Menneiden aikojen muisteluihin kuuluu vertailu. Vanhat
pierut valittavat nuorisolle, miten kaikki oli ennen paljon paremmin. Nuorison
näkövinkkelistä väite on omituinen, koska ennen ”ei ollut mitään”. Ei ollut
somea, kännyköitä, lumilautoja jne. Lääkkeeksi sukupolvien välisen kuilun
kaventamiseen neuvon, että kokeilkaa puolin ja toisin niitä vanhoja ja uusia
juttuja. Saatatte yllättyä.
Minun nuoruudessa ei enää liikuttu hevosilla. Ei, meillä oli
auto. Äiti tykkäsi muistella lapsuutensa jouluja ja rekiajeluja kirkolle.
Tarina ei aiheuttanut erityisemmin väristyksiä nuoressa pojassa, kunnes pääsin
itse kokeilemaan. Ja voin vakuuttaa, että rekiretkestä tuli yksi siistein
lapsuudenmuisto.
Äidin lapsuudessa reellä mentiin joulukirkkoon. Meidän perhe
ei ole erityisen uskonnollinen, joten joulukirkkoreissu jäi kokematta. Sen
sijaan saimme rekikyytiä järven jäällä. Muistan, miten jäällä oli paksu
lumipeitto ja hevosen henki höyrysi. Nousimme äidin ja veljen kanssa rekeen ja
saimme päällemme jonkun taljan lämmikkeeksi. Ei ollut karhuntalja, niin kuin laulussa
kerrotaan. Sitten lähdettiin matkaan.
Siinä on jotain maagista, kun iso eläin vetää raskasta rekeä
umpihangessa melkoisella vauhdilla. Lumi pöllysi ja viima tuntui kasvoilla,
mutta talja piti lämpimänä. Sen matkan olisin toivonut kestävän ikuisesti. Kun
lyhyt lenkki oli kierretty, reissu oli ohi ja nousimme reestä. Sen koommin en
ole päässyt rekiretkelle.
Entisajan rekiretkistä olen kateellinen äidille. Jos ei ajatella sitä toista puolta, eli hevosen hoitoa, syöttämistä,
hoitamista, lannanluontia jne.
Kuvat: Pixabay
Kuvat: Pixabay
*peukku*
VastaaPoista