Joskus teen Vesa-Matti Loirit

Ikä tekee ihmeitä: se saa ajattelemaan. Kun takana on puoli vuosisataa on mitä muistella. Eletty elämä ei aina mennyt niin kuin suunnitteli, mutta hengissä ollaan. Vanhempana mutta ei viisaampana. Korkeintaan kokeneempana.

Aika ajoin sitä kyllästyy ja pettyy itseensä. Pitäisi olla parempi, sosiaalisempi, aktiivisempi, avuliaampi. Tästä introventtien luvatusta maasta on pikku hiljaa kuoriutunut pikkuamerikka, jossa menestys mitataan julkisuudella, rahalla ja itsekkäillä saavutuksilla. Mihin katosi kynttilä vakan alla mentaliteetti? Miksi pitää väkipakolla olla tiimipelaaja, vaikka haluaisi puurtaa yksin tasaista laatua? Mikä siinä muutoksessa on niin helvetin hienoa, että firmat harrastavat sitä joka vuosi? Hyvät asiat myllätään ja muokataan muodin mukaan ja sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun.

Olen tullut siihen tulokseen, että tärkein asia tässä elämässä on itsensä tunteminen. Se, miten toimii ja reagoi eri tilanteissa, miksi tuntee mitä tuntee ja mistä rakkaus ja viha kumpuaa. Kaikki muut tunteet ovat noiden ääripäiden välissä. Nykyaikana ei vain ole aikaa tutustua itseensä. Ympärillä on usein ihmisiä ja häiriötekijöitä, jotka vievät ajatukset muualle. Ja kun viimein kotona pääset hetkeksi rauhoittumaan, kädessä on kännykkä, jonka ärsykkeet estävät pysähtymisen. Sitä hiljaista hetkeä, jolloin olet yksin ajatuksiesi kanssa, ei tule koskaan.

Kymmenisen vuotta sitten olin reilun vuoden sinkkuna ja pääsin tutustumaan itseeni kunnolla. Tutustumisen tuloksena löysin kehityskohteita, kuten firmajargonissa sanotaan. Tuosta ajasta on kulunut jo niin kauan, että hukkasin itseni uudestaan. Pitäisi järjestää treffit peilikuvan kanssa.

Haluaisin saada selville, miksi sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet vuosi vuodelta tuntua vastenmielisemmälle, enkä saa enää soitettua kuin läheisille perheenjäsenille. Tuo on toki hieman karrikoitua, koska järjestän joka syksy entisten työkavereiden tapaamisen ja olin vasta parin kaverin kanssa Tallinnan reissulla. Mutta tosiasia on, että viihdyn hyvin metsän siimeksessä, pelkän luonnon ympäröimänä.  Sielläkin irrottautuminen on nykyään vaikeaa, kun on kännykkä ja some. Asioista pitää laittaa päivityksiä ja kuljettu matka pitää mitata. Muutenhan koko reissua ei ole tapahtunut.

Joskus teen Vesa-Matti Loirit ja muutan joksikin aikaa Lappiin erämökkiin keskelle ei mitään. Elän Lapin kesän, patikoin ja paistan makkaraa, kuuntelen hiljaisuutta. Ei nettiä, ei naapureita, ei aikatauluja, ei sosiaalisia velvoitteita. Only me, myself and I. Jos tuo reissu toteutuu, kirjoitan kokemukset päiväkirjaan. Saapahan jälkeläiset sitten joskus lukea, että mitä sen papan päässä liikkui.

Mikä on elämän tarkoitus? Sitä ei tiedä kukaan. Mikä on minun elämän tarkoitus? Sen tiedän vain minä. Ja siitä minä otan vielä selvää.

Kuva: Pixabay. com

Mun täytyy kävellä näin

Lapsuuden Suonenjoella oli monenlaisia ikimuistoisia hahmoja. Yksi näistä oli iäkäs mies, joka ei tehnyt muuta kuin käveli. Hän oli tuttu näky tien pientareella: lierihattu, pitkä takki, suorat housut ja saapikkaat. Mies käveli keinuvalla tyylillä väsymättä vuosikausia. Syytä ei kukaan tiennyt. Yhden huhun mukaan hän oli vakavasti sairas ja pystyi pitämään sairautensa kurissa vain kävelemällä. Näin aikuisena ymmärtää, että tarina oli kaupunkilegenda, mutta pikkupojasta se kuulosti aivan loogiselle selitykselle.

Kuvan miehellä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa. Kuva: Pixabay.com

Pari viikkoa sitten kävelin taas Siilinjärveltä Kuopioon (24 km)

Kuopiossa on kävelyteitä ja polkuja mistä valita

Parhaat reitit löytyy metsästä. Tässä Vuorilammen lenkki viikko sitten

Nyt minusta on tullut tuo vanha, omituinen kävelijä. Viime viikolla kilometrejä kertyi yli kuusikymmentä ja harjoitukset jatkuvat. Päätimme nimittäin pojan kanssa pienestä juhannustempauksesta: kävelemme Kuopiosta Suonenjoelle. Lähtö juhannusaattona Pitkälahden ABC:ltä ja kahdeksan tunnin jälkeen meidän pitäisi olla perillä. Matkaa kertyy reilun maratonin verran eli n. 44 kilometriä. 

Tähän kuvatekstiksi: I Love Kuopio

Mitä järkeä? Ei tietenkään mitään, mutta hauskaa ja kipeää tulee varmasti olemaan. Kävelin maratonin vuonna 2001 Rauhalahti Runs & Walks –tapahtumassa. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla toinen kantapää aukesi ja reissu meinasi jäädä kesken, mutta huoltojoukoilta saatu laastari pelasti tilanteen. Kaksi kilometriä ennen maalia jalat olivat jo niin tukossa, että piti vaihtaa hölkäksi. Rennolla hölkällä jalat kestivät ja jaksoin loppuun asti.

"Kuopion kaduilla kuntoaan testasi yli 1200 liikkujaa" Kuva ja teksti: Savon Sanomat 9.9.2001.

Bloggaaja saapuu maraton maaliin ajassa 6 tuntia 59 minuuttia

Muistan ikuisesti kotimatkan Rauhalahdesta Kelloniemeen. Olin liikkeellä julkisilla ja jouduin vaihtamaan bussia Kuopion torilla. Rauhalahden linja pysähtyi kauppahallin kohdalle ja jatkoyhteys lähti torin toiselta puolelta. Kun astuin bussista ulos, jalat tekivät lakon. Jouduin köpöttelemään jalkaterän mittaisilla askelilla kuin vanhus ja pelkäsin, etten ehdi bussille. Matkaa oli n. 200 metriä ja aikaa kymmenen minuuttia. Ehdin just ja just.

Kuopion Kauppahalli, kuvaaja Kanerva Teuvo/ Finna.fi

Kerroin näitä tarinoita pojalle kuin maratonveteraani konsanaan ja varoittelin, että edessä on hikisen kivulias kävelymatka. Poikani totesi: mitä enemmän tekee kipeää, sitä enemmän se palkitsee. Katsotaan, onko kaveri vielä juhannusaattona samaa mieltä.

Sananmuunnoksia

Kuva: Pixabay.com

Jos ajatusmaailma nyrjähtää sananmuunnos –modelle, luetun ymmärtämisestä tulee joko hiton hauskaa tai helvetin raskasta. Olen koettanut välttää erilaisten sanaparien muuntamista, mutta välillä sitä ei voi itselleen mitään. Ja välillä eteen tulee hillittömiä oivalluksia.

Ehkä hulvattomimmat sananmuunnokset oli aikoinaan Putouksen sketsihahmo pastori Luttisella, joka viljeli muunnoksia hengästyttävään tahtiin. Tässä muutamia:

”Olen todella surkea töihin ottaja”
”Hinkkasin rukoillen rattia”
”Kukkona rallissa”
”Kumi ei kestänyt rallia”
”Päästäkää pappi tuskasta”
”Naamalleni lensi kumit ja nasta”
”Finaaliin asti”
”Kuiva mutta naseva”

Tänä aamuna pyörähdin työmatkalla lähikaupan kautta ostamassa päivän eväät. Siinä kassalla jonottaessa aamu-uniset aivot naksahtivat sananmuunnos –modelle ja hoksasin jotain, mikä sai minut hymyilemään. Maksoin ostokset iloisena ja painelin töihin. Matkalla mietin mielessäni, minkälainen keskustelu erään nimeltämainitsemattoman einesruokatehtaan tuotekehittelyssä on käyty. Se on mennyt ehkä näin:

- Tässä on meidän uudet tuotteet, jotka tulevat myymään kuin häkää. Eritoten tämä Kanaruukku on herkullista!
- Tuota… meidän pitää kyllä miettiä noita tuotteiden nimiä uudestaan?
- Kuinka niin?
- Meinaan vaan että tämän yhteen eineksen nimi pitää vaihtaa. Voisiko siihen lisätä jotain?
- Minusta tuo nimi on ihan hyvä. Mitä ehdotat?
- Laitetaan einekseen lisukkeeksi pekonia ja vaihdetaan nimeksi Kinkkupekoniruukku.
- Mikä vika Kinkkuruukussa on?

Turkkilainen tonnin seteli

Tuli mieleen eräs valuutanvaihtoepisodi 90-luvun alusta. Olimme rantalomalla Rhodoksella ja viikkoon kuului myös käynti Turkin puolella Marmariksessa. Tuohon aikaan turkkilaiset nahkatakit olivat suosittuja tuliaisia korkean laadun ja edullisten hintojen vuoksi. Kerroin kaupankäynnistä tarinassa Tuperus .

Päivämatka katamariinilla Turkkiin vaati vähän säätämistä. Kreikka ja Turkki olivat käytännössä sotatilassa vuonna 1974 tapahtuneen Kyproksen miehityksen vuoksi. Turkkilaiset valloittivat Kyproksen pohjoisosan ja julistivat sen itsenäiseksi. Tämä ei tietenkään passannut Kreikalle ja vihanpito kyti pinnan alla. Mutta se ei estänyt matkailua.

Ennen lähtöä meille jaettiin pahvinpalanen, joka laitettiin passin väliin. Tähän pahviin tuli Turkin tullin maahansaapumis- ja maastalähtöleima. Ohjeeseen kuului, että paluumatkalla pahvi piti hävittää. Jos passista löytyi turkkilainen leima, paluu Suomeen saattaisi viivästyä ikävästi. Kreikan viranomaisilla oli tapana tehdä tullitarkastus vaikeaksi ja myöhästyttää vihollisen puolella käyneitä turisteja lennolta. Melkoinen kissa-hiiri - leikki, jossa kaikki olivat mukana.

Päivä Marmariksessa sujui kommelluksitta, pois lukien valuutanvaihtoa. Minulla oli sadan dollarin matkashekki, joka piti vaihtaa pankissa Turkin liiroiksi. Elettiin aikaa ennen valuutta-automaatteja ja visakortteja. Sadalla dollarilla sai pari miljoonaa Turkin liiraa, mikä tuntui hurjalle. Kaiken lisäksi paikalliset eivät halunneet liiroja vaan kovaa valuuttaa, kuten Saksan markkoja, USAn dollareita ja Suomen markkoja. Kun kauppiaalle kertoi maksavansa liiroilla, hinta pompsahti aina hieman ylöspäin. Se siitä valuutanvaihdon mielekkyydestä.

Iltapäivällä oli aika palata katamariinilla Rhodokselle. Kaikista ostoksista huolimatta minulla oli edelleen parinsadantuhannen liiran edestä Turkin rahaa. Kyselin kauppiailta, voisiko joku vaihtaa valuutan Kreikan drakmoiksi, mutta tuloksetta. Kreikan puolella liira oli lelurahaa eikä kelvannut mihinkään. Raha piti saada vaihdettua, koska matkakassa oli rajallinen. Mitä avuksi?

Kyselin eräältä jäätelökauppiaalta rahanvaihdosta, kun paikalle saapui poliisi. Kauppias vaihtoi sanasen virkavallan kanssa ja hetken pelkäsin olevani lirissä. Päinvastoin! Jäätelökauppias tulkkasi, että poliisi vie minut rahanvaihtajan luo. Sopii hyvin. Niinpä kävelin tuon virkapukuisen miehen perässä ja sukelsimme Marmariksen sokkeloisille kujille.

Mieleeni hiipi huonoja ajatuksia, kun saavuimme hiljaiselle kujalle. Kujan päässä istui mummo puisen pöydän takana. Pöydällä oli jonkinlainen kassalipas. Tilanne vaikutti todella hämärälle. Poliisi osoitti elekielellä mummoa ja uskaltauduin laittamaan setelinipun pöydälle. Siinä vaiheessa toivoin vain säästyväni hengissä, vieköön rahat jos tarvitsevat. Mummo otti setelitukon, teki laskutoimituksen kynällä ja paperilla, avasi lippaan ja laski nipun drakman seteleitä pöydälle. Minulla ei ollut mitään hajua mikä liiran ja drakman vaihtokurssi oli,  mutta hällä väliä. Pääasia että sain rahaa ja sain palata ehjin nahoin takaisin satamaan.

Odottelun jälkeen sataman passintarkastus avautui ja pääsimme jonottamaan laivaan. Menin vuorollani pienen luukun eteen ja ojensin passin ja pahvinpalasen virkailijalle. Tämä tutki passiani turvalasin takana kumarassa, nosti sitten päänsä ja katseemme kohtasivat: hän oli samainen "rahanvaihtajapoliisi"!  Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes tullimies löi leiman irtopahviin, laittoi sen passin väliin, iski minulle silmää ja virnisti iloisesti ojentaessaan passin takaisin. Kiitos käynnistä.

Kuvituskuvat: Pixabay.com

Hissipiereskelijä

Reilu viikko sitten vaimo tuli kotiin vihaisena. Tällä kertaa syy ei ollut onneksi minun tekemisissä tai tekemättä jättämisissä. Vaimo oli nimittäin joutunut hissipiereskelijän uhriksi.

Asumme kerrostalossa, joten portaiden kiipeäminen kauppakassit käsissä ei ole mielekästä. Vaimo kertoi huomanneensa oudon hajun heti kun meni hissiin. Paskahan siellä haisi ja oikein kammottava sellainen. Ilmeisesti edellinen matkustaja ei onnistunut pidättelemään tai ei vain välittänyt, ja tuloksena oli myrkytetty metallikoppi. Kohtuullisen kuvottavaa.

Tästä ei vielä jutunjuurta syntynyt, mutta sitten sama toistui meikäläisen kohdalla. Lähdin aamulla käyttämään koiraa ulkona ja jouduin tilaamaan hissin, koska mopsi ei portaisiin suostu. Hissi pysähtyi kohdalle, liukuovet aukesivat ja koira ryntäsi sisälle. Seurasin perässä ja välittömästi sieraimiin tunkeutui vahva pierun haju. Ennen kuin hissin ovi sulkeutui, kuulin porraskäytävän ulko-oven sulkeutuvan. Hissipiereskelijä meni juuri ulos! Saavuin ulos auttamatta myöhässä, eikä kerrostaloterroristia enää näkynyt. Eli se siitä ja seuraavaa kertaa odotellessa.

Teini-iässä minulla oli kaveri, joka harrasti piereskelyä väkijoukoissa. Hän saattoi hakeutua keikkapaikalla kovimpaan tungokseen, heitti ilmoille hiljaisen leijan ja jäi sitten tarkkailemaan ihmisten reaktioita. Tuolloin temppu oli meistä kavereista hillittömän hauska, mutta vuodet on vierineet ja pieruhuumori väljähtänyt iän myötä.

En usko, että Hissipiereskelijä lukee tätä blogia mutta jos jostain ihmeen syystä näin kävisi, niin minulla on vain yksi pyyntö: väännä ne leijat ensi kerralla kotonasi tai vasta ulkona raittiissa ilmassa. Ehkä kannattaisi kiinnittää myös huomiota siihen, mitä syöt. Säästä meidät hissikanssamatkustajat suolistokaasuiltasi.

Kuvat: Pixabay. com

Se tunne, kun blogitekstisi löytyy lähiöpubin seinältä

Olen havainnut, että blogin pitämisessä on viisi vaihetta:

- Alkuvaihe jolloin pelkäät, että joku lukee blogiasi
- Ensiriemu, kun joku viimein löytää blogin ja jopa kehuu sitä
- Kirjoitusnälän kasvaminen, kun lukijoita tulee lisää
- Kärsimättömyys, kun lukijoita ei tule enää lisää
- Lannistuminen, kun lukijat kaikkoavat

Se siitä. Eilen sattui jotain, mikä nosti hymyn allekirjoittaneen huulille. Satuin käymään entisen kodin huudeilla ja päätin pistäytyä paikallisessa yhdellä huurteisella. Lähiöbaarin nimi on Kaivuri Pub.

Vuosia sitten baarin nimi oli Kellopeli pub. Asuin naapurustossa ja tuohon aikaan Kellopeli tuli viikonloppuisin hyvinkin tutuksi, sinkkumies kun olin. Eräänä ikimuistoisena syksyiltana todistin livenä, miten eräällä asiakkaalla napsahti päässä ja hän päätti humalapäissään jyrätä pubin maantasalle. Postasin tästä blogissani otsikolla: "Kaivurilla baariin. (linkki)"

Baari on uudistunut täysin. Sisätilat ovat siistit, baarin nurkassa on biljardipöytä ja tiskiltä saa tilattu myös ruokaa. Minä tilasin oluen, istuuduin nurkkasohvaan ja imin sisääni atmosfääriä ja Koffia. Kun tuoppi tyhjeni, rakko täyttyi ja suunnistin puuteroimaan nenää. Wc:n ulkopuolella olevalla seinällä huomasin kehystetyn tekstin ja pysähdyin lukemaan. Jo ensimmäinen silmäys nosti sykettä: tämähän on mun blogista!

Baarinomistaja oli bongannut tarinani netistä, tulostanut sen ja laittanut kehyksiin asiakkaiden luettavaksi. Miten siistiä! Koska pidän blogia anonyymisti, en kommentoinut asiaa paikanpäällä sen kummemmin. Vaimolle nappasin oheisen kuvan ja laiton whatsupilla muutaman nauruhymiön kera. Meikäläisen teksti on kirjaimellisesti tapetilla.

Tiedoksi, että tällainen tekstien julkaiseminen on ok, kunhan mukana on maininta lähteestä eli blogista. Ja toivon tietysti myös, että vinkkaat asiasta minulle.

Olavi Uusivirta live 31.03.2018, Henry's Pub Kuopio

Kuuntelin yhtenä päivänä Olavi Uusivirran uutta hittiä "Kesäyön uni" ja ajattelin, että tässäpä mainio biisi. Juttelin aiheesta vaimon kanssa ja sanoin, että kun Olavi tulee taas Kuopioon, niin lähdetään katsomaan. "No siihen ei mene sitten kauan. Sehän on Henkassa ensi lauantaina." Uutisesta riemastuneena säntäsin verkkokauppaan, ja varttia myöhemmin meillä oli kaksi lippua lauantain keikalle.

Olen ollut Olavin keikalla pari kertaa aikaisemminkin joten tiedän, mitä tuleman pitää. Varoituksen sana miehille: jos olet epävarma itsestäsi ja omasta parisuhteesta, älä missään nimessä vie naistasi katsomaan Uusivirtaa. Tuon parin tunnin aikana paikalla on vain yksi mies, ja me muut ollaan statisteja. LavaIla heiluu sen verran karismaattinen rokkikukko, että miehen on turha odottaa huomionosoituksia puolisolta. Naisten katseet on nautittu puolialastomaan puolijumalaan, joka ehdottaa heille vienosti: "Ollaanko tämä kesä näin?"



Pahoittelen kuvien laatua. Olimme takarivissä. 

Keikan aloitti yksinoikeutetusti "Kesäyön uni." Biisien välissä Olavi kiitteli loppuunmyytyä Henkan yleisöä ja kutsui Kuopiota bändin toiseksi kodiksi: rumpali on syntynyt täällä ja kaksi muuta bändin jäsentä käynyt Kuopion musiikkilukion. Muutaman nopeamman rypistyksen jälkeen koitti keikan koskettavin yhteislaulusessio, kun "Nuori ja kaunis" -balladin alkutahdit täyttivät hämärän salin. Olavi antoi faneille tilaa ja fanit kiittivät laulamalla kappaleen alusta loppuun, Olavin säestäessä mukana.

Kuvioon kuului tutusti paidan riisuminen, kiipeilyä yleisön päällä ja roikkumista kaiteista, putkista ja mistä vain artisti sai otteen. Ennen "Erika" -biisiä Olavi pohjusti, ettei bändi ole soittanut kappaletta pitkään aikaan "jostain syystä". Yhdessä vaiheessa etsittiin päivänsankari Elinaa, joka sai synttärilahjaksi kappaleen "Kultaa hiuksissa".

"Kauneus sekoittaa mun pään" aikana Olavi heittäytyi yleisön päälle ja nämä kuljettivat kaveria käsien päällä kuin meren aalloilla. Hauskaa ja kaunista. Bändi poistui hetkeksi ja tuli sitten heittämään encoret. Ensimmäisenä kuultiin illan toiseksi kovin yhteislaulubiisi "On niin helppoo olla onnellinen." Ennen toista encore biisiä Olavi hauskuutti yleisöä kertomalla, että laulu kertoo kitaristi Timo Kämäräisen nuoruusvuosista Pariisissa: "Siellä juotiin, siellä nussittiin". Kappale oli Toton Africa.

Bändi hävisi vielä kerran takahuoneeseen ja palasi soittamaan illan viimeisen hitaan: Bädding Somerjoen "Valot". Ilta ei ole (naispuolisten) fanien mielestä täydellinen ilman Olavin tanssiin kutsua. Niin tälläkin kertaa. Yksi eturivin tyttö pääsi nojailemaan Olavin kanssa hitaita ja muut (naispuoliset) elivät hengessä mukana. Joka jätkä salissa oli sentään sen verran järjissään, ettei yrittänyt tanssittaa omaa daamia samaan aikaan. Hetki oli Olavin ja onnellisen fanin.

Settiin kuului muutama meikäläiselle tuntemattomampi sävellys ja monta hittiä jäi kuulematta. Olavin materiaalilla pystyisi heittämään kevyesti pari keikkaa soittamatta samaa biisiä kahdesti. Siinäpä vinkki seuraavalle Kuopion vierailulle: tuplakeikka perättäisinä päivinä. Tulen paikalle.

Lisää Olavin keikkajuttuja : Olavi Uusivirta