Tästä tuli perinne parin vuoden ajaksi, kunnes ko. työpaikka lopetettiin ja porukka pistettiin kilometritehtaalle. Kirjoittaminen sai taas jäädä.

Uusi kirjoituskärpänen puraisi alkusyksyllä 2013, kun päätin perustaa tämän blogin. Ja siitä lähtien tekstiä on tullut tasaisen epätasaisesti. Alussa into oli kova ja postauksia putkahti ilmoille melkein joka päivä. Nyt vauhti on hiipunut ja tavoitteeni on, että postauksia tulisi edes melkein joka viikko. Tässä kuussa en ole päässyt tavoitteeseen.

Palaan vielä tuohon kolmenkymmenvuoden takaiseen dekkariin. En uskaltanut itse koskea tekeleeseen, mutta annoin sen pojalleni luettavaksi. Palaute oli yllättävät positiivinen, joten rohkaistuin ja luin kirjan. Teksti on toki vanhentunutta, mutta itse tarina ja juonenkäänteet, vaikka itse sanonkin, ihan mukiinmeneviä. Löysin netistä kustannusyhtiön, joka julkaisee omakustanteita, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kunhan olen saanut muokattua ja kirjoitettua tarinan puhtaaksi, julkaisen dekkarin omakustanteena ja vinkkaan siitä myös täällä blogissa. Mitään myyntimenestystä en odota, onpahan mukavaa saada edes yksi konkreettinen kirja uunista ulos. Ei minusta kirjailijaa tule, korkeintaan intohimoinen harrastelija. Palataan asiaan, kun dead line on käsillä.


Kuvat: Pixabay

Kohti ääretöntä ja sen yli: Umpihankipatikointia Hauto-Koistiin

Lumikenttien kutsu

Ostin itselleni patikointia varten kunnon repun. Ennen ostosta luin retkeilyblogeista ohjeita, mitä repun ostamisessa tulee ottaa huomioon: ei liikaa vetoketjuja, tarkista että saumat ovat tukevaa tekoa. Kun palasin repun kanssa kotiin huomasin, että yksi olennainen ohje pääsi unohtumaan: tarkista, että kiinnityshihnat ovat oikean mittaiset. Eihän ne olleet. Ongelmaksi osoíttautui vyötärön ympäri kiinnitettävä hihna, joka ei mahtunut kiinni. Kun kirosin asiaa, poikani totesi sarkastisesti, että repuntekijät varmaan olettavat ko. repun ostajan olevan jo lähtökohtaisesti fit -kunnossa. Jätin herjan omaan arvoonsa ja pähkäilin tilannetta hetken. Onneksi vaimo riensi apuun ja ehdotti, että vien repun suutariin. Nerokas idea.

Vaihdatin suutarilla pidemmät remmit. Koko toimenpide kustansi 12 euroa, eikä päällepäin huomaa mitään eroa. Tämä on maksuton mainos: Kuopion Suutarimestarit tekee laadukasta työtä edulliseen hintaan. Olen käyttänyt suutarin palveluja aikaisemminkin ja työn jälki on aina priimaa. Suosittelen.

Löysin Kuopion kaupungin nettisivuilta tietoa Hauto-Koistin autiotuvasta. Hauto-Koisti on Kallaveden keskivaiheilla sijaitseva saari, joka kuuluu Koistin saariryhmään. Saaressa sijaitsee yleisessä käytössä oleva vanha maalaistalo ja rantasauna. Alueen varustukseen kuuluu myös keittokatos, nuotiopaikka, liiteri ja polttopuut, laituri, jätepiste, komposti sekä käymälä. Maalaistalossa ei saa yöpyä kolmea yötä pidempään ja ensimmäisenä tulleet antavat tilaa seuraaville. Tupa pitää jättää siistiin kuntoon ja retkeilijä vie jätteet mukanaan. Kuulosti täydelliselle viikonloppuretkeä varten.

Viikonlopun patikkareissulle tarvitset seuraavaa:

Kun oikein innostuu asiasta, saattaa valmisteluissa mopo karata käsistä. Niin tälläkin kertaa. Hankin grillimakkaraa, keksejä, säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa sellaisen lastin, että kantajaksi olisi tarvittu vähintään bodaria. Loppupeleissä karsin muonavarastoa niin, että perillä ruuan vähyys pääsi yllättämään. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle.

Aikaisin lauantaiaamuna tankkasimme reissua varten pastaruualla, puimme talviretkivaatteet, reput selkään ja lähdimme matkaan. Lähdin matkaan hiihtäen, poikani jalan. Alun perin suunnittelin, että jaksan matkan paremmin suksien päällä. Alkumatka sujuikin mukavasti. Kuopiolahden rannasta lähtevä latu oli hyvässä kunnossa ja vaikka päivä oli pilvinen ja harmaa, mieli oli iloinen ja kirkas.

Tämä reissu onnistuu (jäätilanteesta riippuen) tammikuusta maaliskuulle. Muuna aikana avoinna pidettävä syväväylä katkaisee reitin.

Hiihdin kolme kilometriä, kunnes vaikeudet alkoivat. Latu muuttui lumiseksi, märkä lumi tarttui suksen pohjaan ja luisto hävisi tyystin. Ei auttanut muu kuin ottaa sukset kantoon, kävellä pari kilometriä Keilankannassa sijaitsevan marketin parkkipaikalle ja soittaa vaimolle: ”Voisitsä tulla hakemaan autolla mun sukset ja monot? Jatkan matkaa jalan. Ja tuo samalla pojalle vesipullo. Se unohtui lähtiessä keittiön pöydälle.”

Hyvästi sukset tällä kertaa. Amatööri ei osannut voidella teitä kelin mukaan.

Kun vaimo oli noukkinut sukset kyytiin, retki jatkui jalan. Jäälle ajettu ura oli todella hyvä kävellä. Kahden ladun välissä oli luisteluhiihtäjille tarkoitettu, puolentoista metrin levyinen tasainen baana, joka oli kova kuin asfaltti. Seuraavat viisi kilometriä taittui vihellellen.

Kymmenen kilometrin jälkeen meidän piti hyvästellä latu-ura ja lähteä polkemaan umpihangessa eteenpäin kohti Hauto-Koistia. Jäällä oli lunta melkein puoleen sääreen ja matkanteko muuttui tahmeaksi. Poikani avasi keulilla tietä ja joutui vähän väliä pysähtymään ja verryttelemään jalkojaan. Ihmettelin, mikä kaveria vaivasi ja siirryin itse kärkimieheksi. Kymmenen minuutin kuluttua en ihmetellyt enää. Tarpominen umpihangessa otti todella rajusti pohkeisiin ja pakotti pysähtymään vähän väliä, ettei jalat menneet täysin jumiin. Hellaakoski on aikoinaan runoillut: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Ei millään pahalla Aaro, mutta et kyllä tiennyt hittojakaan siitä mitä riimittelit. Sopii kokeilla kuuden kilometrin umpihankivaellusta jäällä koska vain. Voin vakuuttaa, että kunnon tietä tulee ikävä.

"Tietä käyden tien on vanki...."

Seitsemäntoista kilometrin ja neljän ja puolen tunnin jälkeen pääsimme viimein perille Hauto-Koistiin. Saaren eteläkärjessä pilkotti vaalea maalaistalo ja ilmassa tuntui savun haju. Emme olleet yksin. Maalaistalo käsitti keittiön ja kaksi tupaa, joista toiseen oli majoittunut pari moottorikelkallista venäläisiä. Moikkasimme uusia naapureita ja painelimme vapaana olevaan huoneeseen. Tuvassa oli neljä sänkyä (neljä makuupaikkaa, joissa kolmessa oli paljas vaneripohja ja yksi oli pohjaton), pöytä, tuoli, kamina ja helvetin kylmä. Löysin keittiöstä vanhan vaahtomuovipatjan, jonka asetin makuulaverille. Makuupussi ja vaatteet haisivat vanhalle vaahtomuoville koko viikonlopun ajan.

Hauto-Koistin autiotupa

Ranta ja rantasauna

Shit happens here

Ensimmäisenä alkoi tuvan lämmitys. Poikani sytytti tulet kamiinaan ja minä kävin liiterillä pilkkomassa kirveellä lisää polttopuuta. Huone lämpeni ärsyttävän hitaasti. Nielaisimme hedelmäpatukat ja kupit kuumaa pussikanakeittoa ensinälkään. Hikiset vaatteet jäähtyivät päälle ja kylmä hiipi kehoon. Avasin repun ja kaivoin vesipullon esille kun huomasin, että puolentoista litran pullossa oli enää vajaa kolmasosa nestettä jäljellä. Mitä hemmettiä? Seuraavaksi kaivoin pyyhkeen, joka oli litimärkä. Sitten sytykkeeksi otetut sanomalehdet, jotka valuivat vettä. Kävi ilmi, että vesi oli valunut pullon pohjassa olevasta reiästä repun pohjalle. Onneksi käärin pakkausvaiheessa pullon pyyhkeeseen. Makuupussi ja vaihtovaatteet säästyvät kuivina.

Pahamaineinen pullo, josta vuoti litran verran vettä reppuun.

 Vaihdoin kuivan villapaidan ja painuin makuupussiin lämmittelemään. Poika heitteli puita kamiinaan ja parin tunnin päästä tuvan lämpötila oli jo reilusti plussan puolella. Ripustimme märät vaatteet kuivumaan tuvan katossa olevalle pyykkinarulle ja nautimme olosta.

Tulimme Kallavedelle hakemaan erämaan rauhaa, mutta saimmekin äänekkäät naapurit. Seinän taakse majoittuneet venäläiset pitivät bileitä myöhään iltaan ja nauru raikui. Kuuntelimme ääniä ja totesimme, että tässä se kulttuuriero näkyy: naapurimaan kaverit osaavat juhlia vaikka autiosaaressa, kun taas suomalaiset haluavat nauttivat luonnonrauhasta. Eipä siinä, mukavaa että heillä oli hauskaa eivätkä riidelleet keskenään.

Venäläiset lämmittivät saunan ja tekivät ilmeisesti moottorisahalla avannon rantaan. Kun seurue palasi saunasta tupaan, päätimme lähteä saunomaan. Kello oli jo kahdeksan ja ulkona pilkkopimeää. Saaressa ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä, joten vesi piti kantaa avannosta ja saunan verannalle laitettu ulkotuli valaisi pimeää pihaa. Saunan pukuhuoneessa meitä odotti yllätys: penkillä oli pyyhkeitä, pesuainepulloja ja rintaliivit. Päätin käydä kysymässä venäläisiltä, joko saunaan voisi mennä.

Avanto, johon poika pulahti.

Koputin toisen huoneen oveen, mutta naapurista ei kuulunut mitään. Pihalla olevasta majasta kajasti valoa ja savupiipusta tuli savua. Seuraavaksi koputtelin grillimajan ovelle: ”Excuse me!” ”Se on auki” vastattiin selvällä suomenkielellä. Majassa oli ryhmä suomalaisia nuoria. Häkellyin tilanteesta niin että kysyin heiltä, aikovatko he saunoa. Eivät aikoneet. Palasin saunalle ja raportoin pojalle, että meitä on sitten kolme porukkaa yöpymässä autiosaaressa. Se siitä luonnonrauhasta.

Sauna kruunasi hikisen päivän. Lattiakaivo oli jäässä, joten lattia lainehti nilkkaan asti vettä. Ei annettu sen häiritä. Poika uskaltautui kaksi kertaa avantoon. Minä seisoin ja osoitin arkajalkana taskulamppulla valoa avannon reunalla. Otimme tullessa juomaveden avannosta, mutta nyt piti keksiä toinen vedenottopaikka. Näin aikaisemmin illalla pari kalastajaa pilkillä noin sadan metrin päässä rannasta, joten päätimme käydä hakemassa vettä pilkkiavannosta.

Näin avataan jäätynyt pilkkiavanto vedenottoa varten. Vaimo tuumasi, että saimme järvivedestä varmasti jotain matoja. No tuskin.

Iltaruualla retkimuonan vähyys aiheutti pientä paniikkia. Matkaeväänä kahdelle oli:

6 x kuppikeittopussi

2 x grillimakkarapaketti

2 x sienirisottopussi

6 x juusto-meetvurstisämpylä

1 paketti suklaakeksejä

1 ananassäilyke

12 x omena- ja mansikkapatukka

2 litraa appelsiinimehua

Päivän marssimisen jälkeen olisi voinut syödä kaiken yhdeltä istumalta. Nyt ei auttanut muuta kuin rueta säännöstelemään. Keitin sienirisotot ja paistoin kolme grillimakkaraa. Pilkoin grillimakkarat risoton sekaan, jaoin annoksen kahteen osaan ja söimme sen puoliksi. Toinen annospuolikas säästettiin aamupalaksi. Aamulle jäi myös pari grillimakkaraa, 4 juusto-meetvursisämpylää, ananassäilyke, 4 kuppikeittopussia ja parit hedelmäpatukat per nenä. Näillä mentiin.

Kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Ei ollut näin rauhallista.

Ennen nukkumaanmenoa sovimme kipinävuorot. Kamina oli osittain rikki, eikä sen sisälle mahtunut kuin pari-kolme puuta kerrallaan. Pesällinen paloi tunnissa ja jos tuli pääsi sammumaan, edessä oli uusi sytytysurakka. Ensimmäisen kipinävuoron otti poikani. Minä laitoin herätyksen klo kahdeksi ja painuin pehkuihin. Tupa oli mukavan lämmin ja naapureista ei kuulunut enää pihahdustakaan. Nukahdin nopeasti rankan päivän päätteeksi.

Autiotuvan seinällä oli ohjetaulut majoittujille

Kallaveden saaristo on osittain rauhoitettu. Paikannimet herättivät hilpeyttä.

Olisin ehdottomasti halunnut olla paikalla, kun näille saarille keksittiin nimet: "Hei, millä saarella sä nappula ja sie karpaasi oikein kävitte paskalla? Ja missäs me otettiin ne reissun kovimmat kännit?" Joku hämähäkki oli jäätynyt lasin väliin.

Kahden aikaan heräsin siihen, että kamiinassa kyti hiillos. Poika nukkui sikeästi makuupussissaan, joten otin lämmitysvuoron haltuun. Latasin pesän täyteen puita, laitoin hälytyksen puoli neljäksi ja jatkoin unia. Heräsin uudestaan kolmelta ja neljältä ja joka kerta uunissa oli pelkkä hiillos. Poika lupasi laittaa oman herätyksen puoli viideksi, joten neljän jälkeen pääsin jatkamaan kunnon yöunia.

Poikani kertoi aamulla, miten yö tästä eteni. Kaveri heräsi puhelimen herätykseen puoli viideltä, katsoi kamiinaan ja hämmästyi, kun uunin luukusta loimotti isot liekit. Hän luuli, että olin laittanut puita viimeksi kahden aikaa yöllä ja sama lataus paloi vieläkin pesässä. ”Ajattelin sitten laittaa kellon soimaan puoli seitsemäksi, koska puiden palamisessa tuntui kestävän niin kauan”.

Jäin vain epäselväksi että missä.

Heräsin aamukuudelta. Tupa tuntui viileältä ja kamiina oli pimeä. Herätin pojan ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

”Kamiina on sammunut”.

”Hmmmmm?” (unista muminaa)

”Pitäisköhän laittaa puita?”

”Hmmmmm.”

Poika nousi puolittain istumaan, katsoi hetken sammunutta kamiinaa, painoi sitten päänsä takaisin tyynyyn ja jatkoi unia. En jaksanut nousta, vaan vedin makuupussin vetoketjun tiukemmin kiinni ja päätin jatkaa koisaamista. Parin tunnin päästä heräsimme viileässä tuvassa, eikä poika muistanut aamuepisodista mitään.

Aamupalan runsaus yllätti meidät täysin. Edellisenä iltana tuntui, että kaikessa pitää säännöstellä, mutta lopulta emme jaksaneet syödä jäljellä olevaa sapuskaa. Edessä odotti uusi kuuden kilometrin tarpominen tiettömällä jääkentällä. Paluumatka osoittautui hieman helpommaksi, koska edellisen päivän jäljet helpottivat kulkua. Tarpominen lumessa eteni rivakasti ja tauolla veikkasimme, miten pitkä matka oli kuljettu. Minä heitin 4 kilometriä, poika 4,3 kilometriä. Puhelimen matkamittari näytti tasan 4,3 km! Kaveri on käsittämätön arvaaja. Kuuden kilometrin jälkeen pääsimme latu-uralle.

Sunnuntaiaamuna: Bye bye Hauto-Koisti

Paluumatka eteni sujuvasti aina Keilankannan sillalle asti. Pitkin matkaa vastaan tuli hiihtäjiä, jotka pyyhkäisivät vauhdilla ohi. Luisteluhiihtäjien kohdalla siirryimme syrjään, ettemme häirinneet heidän matkaa. Sitten vastaan tuli mies ja nainen, jotka hiihtivät rinnakkain perinteisellä tyylillä. Latujen väliin jäi se puolitoistametriä tasamaata, joten siirryimme hieman keskemmällä, että hiihtäjät pääsisivät molemmilta puolilta ohi. Mies päättikin vaihtaa ladulta vapaan tyylin hiihtoon vain kymmenisen metriä ennen kohtaamista ja pysähtyi suoraan eteemme.

”Kuopion kaupunki on kieltänyt kävelyn hiihtoladulla. Voitteko siirtyi vaikka tuonne moottorikelkkauralle.”

Olin niin väsynyt ja tyrmistynyt, että siirryimme sanaakaan sanomatta pois radalta. En jaksanut rueta vääntämään siitä, että kova hiihtorata ei mene rikki kävellessä ja väistämme kaikkia hiihtäjiä, kuten jalankulkijoiden pitää. Kelkkaura oli vanha, pehmeä ja raskas kävellä. Jatkoimme matkaa parisataa metriä kunnes sanoin pojalle, että palataan takaisin jääbaanalle. Olen kuullut juttuja laturaivosta, tosin tämä kohtaaminen oli korkeintaan latupaheksuntaa. Enivei, loppumatka sujui ilman välikohtauksia. Viikonlopun reissulle kertyi matkaa yhteensä 33 kilometriä.

Päivä, jona kohtasin Heikki Kinnusen

Torstaina tapahtui jotain, mikä avasi muistojeni arkun. Olin palaamassa töistä kotiin, kun törmäsin Kuopion rautatieasemalla Heikki Kinnuseen. Se oli pieni hetki Kinnuselle, mutta suuri tapaus bloggaajalle. Olihan kyseessä sentään Heikki Kinnunen, nuoruuteni idoli!

Mieleeni nousivat muistot Lampaansyöjistä, Valehtelijoiden klubista, Älyvapaasta Palokunnasta ja Soidinmenoista. Elokuvista ja tv-sarjoista, jotka nostivat Heikin kaiken kansan tietoisuuteen 70- ja 80-luvulla ja teki hänestä oman aikansa supertähden. Oi niitä aikoja. 

Siinä me nyt olimme, rautatieaseman tunnelissa ja katseemme kohtasivat. Heikki näki kasvoillani ilmeen, johon hän on saanut tottua jo neljänkymmenen vuoden ajan: tuo tunnisti minut. Ohitimme toisemme ja HK unohti minut saman tien. Minä taas, vaikuttuneena kohtaamisestamme, tartuin kynään. Kiitos Herra Kinnunen kaikesta, mitä olette tehnyt suomalaisen viihteen eteen. Hattu päästä. 

Tästä sujuvana aasinsiltana kerron omasta ”fifteen months of fame” -ajastani. 80-luvulla olin puolentoista vuoden ajan töissä suonenjokelaisessa rautakaupassa. Kun työskentelet kaupassa, sinusta tulee automaattisesti kylän "julkkis" . Sainkin tottua siihen, että työajan ulkopuolella mansikkaisännät ja omakotitalorakentajat moikkailivat kuin vanhalle tutulle. Olinhan ”se rautakaupan myyjä”. Julkkiksena olo päättyi, kun lähdin armeijaan ja myöhemmin karistin pikkukaupungin tomut kannoiltani. 

Toisena aasinsiltana vielä eräs tapaus, joka on syöpynyt mieleen. Olimme vaimon kanssa muutama vuosi sitten Kuopiorockissa. Istuimme anniskelualueen nurmella mukavissa juhlatunnelmissa katsomassa bändiä, kun äkkiä editsemme käveli tuttu kaveri. Huikkasin nuorelle miehelle äänekkäästi: Moi! Tämä kääntyi ja heitti moit takaisin. Kaverin ilme kuitenkin vakavoitui, kun hän huomasi minut ja sen enempää kommentoimatta hän jatkoi matkaansa. 

Jäin ihmettelemään kaverin reaktiota. Mitä hittoa? Mehän ollaan tuttuja ja nyt hän melkein sivuutti koko kohtaamisen, eikä jäänyt edes juttelemaan. Töykeää! Hiton ylimielistä! Mitä vi… tsiä? 

Hetken sisäisen kiehahduksen jälkeen eräs ajatus sai minut pysähtymään: kukas tuo kaveri taas olikaan? Kysymys oli outo, koska tunsin hänet hyvin ja näimme harva se viikko. Sitten päässäni välähti ja oivallus sai vajoamaan henkisesti anniskelualueen nurmen alle. Enhän minä häntä tuntenut: hän oli meidän lähikaupan kassa!

Kuva: Mtv.fi.