keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Olette jonossa. Terveisin vanha pieru.



Ei siitä nyt kuitenkaan niin kauan aikaa ole. Vielä 90-luvulla pankkikonttoreita oli jokaisessa keskustan korttelissa ja jos erehdyit sinne töiden jälkeen, jouduit aina jonottamaan. Aina. Nyt jonotetaan sitten puhelimessa. Mutta kumpi on pahempi: Mennä jonnekin toimistoon seisoskelemaan uppo-outojen ihmiset kanssa vai maata omalla sohvalla ja odottaa, että seuraavaksi vapautuva asiakasneuvoja palvelee juuri sinua? Mietipäs sitä.

Eikä siitä niin kauan ole, kun bensa-asemilta sai palvelua. Minun ensimmäisiä kesätyöpaikkoja oli Teboil. Heiluin yhden heinäkuun kesäpoikana pesemässä tuulilaseja ja tankkaamassa autoja. 80-luvulla ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiakas tankkaa itse. En usko, että siihen aikaan kukaan osasikaan. Niinpä minä, 15 v. pojanjolppi, tankkasin autoja ja lisäsin syyläriin vettä ja moottoriin öljyä. Tosin yhden rekan kanssa kävi niin, että laitoin syyläriin öljyä ja…. Huoltomiehet korjasivat vahingon.

Siitä on vielä vähemmän aikaa, kun asioiden selvittäminen vaati kirjastossa käyntiä. Ei ollut nettiä. Kirjastossa tuli myös kuunneltua musiikkia ja lainattua levyä. Viimeinen levylainaukseni tapahtui 90-luvun lopulla. Materiaali makasi stereotasolla niin pitkään, että kirjasto muisti minua muhkealla sakkolapulla. Palautin levyt hissun kissun takaisin, enkä käynyt tiskillä maksamassa sakkoja. Olen edelleen lainauskiellossa.

Siitä on jo aika kauan aikaa, kun joka ikisellä kylällä oli oma postitoimisto. Mummini oli yhden pienen postitoimiston hoitaja, johtaja tai jotain. Kun tulin mummin luokse yökylään kesken hänen työpäivän, mummi istutti minut takahuoneeseen, jonka seiniä peittivät puusta tehdyt lokerikkohyllyt. Hän otti jostain lokerosta Aku Ankan. Sitä minä lueskelin sillä aikaa, kun mummi teki työpäivän loppuun. Lehtiä ei saanut taittaa eikä rypistellä. Nehän oli menossa jollekin toiselle.

Kaikesta on kuitenkin kulunut jo aikaa. Moni asia on tapahtunut viime vuosituhannella. Näihin kaikkiin muisteloihin verrattuna pisin aika on siitä, kun olimme jossain reissun päällä taukopaikalla huoltsikalla. Automme oli parkkeerattu huoltamon parkkipaikalle ja juoksimme sille kilpaa veljen kanssa. Samassa pihaan kurvasi valtava, sinivalkoinen perävaunurekka. Seisahdimme katsomaan sitä, kun isä käveli luoksemme ja sanoi:
- Siinä on suomen rikkaimman miehen, Kaukon, rekka. Kaukolla on niitä kymmeniä.
Tottahan me velipojan kanssa iskää uskottiin, kun hän niin sanoi. Olihan rekan kyljessä ihan kirjaimellinen todistus, että kyseessä oli suomen rikkaimman miehen omaisuutta. Siinä luki nimittäin Kaukokiito.

Bloggaaja ja bloggaajan mopo



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti