What to do in Kuopio: Kauppakatu pubmarathon

Kauppakatu is a restaurant street in Kuopio. There are many pubs, bars and nightclubs. We once carry out Kauppakatu pubmarathon. Here's instructions:

Ravintola Bierstube

Ravintola Bierstube, Kasarmikatu 5

Even though Bierstube is not in Kauppakatu I think You should start your marathon from here. Bierstube has very good pub food with reasonable prices. Eat before the marathon starts so you can manage to the end.

Ravintola Ottopoika

 Ravintola Ottopoika, Kauppakatu 63

First stop is Ravintola Ottopoika. If you like heavy and rock’n’roll music, this is the place for you. So relax, take a pint and have a good start to your trip.

Intro Baari & Grilli

 Intro Baari & Grilli, Kauppakatu 20

From Ottopoika to Intro is some hundred meter walk. You pass by market square where’s few terraces. I recommend that you walk on and don’t stop there, because you still have over ten bars to go. But if you are in danger for languish, there is Mualiman Napa terrace and Salakavala as an oasis for thirsty.

Pub & Club Apteekkari

 Pub & Club Apteekkari, Kauppakatu 18

Now you are in a bar zone. There’s several bars in same block. Apteekkari is a place where you can dance if you will. On the other hand, just take that drink and move on. There’s lots of places left before goal.

Ravintola Tähti

 Ravintola Tähti, Kauppakatu 18

This place is open 22.00 – 04.00. If it’s closed, move to the next stop Ravintola Gloria. After all this is a pub marathon, not a nightclub race.

Ravintola Gloria

 Ravintola Gloria, Kauppakatu 16

So far you have take four or five drinks and world is a beautiful place. Welcome to Gloria. Go in and go to the cellar. There you find karaoke –bar. The only problem is, there is a queue and you have to wait your turn for a hour. If that’s to much, just continue and enjoy the marathon.

Club Passion

 Club Passion, Kauppakatu 16

This place is also open 22.00 – 04.00. If you’re takin marathon earlier, you have to skip this nightclub. I don’t know if its a bad thing.

Ale Pub

 Ale Pub, Kauppakatu 16

Last stop in this block. The cheapest beer in Kuopio. If this marathon takes a bite from your wallet, here you can breathe a little. You have reached the half point. Think that for a moment. You have as many drinks ahead as you have taken so far. Now you realize, that this is not just fun and games. Marathon gets serious.

Olut- ja viiniravintola Malja

 Olut- ja viiniravintola Malja, Kauppakatu 29

Very nice bar indeed. Now you’re in a terrace zone. When I took this marathon, in Malja I knew I won’t reach the end. Maybe rules of marathon must bend a little and take a water or soft drink. But if you want to find out, how long can you go, take alcohol.

Ravintola Isä Camillo. Picture taken before terrace season

 Ravintola Isä Camillo, Kauppakatu 25-27

Another fine terrace. Still feeling fine? Maybe little dizzy? Maybe little drunk? Don’t worry, the marathon takes its toll. Sit down and relax. If you have started early, you have whole day to spend in this athletics.

Pannuhuone

 Pannuhuone, Kauppakatu 25

And another fine terrace. That was my last stop. Nine beers (nightbars were closed) and game was over. Old wisdom is true: It’s not distance that kills, it’s speed. I hope you can carry on to the Kuopio harbour. So lets go to the next bar.

Ravintola Sampo

 Ravintola Sampo, Kauppakatu 13

Sampo advertise that it is the finest vendace restaurant in the world. They’re probably right. Taste smoked vendace in sour cream. It’s delicious! It good to eat in this point of marathon. Now you are ready for the finish. Let’s go.

Ravintola Sataman Helmi

 Ravintola Sataman Helmi, Kauppakatu 2

Sataman Helmi has most beautiful terrace in Kuopio. Sometimes there is a band playing and you can listen to music under a appletree. Building is from 1850. Very lovely athmosphere. 

Cafe Satama

Cafe Satama, Kauppakatu 1

Cafe Satama opened in 2013, so it’s a new place. Nice terrace too. You’re almost at the finnish line. Now you have to go on. Now you have to use finnish SISU. You can’t stop the marathon here. Goal is no near.

Ravintola Wanha Satama

 Ravintola Wanha Satama, Matkustajasatama

Now you must be drunk as hell. Ravintola Wanha Satama is a sophisticated place, you’re not. You wonder, where you are and why are you here? Waiter looks at you like you’re a worm. Don’t say anything, just order and drink. One place left to go.

Makasiiniravintola Albatrossi

 Makasiiniravintola Albatrossi, Makasiinikatu 1

Kauppakatu Pub marathon starts from Kasarmikatu and ends in Makasiinikatu. You have reached the finish line. You see a queue that leads to Albatrossi. You wait and wait, you have to pee. But don’t worry. If you have visited all these places and drank so many drinks, bouncer won’t let you in anyway.

Värisokea maalari

Jotain epäilin jo lapsena kun äiti sanoi, että onpas pellossa paljon mansikoita. Kurkkasin ulos automme ikkunasta ja näin ohikiitävässä pellossa vain vihreää. En ensimmäistäkään punaista marjaa. Kyllähän ne mansikat sitten erotti kun meni lähemmäksi katsomaan, mutta ei kaukaa. Kaikki värit vain sekoittuivat yhdeksi ja samaksi.

Koulussa oli lääkärintarkastus ja samassa yhteydessä testattiin värinäkökyky. Ei niissä sekalaisissa väripalloissa näkynyt ensimmäistäkään numeroa tai kirjainta. Tai jos näkyi, niin se ei ollut oikea numero. Todettiin, että olen värisokea. Puna-vihersokea, jos tarkemmin otetaan. Mutta kyllä ne muutkin värit sekoittuvat mukavasti, kun vain valaistus on hämärä ja sävyt lähellä toisiaan.

Yläasteen opinnonohjaaja lateli luettelon ammateista, joista minun ei kannattanut uneksia. Veturinkuljettaja, lentäjä, sähköasentaja jne. Enpä tuossa paljoa menettänyt. Tosin joskus pienempänä haaveilin talomaalarin urasta, mutta sekin oli sellainen pikkulapsen unelma. Ei tullut minusta maalarimestaria ei.

Armeijassa minut testattiin vielä tarkemmin. Kävin läpi monta kansiollista niitä väripalloja, enkä tullut sen viisaammaksi. Armeija totesi, että en sovellu tähystystehtäviin. No shit! Enhän minä erottanut punaisia mansikoita vihreästä pellosta. Miten minä sitten erottaisin maastopukuisia sotilaita metsässä? Ihmisten perusreaktio tietoon, että olen värisokea, on kysymys: Minkä värinen tämä on? Sitten minun pitää kertoa, että juuri se paita näyttää punaiselle ja solmio vihreälle jne. Sinähän erotat punaisen ja vihreän, on seuraava toteamus. Niin erotankin, mutta en niin kuin te ”terveet”. Selkeät värit näkyvät minullekin hyvin. Sävyt menevät välillä sekaisin. Miten sen selität toiselle? Miten selität, miltä auringonvalo tuntuu iholla? Tai miltä jääkylmä vesi maistuu? Et mitenkään

Matkan varrella on sattunut monenlaisia hullunkurisia tilanteita. Olimme kerran vaimon kanssa kenkäkaupassa katsomassa alennuskenkiä ja päätin sovittaa erästä paria. Samalla huomasin, että kotoa lähtiessä oli laittanut jalkaani eriparin kengät. Toinen kävelykenkä oli musta ja toinen tumman ruskea. Sanoin vaimolle, että nyt lähdetään kotiin mutta eihän se sopinut, koska ruokakauppa oli vielä käymättä. Siinä minä sitten työntelin ostoskärryjä pitkin kaupan käytäviä ja kävelin niin, että tökin jalkojani mahdollisimman paljon kärryjen alle piiloon. En tullut ajatelleeksi, ettei ihmiset välttämättä huomaa erivärisiä kenkiä mutta kun kävelin niin omituisesti, jokainen kiinnitti varmasti huomiota jalkoihini. Kohtalaisen noloa.

Olen minä oppinut monenlaisia niksejä, miten selvitä noloista tilanteista. Jossain vaiheessa ostin ison nipun sukkia ja yllätys yllätys, olin muutamana päivänä töissä eripari sukilla. Välillä toisessa jalassa oli musta ja toisessa tumman sininen sukka. Tästä viisastuneena en osta enää erivärisiä sukkia, ellei niissä ole selkeästi erottuvaa kuviota. Samasta syystä en osta saman mallisia kenkiä tai hanskoja.

Tietotekniikka aiheuttaa tietenkin omia haasteitaan. Jos esim. jossain powerpoint –esityksessä on väreillä korostettu tekstiä tai asioita. Ohi menee. Erilaiset diagrammit, piirakkakuviot joissa prosenttuaalisia osuuksia on kuvattu eri värein, ovat usein minulle näkymättömiä asioita. Mutta ei se häiritse. Kaikkeen tottuu ja asioiden kanssa oppii elämään. Eihän sitä muutakaan voi.

Muutama vuosi sitten päätin elvyttää öljyvärimaalaus harrastuksen ja menin kansalaisopiston kurssille. Kävin syksyllä joka maanantai ohjatussa ryhmässä ja maalasin maisemia, malleja ja rakennuksia. Ohjaaja oli nuori mies, joka seurasi kiinnostuneena ryhmän työskentelyä. Minulle hän antoi hyviä ohjeita miten öljyvärin kanssa tuli toimia ja tykkäsin hommasta niin, että ilmoittauduin heti perään kevään kurssille. Keväällä sitten jossain vaiheessa tuli puhetta väreistä. Kerroin ohjaajalle, että olen värisokea ja varsinkin punaisen ja vihreän sävyt tahtovat mennä sekaisin. Tähän kaveri totesi että Ahaa…. eikä sanonut sen enempää. Hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Erikoiset värivalintani eivät johtuneetkaan taiteellisista tulkinnoista.

What to do in Kuopio: Geocaching

If you don’t know, what geocaching is, look at the link below this blog. Basically there are lots of treasures hidden all over the city and you need a GPS-map to find those.

Here was one geocache

Today we went to see some caches we haven’t found yet. First place was Itä-Suomen hovioikeus. Last time we circuled around the yard and didn’t find anything. But it was late in the evening and very little daylight left. Now the sun was shining and it was rather easy to find the cache. We didn’t knew, that it’s gonna be only find today.

This has nothing to do with geocaching. But because I wrote in English I though it would be nice...

Another geocacher behing the trafficsign

At old Läänin sairaala we bumped with shady character. He seemed to search for something. Hey, another geocacher! Atmosphere was tense because one of the laws of geocaching is, that you should never reveal what you're doing. So we said nothing or even looked at each other. Just walking by minding our own business. So mysterious…

It's somewhere here but we didn't find it

Where the hell is geocache at Trust Kapital Arena?

 Trust Capital ice rink was tough one too. We find nothing. Frustrated and feeling cold we turned around and return home. Have to come back some another day.

So if You like geocaching You’ll find, that there is few hundred objects around Kuopio. Take your GPS-map, comfortable shoes and walk around the city. Most of the caches are at places that are worth visiting.

Geocaching world: Geocaching - The Official Global...

Viimeinen ilta

Pomo toivotti ensi alkuun hyvät huomenet kaikille. Pekan mielestä aamussa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi voinut tehdä siitä erityisen hyvän. Pankki tuntui tukalan kuumalta kesäaamun auringossa ja kaikkialla leijui valonsäteiden paljastamia pölyhiukkasia. Siitepölyallergia ei sekään tuntunut hellittävän. Ei, Pekka huokaisi hiljaa. Aamu ei todellakaan ollut hyvä.

Viikonloppu oli kuin taakse jäänyt painajainen tappeluineen päivineen. Koti oli muuttunut vieraaksi paikaksi, missä heitettiin kitkeriä sanoja ja herjauksia puolelta toiselle. Kuin kaksi nyrkkeilijää neljällä seinällä aidatussa kehässä, ilman erotuomaria. Naapuri katsoi häntä oudosti alta kulmien, kun hän haki lehden postilaatikosta. Ei edes hyvää huomenta toivottanut. Jospa naapuri oli taas joutunut valvomaan heidän takiaan. Ei siis ihme, että ilmapiiri lähiössä oli muuttunut jäykän viralliseksi ihmisten kesken, jotka olivat tunteneet toisensa jo vuosia.

Pekka päätteli, että ilman kahvikupillista eivät työt lähtisi käyntiin. Kuin tervatuilla raiteilla laahustaen hän käveli kahvihuoneeseen ja huuhteli pannun edellisen viikon kahvitähteistä. Suodatinpaperit olivat loppuneet, joten hän tyytyi käsipaperiin. Ketään muita ei vielä näkynyt kahvihuoneessa. Seinällä oli ilmoitus pankin järjestämästä saunaillasta seuraavana perjantaina. Pekka näki oman nimensä muiden joukossa ja ajatteli hetken raakata sen yli. Mutta sitten hän muutti mielensä ja istuutui pöydän ääreen.

- Pekka terve! Sinä istut jo asemissa.

Tulija oli Petteri. Iloinen kuten aina. Joka paikan ilopilleri, joka ei tuntunut väsyvän koskaan. Petteri oli leikkauttanut hiuksensa ja Pekka huomautti siitä jotain vaisusti. Petteri haistoi tuulen ja istuutui hiljaa pöydän ääreen. - Huolia?

- Älä kysy, Pekka tuhahti ja nousi pöydästä. Kahvi oli valmista. Hän kaatoi juomaa nimettyihin mukeihin ja hukutti sekaan muutaman sokeripalan. Maitoa ei löytynyt jääkaapista.

- Se on juotava mustana.

- Ei kai muukaan auta, Petteri vastasi ja otti kiittäen mukinsa vastaan. Ensimmäinen hörppy sai hänet voihkaisemaan ja puhaltelemaan rajusti.

- Pirun kuumaa.

Pekka ei vaivautunut vastaamaan, vaan syventyi edellisen perjantain lehteen. Senkin hän oli lukenut läpi useita kertoja ja uutiset tuntuivat jo tutuilta. Japanin keisari Hirohito sairasteli ja Armeniassa mellakoitiin. Pekka huomasi lukevansa tajuamatta tekstistä sanaakaan. Ajatukset leijailivat aivan jossain muualla. Lähellä kotia, jonka oven hän oli paiskannut aamulla jäljessään kiinni niin, että karmit kolahtivat. Nyt muisto nostatti punan korviin ja sai hänet häpeämään. Siinä oli taas vettä naapureiden juorumyllyyn. Koko helvetin lähiö rypi heidän perhe-elämän pohjamudissa. Kaikki saatanan nilkit, Pekka mietti katkerana. Hän huomasi Petterin puhuvan jostain pitkäaikaislainojen korkokannasta, mutta puhe meni hänen ohitseen yhtä sujuvasti kuin sanomalehden teksti. Kaikki tuo kuului johonkin toiseen maailmaan, johon oli matkaa enemmän kuin hän uskalsi ajatellakaan.

- Kuule. Lähde töiden jälkeen pelaamaan kössiä.

- Häh? Pekka havahtui haaveistaan ja katsoi Petteriä kahvikuppi huulillaan.

- Kössiä. Hallille. Lähde pelaamaan. Petteri puhui kuin kuurolle ja korosti sanojaan käsimerkeillä.

- Joo. Mikäpäs siinä.

Vasta peli sai hänet irtoamaan synkistä mietteistä. He löivät palloa seinään harrastelijoiden hartaudella. Petteri oli huomattavasti parempi pelaaja kuin Pekka, mutta hän tyytyi lyömään peruslyöntejä ja antoi kaverilleen mahdollisuuden pelata omaa peliä. Välillä Pekka unohtui sekunnin murto-osaksi omiin ajatuksiin ja silloin pallo lipsahti häneltä lapsellisen helposti. Kun tätä oli tapahtunut jo useita kertoja, Petteri otti pallon käteensä ja katsoi häntä pitkään.

- Taitaa olla parasta, että lopetetaan tällä erää tähän.

- Niin kai, Pekka myönsi ja pyyhki hikeä ranteessa olevaan hikinauhaan. Paita oli liimautunut selkään kiinni ja pelin rasitus tuntui voimakkaasti jaloissa. He riisuutuivat pukuhuoneessa ja painuivat saunaan suihkun kautta. Saunassa ei ollut ketään muita ja he saattoivat vihdoin puhua vapaasti. Petteri heitti löylyä ja nojasi kuumaan seinään.

- Haluaksä puhua siitä?

Pekka kasteli oman kohtansa seinästä vedellä ja nojasi siihen raskaasti. Hän nosti jalat ylälauteelle ja kietoi kädet polviensa ympärille. Höyry kirvoitti hien pintaan ja noroja lähti valumaan pitkin karvaisia sääriä.

- Ei siinä ole paljoakaan puhumista.

Petteri odotti kärsivällisesti ja heitti toisen kauhallisen löylyä. Sitten he painautuivat ähkien kyykkyyn, kun kuuma ilma tavoitti ylälauteen.

- Mä en yksinkertaisesti tiedä, mitä pitäis tehdä. Elämä on ajautunut semmoiseen umpikujaan, ettei ulospääsyä näy. Ei me edes jakseta enää puhua asioista järkevästi kun molemmat tiedetään, että siitä syntyisi vain uusi tappelu.

Pekka oli hetken hiljaa ja keräsi ajatuksiaan. Suuri lankakerä odotti purkautumista, mutta hän pelkäsi sitä ja perääntyi viime hetkellä.

- Äh. Et sinä halua kuulla tätä. Iso mies ruikuttaa kuin pikkulapsi.

- Päinvastoin, Petteri vastasi heti ja niin vakavalla äänellä, että se hätkähdytti Pekkaa. Lämmin tunne hulvahti vatsanpohjassa, eikä se johtunut löylyistä.

- Kyllä sä voit mulle kertoa. Sitä vartenhan ystävät on. Lähdetään iltakaljalle ja jutellaan vaihteeksi vakavia. Ei nimittäin olisi pahitteeksi mullekkaan.

- Se sopii, Pekka myönsi hyvillään ja jaksoi jopa hymyillä Petterille. Saunan ovi kävi ja joku eläkeläisvaari kiipesi lauteille huohottaen. Hän tuli uimahallin puolelta ja tuoksui kloorivedelle. Oli vielä unohtanut uikkarit jalkaan, Pekka huomasi huvittuneena. Luultavasti unohtaa ne pois jalastaan, kun menee takaisin uima-altaalle.

Talo oli ollut joskus suuri ja komea, nyt se oli vain suuri. Tilan paljous tuntui vain korostavan heidän välistä etäisyyttä. Riitti tilaa mököttää sadan neliön päässä toisesta. Valkoinen maalipinta hilseili nurkista ja Pekka muisti taas vanhan lupauksensa talon maalaamisesta. Mutta miksi se pitäisi maalata? Missään korjaamisessa ei ole mieltä, Pekka tuhahti ajatuksissaan ja päästi hiljaisen kaljaröyhtäyksen. Polttava vatsahappo nousi kurkkuun ja sai hänet irvistämään. Pekka avasi portin ja sulki sen perässään. Puu narisi väsyneesti, kuin portti olisi halunnut vihdoin ja viimein luopua tehtävästään ja köllähtää pihanurmelle lepäämään. Olihan se sentään vanhempi kuin Pekka itse.

Keittiön ikkunan valo sai palan nousemaan kurkkuun. Pekka pysähtyi käytävälaatoitukselle ja hieroi niskaansa. Joka paikkaa tuntui kolottavan. Pihasireenien tuoksu leijaili hämärältä takapihalta. Niiden takana erottui parikeinun varjo ja hiekkalaatikko. Kaikki siellä, minne hän ne oli jättänytkin.

Hetken Pekka kuvitteli, että aika otti takapakkia ja oli alkukesä kymmenen vuotta sitten. Silloin äiti oli vielä elänyt ja Pekka käveli aina puolenyön jälkeen kotiin yöjalasta. Tanssipaikan kumu erottui aina portille asti ja suussa maistui maustettu huulipuna. Sireenit olivat silloin tuuheampia ja tuoksuivat voimakkaammin. Nyt kukkia oli vain harvassa ja oksat muuttuivat vuosi vuodelta yhä luurankomaisemmiksi. Maaperä tuntui ehtyvän ennen aikojaan. Mikään ei enää kukoistanut heidän pihamaallaan. Eikä talon sisällä.

Kuistilla Pekka istuutui puutuolille lepuuttamaan jalkojaan. Kaljan surina tuntui voimakkaana korvissa. Auton valokiila ilmestyi korttelin takaa häviten saman tien. Hiekka ropisi renkaissa ja soratie pölysi kuuman päivän kuivattamana. Saisivat pirut ajaa suolaa, ettei joka paikka peittyisi harmaaseen tomuun. Pekka sylkäisi yli kuistin, mutta sylki putosikin läsähtäen keskelle verannan kaidetta.

- Saasta.

Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Vain ikkunan varjo nurmella paljasti, että talossa valvottiin. Hän pelkäsi koko ajan, milloin ovi aukeasi. Pelkkä ajatuskin sai mahan vellomaan. Pekka tiesi, että kaljan aikaansaama tyyneys häviäisi sillä hetkellä ja tilalle nousisi masennus. Se pohjaton tunne, joka oli vienyt mielenkiinnon heidän perhe-elämäänsä. Hiljaisuus, puhumattomuus vain pahensivat tilannetta. Joutui väkisinkin uppoutumaan omiin synkkiin aatoksiin ja noidankehä lähti taas pyörimään.

Viimein Pekka kyllästyi istumaan kuistilla ja tunsi, että hän joutuisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin menemään sisälle. Rannekellon fosforitaulu osoitti puolta kahta. Seuraavana päivänä olisi työpäivä ja hän vain valvoi, kuten niin monena yönä aikaisemminkin. No, huomenna se kostautuu. Huomenna väsymys iskee kesken työpäivän ja painaa vireen pohjalukemiin.

Eteisessä ei ollut valoja. Ainoa valoviiru kantautui keittiöstä, missä kolisteltiin kahvikuppia. Pekka riisui takin naulakkoon ja jätti kengät siististi asentoon kenkätelineeseen. Lattialaudat narahtelivat askelten painosta ja paljastivat hänen tulonsa Sirpalle. Tämä istui keittiöpöydän ääressä ja joi ääneti teetä. Hän ei kääntänyt päätään edes silloin, kun Pekka tuli keittiöön.

- Missä oot ollut?

Jotenkin kysymys tuntui helpottavalta. Pekka veti tuolin alleen ja istuutui toiselle puolelle pöytää. Röyhtäys pyrki jälleen pintaan.

- Sulla on huomenna töihin lähtö.

Pekka ei vieläkään vastannut mitään, vaan kaatoi itselleen lasillisen maitoa ja joi sen yhdellä kulauksella.

- Taas olit juomassa, Sirpa kivahti ja nousi vihaisesti pöydästä. Hänen lyhyet, hiuslakan jäykistämät hiukset eivät hievahtaneetkaan. Sirpa tömisti makuuhuoneeseen ja paiskasi oven perässään ja vasta silloin Pekka tuntui heräävän horroksestaan. Hän päätti odottaa hetken, ennen kuin seuraisi perästä. Maidon viileys sai vatsahapot rauhoittumaan.

Sirpa riisui aamutakin ja painui peiton alle. Yön viileä tuuli tuli sisään avoimesta ikkunasta ja pelmutteli läpikuultavia verhoja. Verhojen kangaslinnut näyttivät havisuttelevan puuvillasiipiään. Sirpa nousi uudestaan ylös ja kävi sulkemassa ikkunan viluissaan. Sitten hän käänsi kylkeä ja jäi odottamaan. Unta vai Pekkaa, sitä hän ei tiennyt itsekkään.

Pekka tuli viimein, niin hiljaa kuin vain osasi. Ovi narahti ja lattialaudat säestivät valittaen. Pekka riisui vaatteensa ja laskosti ne tuolille järjestelmällisesti. Sukat hän heitti nurkkaan odottamaan pesua. Sänkykin narahti kun hän istuutui sille koko painollaan. Siinä hän oli ja katseli verhon takaista varjomaailmaa.

- Sirpa?

Sirpa ei vastannut, vaan oli nukkuvinaan. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuleman piti. Pekka oli lievästi humalassa ja ilmeisen juttutuulella. Häntä taas ei huvittanut keskustella mistään humalaisen miehen kanssa. Jos he kerran riitelivät selvin päin, niin minkälaista se olisikaan kännissä. Ei kiitos.

- Onko susta hyvä näin? Miks me ei enää voida puhua mistään? Mä tosiaankin haluaisin joskus selvittää nämä meidän välit oikein perusteellisesti.

Pekka jäi odottamaan vastausta ja nojasi kädellään raskaasti tyynyyn. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän erotti Sirpan äänen. – Mitä sä sanoit? Pekka kysyi.

- Että tekisit sen joskus selvin päin. Hyvää yötä.

Sirpa nykäisi peittoa tiukemmin ympärilleen ja käänsi miehelleen kylkeä. Pekka kuohahti.

- Kyllä sinä olet yks jumalauta! Mitä helvettiä sun kanssas tekee?

Sirpa kimposi pystyyn ja katsoi julmasti Pekkaa, joka oli vain kymmenen sentin päässä hänestä kasvot punaisena. – Et herätä tyttöä!

Pekka hyppäsi sängystä ja käveli tiehensä. Ovella hän muutti mieltään ja kiipesi portaat yläkertaan. Lastenhuoneen ovi oli auki ja sisältä kuului heikkoa hengitystä.

Johanna näytti suloiselta nukkuessaan. Hänellä oli isänsä tummat hiukset ja kulmakarvat. Tyttö oli vasta neljä vuotta, mutta osasi jo kaikenlaista. Pekalle Johanna oli aina ollut ylpeyden aihe. Hän ei halunnut sekoittaa tyttöä heidän tappeluihin, mutta niin tahtoi käydä pakostakin. Silloin tyttö oli aina kahden tulen välissä eikä tiennyt, kumpaa vanhemmista tuli totella. Sirpalle hän oli ”äidin tyttö” ja Pekalle ”isän prinsessa”. Juuri tytön takia Pekka oli harkinnut useammin kuin kahdesti, lähteäkö lätkimään vai ei.

Sirpa tiesi olevansa vahvoilla tytön suhteen. Ilman raskauttavia syitä Johanna joutuisi automaattisesti äidille avioerotilanteessa. Tätä Sirpa käytti toisinaan lyömäaseena Pekkaa vastaan ja sai miehen raivostumaan. Tyttö oli arka paikka isälle. Pekka suuteli Johannaa poskelle pimeässä ja nuuhki hänen paksuja hiuksia. Nallekarhut seurasivat tilannetta lastenhuoneen pöydältä. Koko huone oli kuin viipale satumaata iloisenvärisine tapetteineen ja leluineen. Pekka huomasi katkerana, että kaikki tavarat olivat Sirpan hankkimia. Itse asiassa Pekka ei juuri huomannut tyttöä, kun heillä meni hyvin. Hän hymähti masentuneena pimeässä ja nousi seisomaan. Sälekaihtimien takana loisti katulamppu.

Vasta eteisessä Pekka tajusi, ettei hänellä ollut muuta yllään kuin alushousut. Makuuhuoneeseen ei ollut asiaa, joten vessan pyykkikorissa olevat likaiset vaatteet saivat kelvata. Humalasta ei tuntunut olevan enää tietoakaan, vaikka hän arvasi sen olevan harhaa. Veressä jylläsi yhä promillen verran. Hetken mielessä häivähti jäähyväiskirje, mutta sen ajatuksen hän torjui itsekseen hiljaa hymyillen ja päätään pudistaen. Kaikki oli jo tarpeeksi kornia ilman mahtipontista dramatiikkaa.

- Mitä helvettiä meille on tapahtunut? Hän kysyi lähinnä itseltään. Eteisen peili ei vastannut. Sieltä tuijotti vain yhtä synkän näköinen mies nuhjuisessa paidassa, suorissa housuissa ja lyhyessä takissa. Sukkia hän ei pannut jalkaan. Kenkiin oli tarttunut jostain kuraa. Lika karisi kuivana pölynä eteisen lattialle.

- Sirpa suuttuu, kun kannoin likaa eteiseen.

Pihakiikku narahteli tasaisesti. Pekka heilutteli jalkoja ilmassa ja potkaisi aina välillä lisää vauhtia. Jokin suuri yölintu lensi hitaasti yli pihan päästämättä ääntäkään. Pöllö, hän ajatteli. Autojen ääniä kantautui aina silloin tällöin jostain kaukaa, mutta yksikään ei tullut lähelle heidän asuinlähiötä. Nuoret siellä kiertelivät keskustaa aamutunneilla.

Taivaanrannan vaaleneminen sai Pekan havahtumaan mietteistä. Pian aamu valkenisi ja kaikki virkut, posteljoonit ja työläiset lähtisivät liikkeelle. Pekka nousi kiikusta ja pysäytti sen liikkeen kädellään. Jotenkin se tuntui tärkeältä. Aivan kuin keinu jatkaisi keinumistaan ikuisesti, ellei hän pysäyttäisi sitä. Ajatus nostatti harvinaisen hymyn huulille. Hän tönäisi keinun uudestaan vauhtiin ja lähti kävelemään portille. Kello näytti vähän yli kolmea. 

Kaupunki vaikutti ihmeelliseltä. Aivan kuin neutronipommi olisi pyyhkäissyt kaikki ihmiset mennessään. Vain nelisen tuntia, ja samat autiutta kumisevat kadut olisivat tungokseen asti täynnä koululaisia ja aamuruuhkaan juuttuneita autoilijoita. Nyt keskustaa hallitsivat kymmenet lokit, jotka tepastelivat etsien edellisen päivän tähteitä. Pitkät varjot vuorottelivat auringon valaisemien poukamien kanssa. Joku humalainen oli unohtunut puistonpenkille nukkumaan.

Pekka veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunti virkistyvänsä. Uneton yö tuntui silmissä, joita kirveli vähän väliä. Reilu kuusi tuntia ja pankki avaa ovensa. Reilu kuusi tuntia, helvetti. Pekka otti muutaman juoksuaskeleen ja karkotti lauman naurulokkeja lentoon. Ne huusivat vastalauseita mennessään. Maahan jäi muistoksi valkoisia läikkiä.

Vesi virtasi tyynenä kohti kauempana seisovaa voimalaitosta. Sen turbiinit jylläsivät puoliteholla energiaa uinuvaan kaupunkiin. Kahlittu koski vaikutti kesyltä kuin kuohittu kollikissa. Virtasi vain laiskasti tyytyväisenä kontrolloituun elämäänsä. Tuskin muistaen enää aikoja, jolloin se oli kuohunut voimalla halki kaupungin. Kaupungin, joka tuolloin oli ollut pahainen kirkonkylä. Nyt kaupunki oli kasvanut isoksi ja virta taas kutistunut kuin kalkkeutunut aortta. Se sykki vielä, mutta kauanko se jaksaisi pitää sydäntä, voimalaitosta, käynnissä. Sitä ei tiennyt kukaan. Usein oli jo puhuttu, että laitos söi enemmän rahaa kuin mitä sen antama hyöty antoi kaupungille. Ehkäpä muutaman vuoden päästä turbiinit pysäytetään ja voimala lakkaa olemasta.

Pekka kurkotteli kaiteen yli ja sylki veteen. Sylki leijui alas, hajosi noin puolessa välissä pisaroiksi ja satoi virtaan. Virrassa erottui kaloja, keskenkasvuisia taimenia. Kaupunki istutti niitä joka vuosi jokeen, mutta joka vuosi ne myös katosivat. Osa ui jokea alas järveen, osa jokea ylös ties minne. Virkistyskalastajat nappasivat loput.

Pekka nousi kaiteelle. Häntä huimasi aluksi, mutta tunne meni saman tien ohi. Älytöntä, että tässä vaiheessa alkaisi muka pelottamaan, hän tuumi mielessään. Kaide oli noin reilun puolentoista metriä korkea ja viitisentoista senttiä leveä. Pudotusta veteen tuli vajaa kymmenen metriä. Pudotus sinänsä ei riittänyt tappamaan, mutta voimakas virta piti huolen veden varaan joutuneista. Virta veisi hänet turbiineille, joiden eteen oli viritetty suojaverkko. Suojaverkon edessä oli niin voimakas imu, että se vetäisi veden alle ja hukuttaisi hetkessä. Pekka ei pelännyt enää. Itse asiassa hän ei tuntenut mitään. Aurinko erottui jo puoleksi kerrostalojen takaa. Tulisi kaunis päivä. Kaunis päivä kuolla, hän ajatteli.

- Anna anteeksi Johanna.

Sillan alta kuului yksinäinen molskahdus. Posteljooni ajoi juuri polkupyörällä ohi ja pysähtyi kuullessaan äänen. Hän jätti pyörän ja siitä roikkuvan postilaukun kaidetta vasten nojalleen ja kurkisti alas virtaan. Suuri rengas oli juuri häviämässä veden pinnasta. Mitään liikettä ei näkynyt. Voimalaitoksen aiheuttama hyminä erottui heikosti, vaikka se olikin muutaman sadan metrin päässä. Aamun ensimmäinen auto ajoi sillan yli ja kuljettaja vilkaisi mielenkiinnottomasti sillalle pysähtynyttä postinjakajaa. Auton mentyä hän nousi takaisin satulaan ja lähti polkemaan kohti jakelualuetta. Lokit nousivat lentoon yksitellen ja siirtyivät takaisin joen rannalle. Pankki avasi ovensa tasan kello puoli kymmenen.

Ristilukki kirjahyllyssä

Jos podet araknofobiaa (hämähäkkikammoa), jätä tämä tarina suosiolla lukematta. Teksti sisältää kohtia, jotka saattavat järkyttää herkempiä lukijoita.

Minusta piti tulla biologi, kuten kerroin aikaisemmin tarinassa Pieni biologi. Lapsena minulla oli tapana möyriä kiviraunioissa, lammikoissa, mansikkapellossa ja missä tahansa, mistä saattoi löytää elämää. Ja löytyihän sitä. Jos äiti tietäisi, mitä kaikkea kannoin tuohon aikaan kotiin, hän saisi sydänkohtauksen. Tänäkin päivänä.

Yksi löydökseni oli ristilukki. Löysin sen meidän omakotitalon pihasta, pyydystin lasipurkkiin ja salakuljetin omaan huoneeseen. Tein lasipurkin metallikanteen reikiä, ettei lukki tukehtuisi. Siinä se sitten eleli, bonapurkin kokoisessa terraariossa, jonka pohjalle pudottelin kuolleita kärpäsiä ja itikoita. Se oli upea.

Tuosta lemmikistäni sen verran faktaa, että ristilukki on oikealta nimeltään aitoristihämähäkki. Sitä tavataan kaikkialla suomessa ja lajin tunnistaa siitä, että lukin selässä on valkoinen ristikuvio. Hämähäkin koko on n. 1,5 cm, naaras on koirasta isompi. Ristilukki ei ole myrkyllinen.

Parin päivän päästä huomasin, että minun lukkini oli tehnyt vaalean pussukan, jonka se oli kapaloinut seitillä kiinni lasipurkin sisäseinään. Se näytti vähän niin kuin silkkilankoihin kiedotulta mini-muumiolta. Tästä muutama päivä, ja hämähäkkini oli kuollut. En jäänyt sitä suremaan, vaan heitin raadon luontoon ja laitoin purkin takaisin kirjahyllyyn. Unohdin sen sinne.

Nämä aikamääreet näin vuosikymmenien jälkeen ovat aika epämääräisiä joten sovitaan niin, että huomasin uuden muutoksen viikon päästä. Vilkaisin aamulla kirjahyllyyni ja huomasin siellä liikettä. Kun katsoin tarkemmin huomasin, että liike oli ennemminkin kuhinaa. Kirjahyllyn hyllyillä ja pystylaudoissa kulki satoja, nuppineulan nupin pään kokoisia keltaisia pallukoita. Ne olivat ristilukin poikasin. Purkissa ollut munapussi oli kypsynyt pikku hiljaa valmiiksi, ja nyt jälkeläiset kuoriutuivat ja kuhisivat ulos purkin kanteen tehdyistä ilmarei’istä. Ja niitä oli satoja!

Mitäkö tein? Otin myrkkyä ja tapoin baby-häkit julmasti kehtoon? En toki. Minähän olin pieni biologi. Keräsin kaikki kuhisevat pikkuhämähäkit toiseen rasiaan niin hyvin kuin voin ja palautin ne luontoon. Lasipurkin pesin ja puhdistin ja laitoin talteen seuraavaa käyttökertaa varten. Että jos satut joskus lukemaan tämän äiti: Anteeksi.

 (huom: kuvien hämähäkit eivät liity tarinan hämähäkkeihin)

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kaikkihan tuntevat tarinan: Mies haluaa vaimoaan. Aina, joka paikassa, jatkuvasti. Vaimo on hellä mutta herkkä ja sulkeutunut ja torjuu miehensä lähentelyt kerta toisensa jälkeen. Milloin särkee päähän, milloin on huono hetki, milloin lapset kotona. Mies tuskastuu, edellisestä kerrasta on jo aikaa ja paine kasvaa. Anna-Leena Härkönen kääntää tämän asetelman ylösalaisin kirjassaan Ei kiitos.

Heli Valkonen rakastaa ja palvoo miestään, mutta Matti ei vain halua. Häntä kiinnostavat enemmän nettipelit. Heli on epätoivoinen, sillä hän ei saa minkäänlaista kontaktia mieheensä. Ei tämä paha ole, päinvastoin. Mutta haluttomuus ja saamattomuus nakertavat suhdetta rotan lailla.

Sitten koittaa kesä, jolloin perheen tytär Sissi lähtee Lontooseen ja Heli ja Matti jäävät kahden. Edessä on viikon unelmaloma Kreikan Santorinin saarella. Puitteet eivät voisi olla romanttisemmat ja lapsi on pois jaloista. Lomasta tulee vain toisenlainen, kuin Heli oli odottanut.

Tämä oli helppoa flunssapäivän luettavaa. Ahmin kirjan yhdessä päivässä. Henkilöhahmot ovat elävän oloisia ja asetelma mielenkiintoinen. Mietin, että eihän sitä miehelläkään aina voi tehdä mieli seksiä. Mitäs sitten? Onko miehen ei loukkaus naista kohtaan? Tietenkin, jos jomman kummalla ei tee mieli KOSKAAN, on aika kääntyä ammattiauttajan puoleen.

Hyvä tarina. Naisnäkökulmasta huolimatta ei tämä mikään tyttöjen kirja ole, kyllä tästä mieskin saa jotain irti. Teos sisältää paljon hyvällä maulla kerrottua ronskia pornoa. Siinäpä vasta ristiriitainen lause. Viimeksi olen lukenut Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen joskus kouluaikaan, joten oli aika päivittää vähän hänen tuotantoaan. 

Olette jonossa. Terveisin vanha pieru.

Ei siitä nyt kuitenkaan niin kauan aikaa ole. Vielä 90-luvulla pankkikonttoreita oli jokaisessa keskustan korttelissa ja jos erehdyit sinne töiden jälkeen, jouduit aina jonottamaan. Aina. Nyt jonotetaan sitten puhelimessa. Mutta kumpi on pahempi: Mennä jonnekin toimistoon seisoskelemaan uppo-outojen ihmiset kanssa vai maata omalla sohvalla ja odottaa, että seuraavaksi vapautuva asiakasneuvoja palvelee juuri sinua? Mietipäs sitä.

Eikä siitä niin kauan ole, kun bensa-asemilta sai palvelua. Minun ensimmäisiä kesätyöpaikkoja oli Teboil. Heiluin yhden heinäkuun kesäpoikana pesemässä tuulilaseja ja tankkaamassa autoja. 80-luvulla ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiakas tankkaa itse. En usko, että siihen aikaan kukaan osasikaan. Niinpä minä, 15 v. pojanjolppi, tankkasin autoja ja lisäsin syyläriin vettä ja moottoriin öljyä. Tosin yhden rekan kanssa kävi niin, että laitoin syyläriin öljyä ja…. Huoltomiehet korjasivat vahingon.

Siitä on vielä vähemmän aikaa, kun asioiden selvittäminen vaati kirjastossa käyntiä. Ei ollut nettiä. Kirjastossa tuli myös kuunneltua musiikkia ja lainattua levyä. Viimeinen levylainaukseni tapahtui 90-luvun lopulla. Materiaali makasi stereotasolla niin pitkään, että kirjasto muisti minua muhkealla sakkolapulla. Palautin levyt hissun kissun takaisin, enkä käynyt tiskillä maksamassa sakkoja. Olen edelleen lainauskiellossa.

Siitä on jo aika kauan aikaa, kun joka ikisellä kylällä oli oma postitoimisto. Mummini oli yhden pienen postitoimiston hoitaja, johtaja tai jotain. Kun tulin mummin luokse yökylään kesken hänen työpäivän, mummi istutti minut takahuoneeseen, jonka seiniä peittivät puusta tehdyt lokerikkohyllyt. Hän otti jostain lokerosta Aku Ankan. Sitä minä lueskelin sillä aikaa, kun mummi teki työpäivän loppuun. Lehtiä ei saanut taittaa eikä rypistellä. Nehän oli menossa jollekin toiselle.

Kaikesta on kuitenkin kulunut jo aikaa. Moni asia on tapahtunut viime vuosituhannella. Näihin kaikkiin muisteloihin verrattuna pisin aika on siitä, kun olimme jossain reissun päällä taukopaikalla huoltsikalla. Automme oli parkkeerattu huoltamon parkkipaikalle ja juoksimme sille kilpaa veljen kanssa. Samassa pihaan kurvasi valtava, sinivalkoinen perävaunurekka. Seisahdimme katsomaan sitä, kun isä käveli luoksemme ja sanoi:

- Siinä on suomen rikkaimman miehen, Kaukon, rekka. Kaukolla on niitä kymmeniä.

Tottahan me velipojan kanssa iskää uskottiin, kun hän niin sanoi. Olihan rekan kyljessä ihan kirjaimellinen todistus, että kyseessä oli suomen rikkaimman miehen omaisuutta. Siinä luki nimittäin Kaukokiito.

Bloggaaja ja bloggaajan mopo